Scifin ja fantasian parhaiden perinteiden mukaisesti lajia julkaistaan paljon novellimuodossa, ja näiden novellien luontaisin ilmestymispaikka ovat (pien)lehdet ja antologiat. Poiketen angloamerikkalaisesta kirjallisuudesta Suomessa ei ole vahvaa kaupallista kotimaisen spefinovellin julkaisuperinnettä, joten antologiat ovat meillä kirjallisuuden ruohonjuuritasoa. Pienkustantajat ja yhdistykset julkaisevat niitä ahkerasti. Viime vuosikymmenellä antologioiden julkaisumäärät lähenivät parhaimmillaan 1990-luvun alun huippuvuosia, jolloin pokkarikustantamot julkaisivat noin yhden uuden käännösantologian per kuukausi. Kotimaisen spekulatiivisen fiktion lukija saattaa parahtaa: kuka nämä kaikki lukee? Minä luen!
Asetin itselleni joulukuussa 2018 haasteen: en saa ryhtyä toimittamaan yhtään uutta antologiaa ennen kuin loputkin jo ilmestyneet on luettu. Aiemmin lukemiani en ottanut haasteeseen mukaan. Mainittakoon heti aluksi, että olen itsekin vastuussa muutamasta teoksesta: kymmenen viime vuoden aikana olen ollut mukana toimittamassa antologioita Huomenna tuulet voimistuvat (2013), Surupukki (2015), Trollguld och andra berättelser (2018) ja Siipisulka (2019) -antologiaa sekä Kultaista antologiaa eli Uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion 10-vuotisjuhlajulkaisua (2021). Kaikki toimittamani antologiat ovat ilmestyneet pienkustantajilta. Lisäksi olen kirjoittanut novelleja useisiin teoksiin. Toimin myös tällä hetkellä Osuuskumma-kustannuksen kustannusjohtajana. Jääviysasteeni on siis korkea, ellei sitten jo ampaissut läpi katosta.
Päätös jättäytyä uusista toimitushankkeista on pitänyt, mutta muuten vuosien varrella lukuhaaste on muuttunut ja täsmentynyt. Rajasin toteutettavuuden vuoksi ulkopuolelle selvät kansanperinne- tai kummitusjutut, ei-yliluonnollisen kauhun, ihmesadut, shared world -antologiat (lähinnä Praedorin), sarjajulkaisuna ilmestyneet Nova-antologiat sekä vuodenaika- ja juhla-antologiat, kuten joulu- ja juhannusantologiat. Rajaus oli osin mielivaltainen mutta hankkeen mielekkyyden vuoksi välttämätön. En ottanut mukaan myöskään vanhojen novellien uudelleenjulkaisuja, paitsi silloin kun antologia oli yhdistelmä vanhaa ja uutta proosaa.
Lukiessani huomasin, että pari antologiaa olinkin lukenut jo aiemmin, mutta niin kauan sitten, että luin ne uudestaan. Kolmen tai lähes neljän vuoden aikana julkaisuja on ilmestynyt tietysti lisää, ja valikoiden olen poiminut niitä lukulistalle. Aloittaessani olin innoissani. Nouseeko antologioiden kirjoittajien joukosta vähälle huomiolle jääneitä helmiä? Vähän myös pelotti. Muuttuuko luku-urakka puuduttavaksi? Vuosien 2020 ja 2021 pandemiaolojen vuoksi hanke viivästyi, mutta tänä vuonna tartuin siihen uudella tarmolla. Samalla hahmottelin antologiajulkaisemisen draaman kaarta Suomessa noin neljän viime vuosikymmenen aikana, eli samalla ajanjaksolla kuin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajilla on ollut toimintaa.
