Jenny Kangasvuo: Vaativat arvet eli kertomus saumoistani
(Spin 3-4/04)
 
Vaativat arvet erottui viime vuonna Nova-kilpailun finaalissa edukseen ja voittikin lopulta kisan. Novelli alkaa kuin kesäinen Jane Austen -tarina aateliskartanoon saapuvasta tyyliniekasta ja muuttuu vähitellen minäkertojan psykopatologiseksi kamppailuksi itsenäisyyttään vaativia ruumiinosiaan vastaan. Sitä voisi sanoa jopa psykologiseksi kauhunovelliksi.

Novellin jännite on siinä, miten päähenkilöt ruumiinosat alkavat esittää vaatimuksia kantajalleen. Alberto Moravian romaanin Minä ja hän tavoin sukupuolisilla ominaisuuksilla on erityisen vahvat vaatimukset minäkertojan ruumiista.

Kafkamaiselta tuntuvan idean historia tulee toisaalta kauempaa kuin vain Moravialta tai Shelleyn (kirjoittaja käytti Nova-kisassa nimimerkkiä ”Wollstonecraft”) Frankenstein-tarinasta. Itse asiassa ihmisen toimintojen kuvaaminen jäsenien tai kasvojen metonymioilla (osa edustamassa ihmisen kokonaisuutta) on ollut kertovan kirjallisuuden perusefektejä kyseenalaistettaessa sitä, miten tietoisia tai tiedostamattomia ihmisen toiminnot ovat.

Virke “Tein raskasta työtä, mutta käteni tuottivat jatkuvasti kauneutta ja kasvua” voisi olla mistä tahansa kirjasta. Kangasvuo on novellissaan soveltanut ruumiin poliittisuuteen ja identiteettien rakentumiseen liittyviä muodikkaita teorioita ja yhdistänyt ne sulavasti edellämainituun proosatekniikkaan. Tyyli muistuttaa hienostunutta kyberpunkkia, jonka maisemana on käytetty barokkista puutarhaa, vaikka lajityypilliset tapahtumat onkin lainattu englantilaisesta romantiikasta.

Ruumiinosien intiimihistoria maatalousyhteisössä ja ihmiskunnan sotaisissa vaiheissa on novellin erityinen näkökulma. Päähenkilö ei ole enää kirjaimellisesti päänsä johdattelema, hänen ruumiinsa on kuin kartta johon ihmiskunnan kokemukset seksistä ja väkivallasta ovat jättäneet jälkensä. Ehkä viittaukset Euroopan paikkoihin ja keskiaikaisiin kauhunäkymiin olisi voitu valita ja nimetä. Niiden mainitseminen olisi personoinut minäkertojaa ja kärjistänyt hänen paikkansa historiankulussa.

Kerronta säilyttää hillityn asenteensa läpi novellin mikä lisää kauhutunnelman vaikutusta. Tosin tästäkin novellista olisi voinut saada tiivistämällä vielä vaikuttavamman. Samoin jos puhuvilla ruumiinosilla olisi erilaisempi ilmaisutapa, niin tarinakin olisi jännitteisempi.

Markku Soikkeli