Leila Paananen: Häivähdys sitruunaa
(Portti 4/04)
Leila Paanasen Häivähdys sitruunaa nappasi komeasti Portin novellikilpailun 2004 ykkössijan monen kokeneemman konkarin nenän edestä. Novellistina Paananen on uusi tulokas sf/f-kirjoittajakentällä, vaikka toki onkin ollut fandomissa jo pitkään ja Häivähdys sitruunaa on vasta hänen kolmas julkaistu novellinsa. Toisaalta Paananen on ollut jo kahtena vuonna mukana Nanowrimossa, mikä lienee ainoastaan jälleen uusi todistuskappale siitä että kirjoittamaan oppii vain kirjoittamalla.
Häivähdys sitruunaa käynnistyy Jane Austen -tyyppisenä kartanoelämän kuvauksena. Daniel on leppoisaa elämää viettävä kartanonherra, jolla on kaunis vaimo ja onnelliset lapset. Jokainen päivä tuntuu olevan lauantai. Ystävien kanssa seurustellaan, syödään hyvin ja käydään ratsastamassa. Sitten todellisuuden muurit alkavat kuitenkin murentua ja niin lukijalle kuin Danielillekin paljastua, että kaikki ei ole oikein.
Novelli on hyvin kasassa pysyvä kokonaisuus enkä lainkaan epäile sen sijoittuvan hyvin tämänvuotisessa Atorox-äänestyksessä. Portin voittajanovelleillahan on viime vuosina ollut taipumus napata myös Atorox-pysti. Sijoittuminen Portin kisassa ykköseksi saa toisaalta aikaan sen, että novellia tekee mieli tarkastella tarkemman suurennuslasin kanssa. Onko novelli niin hyvä kuin ensimmäinen sija Portin kisassa antaa aiheen olettaa?
Itse kritisoisin novellia siitä, että sen lopetus jää turhankin avoimeksi eikä onnistu lunastamaan niitä lupauksia joita siihen on tarinan kuluessa kohdistettu. Lukija jää kaipaamaan vastausta useampaankin seikkaan. Mikä rooli avainasemaan nostetulla sitruunantuoksulla loppujen lopuksi on? Myös se, mitä päähenkilölle siellä Jupiterissa oikein tapahtui, jää auki. Tuohan tarjoaa motivaation koko novellille ja kuvion jääminen näinkin auki nakertaa kokonaisuuden uskottavuutta.Paananen kirjoittaa hallittua, hyvin eteenpäin soljuvaa tekstiä, jossa mikään ei pahemmin tökkää vastaan. Hänen ilmaisuaan voisikin hyvin verrata toisen tuoreen Turun fandomiin kuuluvan kirjoittajan, Hanne Marteliuksen tyyliin, sillä erotuksella että Paanasen teksteissä on mukana myyttisyyttä ripauksen verran enemmän.
Kirjoittajana Paananen on kehittynyt tasaisesti. Hänen novellinsä ovat olleet kaikki muodollisesti tyylipuhtaita suorituksia, mutta jääneet vaille sitä jotain, kutsuttakoon sitä vaikkapa särmäksi. Tämän novellin kohdalla Paananen tuntuu ensimmäisen kerran saaneen kunnolla ilmaa tarinan siipien alle.
On mielenkiintoista nähdä, kuin-ka korkealle novelli kohoaa tämänvuotisessa Atorox-äänestyksessä, jossa on mukana poikkeuksellisenkin paljon tasavahvoja, potentiaalisia voittajaehdokkaita.
Pasi Karppanen