Johanna Sinisalo: Yhdeksän ruukkua
(Tähtivaeltaja 4/04)
 
Johanna Sinisalon ensimmäinen sf/f-lehdessä julkaistu novelli sitten sen vuoden 2000 Finlandia-palkinnon on kieltämättä tapaus. Se on jollainlailla kuin vanhan ystävän yllättävä paluu. Mutta onko oikean ja arvostetun (näihin määreisiin olisin halunnut sijoittaa lainausmerkit, mutta koska ne voitaisiin tulkita myös vähättelyksi, jätetään ne pois) kirjailijan ura ja kokemus tuonut jotain uutta Johannan tyyliin ja esitystapaan?

Tämä on tyypillinen Sinisalo-novelli, vaikkakin rakenteeltaan hieman kokeilevampi: käytetään limittäistä kahta kertojaa, jotka olivat täyttäneet otsikon ruukut kirjeillään tulevaisuuteen. Itse henkilökohtaisesti en ole koskaan pitänyt kirje- tai päiväkirjamuotoisista tarinoista, sillä ne syövät juonen iskuja (kaikkihan on jo tapahtunut kun kertoja kertoo niitä) ja ovat keinotekoisen tuntuisia.

Tästä tunteesta en päässyt eroon nytkään, vaikkakin ratkaisu onkin tarinan kannalta hyvin perusteltu ja toimiva. Sinisalon tapaan päähenkilöt esitellään hyvin ja heidän toimintansa ja motiivinsa ovat uskottavia ja samalla riittävän yksinkertaisia, että niitä pystytään käsittelemään lyhyessä tekstissä. Koko jutun kantava idea on Jeesus ja kristinuskon syntymä, mutta – spekulatiivisen kerronnan parissa kun ollaan – ei aivan sillä tavalla kuin ollaan totuttu.

Tämä mainitsemani tyypillisyys tulee esiin tarinan tyylissä. Kaikissa Johannan teksteissä lukija seuraa päähenkilön tekoja ja tuntoja kuin kärpänen katossa tai kuin kuulisi jutun kapakassa (ja samalla tekee johtopäätöksensä kertomatta jätetyistä asioista). Hyvin harvoin lukija pääsee – tai vaihtoehtoisesti joutuu – henkilön sisälle, katsomaan maailmaa hänen silmiensä kautta.

Tämä on ilmeisesti täysin tietoinen valinta tai sitten niin tiukasti kasvanut kiinni Johannan tyyliin, että on erottamaton osa sitä. Tästä tulee joskus tunne, jota voisi kuvailla – ei mitenkään negatiivisessa mielessä – kylmäksi ja kliiniseksi. Aivan kuin kirjoittaja kontrolloisi niin täydellisesti tekemäänsä tekstiä, että pystyy liikuttelemaan henkilöitä aivan kuten haluaa.

Tämä ei todellakaan ole huono asia, mutta joskus – ja varsinkin tämän Yhdeksän ruukun kanssa – tuntuu ettei teksti pääse hengittämään. Tietty kirjemäinen rakenne osaltaan aiheuttaa tämän, mutta on kuin päähenkilöiden suuret tunteet olisi varovasti leikelty palasiksi ja aseteltu lukijan eteen (Yusefin homoseksuaalinen ihastus, Mayan palava rakastuminen ja epätoivo) aitoa muistuttavaan kuvioon.

Juuri tästä tulee pieni epäusko muuten vakuuttavaan novelliin. Olisivatko ihmiset kertoneet tarinansa tällä tavoin, jos se heistä olisi niin tärkeä, että sen pitäisi säilyä tulevaisuuteen tai merkityksetön, ”...sillä ketä voisi kiinnostaa etelän noidan ja hänen ihmiskoiransa tarina”.

Se tyylistä, nyt juoneen. Kun tajusin novellin kertovan Jeesuksesta, niin heti aloin aprikoida kuka sinne ristille lopulta päätyy – viaton sivullinen vaiko aikamatkaaja. Kyllähän ne naulat napsahtivat oikeaan osoitteeseen, mutta Magdalan Maya veikin pisteet kotiin pallokalalla. Samoin Johanna onnistui nappiin kertoessaan evankeliumien tapahtumat hieman toisista näkökulmista. Yksityiskohdat tuntuvat tarkoilta ja sitoivat tarinaa suurempaan kokonaisuuteen sekä tuovat uskottavuuden tuntua. Sitä tietysti taas voi epäillä olisivatko ruukkujen tekstien kirjoittajat vaivautuneet mainitsemaan kyseisiä asioita, mutta olkoon.

Juonikaari lähtee liikkeelle varovaisesti, annetaan pikku vinkkejä ja sitten lopulta tehdään se paljastus, joka sai ainakin minut hörähtämään naurusta. Todella näppärä veto. Loppuselittelyissä meni sitten hieman liikaa aikaa, mutta pitihän ne evankeliumit käsitellä loppuun asti. Kokonaisuutena tarinassa on hyvä idea, mutta kuten sanoin, kirjemäinen esitystapa vie novellilta uskottavuutta.

On se hyvä, ettei Vatikaanissa lueta Tähtivaeltajaa. Tulisi kardinaaleille muutakin työtä kuin kytätä toisiaan seuraavan paavinvaalin takia tai antaa paheksuvia lausuntoja Da Vinci -koodista.

Antti Oikarinen