Mari Saario: Mettä makeampaa
(Spin 3-4/04)
 
Mari Saarion novelli tarjoaa fantasiaa, joka sijoittuu (ainakin suomalaisille) perin tuttuun asetelmaan: päähenkilö joutuu keskellä outoa maaseutua merkillisiin tapahtumiin. Arkkitehti Saska on palaamassa kaverin kyydissä viiinitilan simajuhlista, kun auto ajaa pahan kolarin. Pökerryksissään Saska kömpii kukkivan rypsipellon laitaa ja kohtaa hullaannuttavan kauniin Floran, joka vie hänet kotiinsa. Rakkaus, suorastaan ihanteellisen romanttiset tunteet kukoistavat, kunnes saavat odotetun täyttymyksensä. Fantasia sävyttyy kauhulla.

Tarinan heikkoudeksi voikin ehkä laskea sen, että lukija tietysti on perillä tilanteen luonteesta jo varhain, kun taas päähenkilö ei tajua mitään. Toisaalta juuri asetelman tuttuus sai aikaan, ettei novellin idea tuntunut edes olevan juonessa tai yllätyksellisissä käänteissä, vaan kerrontatyylin sovittamisessa näkökulmahenkilön mukaiseksi. Ainakin se on juuri se puoli missä Mari Saario onnistuu hyvin: minäkertojat puhuvat ja ajattelevat johdonmukaisesti omana itsenään, erityisesti Saska.

Novellin loppupuolen jaksojen kerronta kolmannessa persoonassa sen sijaan jotenkin laimentaa jännitettä. Olisiko niitäkin voinut kirjoittaa minäkertojille? Vallankin kun mehiläiskuningattaresta on tehty mielenkiintoinen persoona, ajatteleva ja harkitseva. Päähenkilöiden keskustelut moraaliperiaatteista antavat yksinkertaiselle juonelle ylimääräisiä ulottuvuuksia, ja kaiken lisäksi Saario sai keskustelut luontevasti mukaan tapahtumiin.

Novellia oli hauska lukea, ja Tuuli Hypénin kuvitus oli kerrassaan onnistunut lisä. Yllättävintä minusta oli, että tämä novelli sijoittui Nova-kisassa kuudennelle sijalle, kun samasta Spinistä luin paremmin sijoittuneita tekstejä, jotka mielestäni kirkkaasti hävisivät Saarion novellille!

Liisa Rantalaiho