Ensimmäiset kotimaiset spefiantologiat
Jos kotimaisen kirjallisuuden määritelmänä on näkyvyys Helsingin Sanomissa, niin spekulatiivisen fiktion novellit eivät edes ole novelleja. Vain vähän aikaa sitten HS kirjoitti, että novelleja ei Suomessa juuri ilmesty.(1) Spefinovelli on usein suoraviivaisempi ja juonivetoisempi teksti kuin perinteinen taidenovelli. Suurin osa spefinovelleista ei noudatakaan novellin tiukkoja muotovaatimuksia: mielellään vain yksi käänne ja muutama henkilöhahmo, ulkoinen tapahtuma heijastaa päähenkilön mielen sisäisiä liikkeitä. Esimerkiksi edesmennyt kauhukirjailija Boris Hurtta kutsui omia tekstejään tarinoiksi.(2) Spefinovelleja harvoin nimitetään myöskään yleisen kaunokirjallisuuden tavoin lyhytproosaksi. Englannin kielen short story eli lyhyt tarina olisi tarkempi sana kuvaamaan spefinovellistiikkaa, mutta novelli on vakiintunut nimitys, joten sitä käytän.
1980- ja 1990-lukujen antologiat olivat enimmäkseen käännöksiä, joko suomalaisen toimittajan kokoamia tai suoraan (yhdysvaltalaisesta) alkuteoksesta käännettyjä. Kotimaisten spefiantologioiden julkaiseminen alkoi sekin 1980-luvulla. Vuonna 1988 ilmestyi Atoroxin perilliset: parhaita suomalaisia tieteiskertomuksia, johon koottiin parhaimmisto Stk:n ja Portti-lehden kilpailuista sekä kaikki Atorox-palkinnon saaneet sf-novellit. Julkaisija oli Tähtitieteellinen yhdistys Ursa, jonka scifisarja ilmestyi 1980–1992. Ursan tuotantoa oli myös Tähtipuu: 33 suomalaista tieteisnovellia (1990). Lisäksi Pirkanmaan Kirjapaino & Lehtikustantamolla oli Tieteissarja, jossa ilmestyi mm. Jyrki Ijäksen toimittama Ensimmäinen yhteys (1988). Tässäkin antologiassa oli enimmäkseen käännöksiä mutta niiden lisäksi joitakin suomalaisiakin novelleja.
Edellinen antologioiden aallonharja oli Suomessa 1990-luvun alussa. Vuosina 1990–1993 julkaistiin Risingshadow-tietokannan mukaan peräti 45 antologiaa tai sellaiseksi luokiteltavaa teosta. Tämän kauden tärkein käännösantologioiden toimittaja oli Markku Sadelehto. Monet nykypäivän antologiamaakarit pitävät itseään työteliäinä, mutta heihin verrattuna Sadelehto oli suorastaan kone. Vuoteen 1997 mennessä hän oli toimittanut typerryttävät yli 30 kauhuantologiaa. Kiivaimpana kolmen vuoden jaksona syntyi huimat 20 kokoelmaa.(3) Tärkein kustantamo oli Jalava; myöhemmin Sadelehdon toimittamia antologioita ilmestyi myös WSOY:n FAN-sarjassa.
Kotimaisen aineiston määrä oli edelleen suhteellisen vähäinen, mutta vaikutukseltaan sitäkin tärkeämpi. Keskiyön mato Ikaalisissa (toim. Raimo Nikkonen, Ursa) ja Illan tähti yksinäinen (toim. Raija Hämäläinen ja Anelma Summanen, Jalava) ilmestyivät molemmat vuonna 1991. Boris Hurtta on sanonut, että Keskiyön mato oli tärkeä esikuva hänen omalle Cthulhu-aiheista kootulle antologialleen Kultainen naamio (Book Studio 1993). Näiden antologioiden kirjoittajat olivat scifipiireistä tuttuja ja kokosivat yhteen 1980-luvun varrella scifilehdissä ilmestyneitä tai kilpailuissa menestyneitä tarinoita, mutta mukana oli myös muita suomalaisia kirjailijoita.
Kuten edellä käy ilmi, kustantamot julkaisivat antologioihin koottuna etenkin kauhutarinoita. Antologiat olivat osa Suomessa 1980-luvulla tapahtunutta kauhukirjallisuuden nousua, jonka laineet löivät vielä 1990-luvun alussa. Toimittajat olivat alalla vakiintuneita tekijöitä ja kustantajia kaupalliset tahot tai Ursa. Nykyisen kaltaisia pienkustantamoja ei ollut jo silloisen kirjapainotekniikan vuoksi, joka vaati ison painoksen ottamista ennen kuin kirjan painaminen muuttui kannattavaksi. Buumi hiipui, ja vuosituhannen lopussa ja seuraavan alussa ilmestyi enää yksittäisiä Astraaliripaskan (toim. Rasa Manner ja Sami Similä, Seonsana 2001) kaltaisia ”sekoiluja”. Huomionarvoista on, että myös käännösantologioiden julkaiseminen lopahti yhdessä pokkarimarkkinan kanssa internetin läpimurron vuoksi.
Antologioiden uusi aalto
Toimittaja ja kirjailija Juri Nummelinin on sanottu aloittaneen 2000-luvun antologiabuumin. Väitteelle on hyvät perusteet. Turussa oli aloittanut Harri Kumpulaisen luotsaama pienkustantamo Turbator, jonka julkaisema antologia Tuhansien zombien maa: Tarinoita elävistä kuolleista ja Suomesta (2009) oli eräänlainen virstanpylväs. Kirjassa ilmestyi 11 novellia, joista suurin osa aiemmin julkaisemattomia. Mukana oli kirjailijoita kuten Petri Salin ja Miina Supinen mutta myös lähinnä fandomista tuttuja kirjoittajia kuten Jussi Katajala, Tuomas Saloranta, Heikki Nevala ja Petri Laine. Tarinat sijoittuivat Suomeen, ja esipuheessa Nummelin luonnosteli kotimaisen zombiviihteen historiaa.
Myöhemmin Turbatorilta ilmestyi Nummelinin toimittamana myös Sherlock Holmes Suomessa (2010), kiistelty Mannerheimin seikkailuja (2012) ja vielä kiistellympi ”anti-vaalikirja” On suurten muinaisten aika (2012). Sherlock Holmes -kokoelma on henkilökohtainen suosikkini ja kiinnostava siksikin, että moni sen teksti on ennemmin pastissi tai parodia kuin vain novelli, joissa hyödynnetään salapoliisin hahmoa. Kokoelma sisältää siis eri tekstilajeja. Myös ajallinen ulottuvuus tekee kokoelmasta mielenkiintoisen: vanhin novelleista on ilmestynyt aiemmin jo vuonna 1914. Turbator erikoistui pokkarikokoisiin pienipainoksisiin teoksiin. Pienkustantamo julkaisi lisäksi muihin lajityyppeihin kuin spefiin sijoittuvia antologioita. Kustantaja Harri Kumpulainen ilmoitti pian Aukkoja ajassa -antologian (2013) jälkeen, että lopettaa antologioiden kustantamisen kannattamattomana, mutta jatkoi kustannustoimintaansa muutoin.
Juri Nummelin kokosi antologioita myös suuremmille kustantajille. Näistä ensimmäinen oli Verenhimo. Suomalaisia vampyyritarinoita (Teos, 2011), jossa oli mukana paitsi edustava otos nykykirjoittajia, myös kolme novellia menneiltä vuosikymmeniltä. Tuona kesänä näin ensimmäisen kerran antologioista sommitellun asetelman Tampereen Akateemisen Kirjakaupan ikkunassa. Vampyyrit olivat Houkutus– ja True Bood -sarjojen jäljiltä pinnalla, ja ilmassa oli merkkejä siitä, että kauhun uusi tuleminen olisi käsillä. (Se saapuikin, mutta vasta vähän myöhemmin.) Seuraava hanke oli ihmissusitarinoiden kokoelma Kuun pimeä puoli (Jalava, 2013). Antologioissa esiintyi sekä vakiintuneita kirjailijoita kuten Johanna Sinisalo, Tiina Raevaara, Juha-Pekka Koskinen ja Sari Peltoniemi, mutta myös fandom-kirjoittajia, kuten jo edellä mainittujen lisäksi Markus Harju, Christine Thorel ja allekirjoittanut. Jalava julkaisi myöhemmin vielä kaksi Nummelinin antologiahanketta, uusien suomalaisten Cthulhu-tarinoiden kokoelman Kirotun kirjan vartija (2016) ja Sadan vuoden unet: Satuja aikuisille (2017).
Monet Nummelinin 2010-luvun antologiaprojektit eivät sisällöltään eronneet merkittävästi muista saman vuosikymmenen antologioista, sillä usein niihin osallistui samoja kirjoittajia. Nummelinin työtapa kuitenkin vielä tässä vaiheessa oli se, että hän etsi jokaiselle projektille ulkopuolisen kustantajan. Antologioiden tekemisestä innostuneet kirjoittajat, jotka eivät vielä olleet julkaisseet omaa teosta ja joilla ei näin ollen ollut omaa kustantajaa, alkoivat seuraavaksi julkaista novelleja kollektiivisesti.
Kollektiivien aika
2010-luvun alkupuolella antologiakulttuuriin vaikutti Uusrahvaanomainen spekulatiivinen fiktio eli URS-kollektiivi, jonka perustaja ja ahkerin toimittaja oli Tuomas Saloranta. Hän toimitti lyhyehkössä ajassa 12 antologiaa yksin tai yhdessä muiden kanssa. URS oli ennen kaikkea uusien, aloittavien tai harrastajakirjoittajien areena. Kun Nummelin kokosi antologiansa pääosin kutsuperiaatteella tai suositusten kautta ja käytti jo aiemmin kirjoja julkaisseita kirjailijoita, URSilla oli enemmän tai vähemmän avoin haku päällä. Tekstejä saattoi siis tarjota kuka tahansa. Vaikka tekstien kustantaja nimellisesti saattoi olla jokin maamme scifiseuroista, se yleensä toimi vain rahaliikenteen mahdollistajana ja URS-kollektiivi tuotti sisällön itse.
Käytännössä antologiat koottiin, toimitettiin ja kustannettiin itse ilman ulkopuolista kustantajaa. Tapa oli uusi ja ennenkuulumaton ja herätti myös epäilyksiä: voiko tämä toimia? Portinvartijuuden näkökulmasta voi tuntua kyseenalaiselta, että tekijäporukka kirjoittaa ja toimittaa tekstejä ja sen jälkeen julkaisee ne itse. Saloranta on myöntänyt, että karsinta olisi voinut jossain kohden olla tiukempaakin.(4) 2010-luvun alun kollektiivisuutta voi kuitenkin käsitellä myös kirjallisena liikkeenä – olkoonkin, että sen aikaansaannokset eivät pääsääntöisesti olleet sitä pulpia, mitä tavoiteltiin. Novelleilla oli yhteisiä esteettisiä piirteitä, jotka ovat tunnistettavissa varsinkin näin pienen etäisyyden päästä katsoen. Kollektiivisten antologioiden tyylipiirteitä olivat juonivetoisuus, maanläheiset aiheet kuten kansan pariin tai pienille paikkakunnille sijoittuva ”outous” sekä yleensä Portti-kilpailussa menestyneitä novelleja lyhyempi mitta. Kokeellisuutta ei juuri harrastettu – pääpaino oli tarinassa ja vähäisempi painotus kirjallisissa keinoissa. Huomiota herättää scifin vähäinen osuus julkaistuista teksteistä.
Antologioiden tekijät ottivat askeleen ammattimaisempaan suuntaan, kun aktiiviset kirjoittajat perustivat Osuuskumma-kustannuksen julkaisukanavaksi. Enää ei tarvinnut kerätä kolehtia painokuluja varten tai kiertää lakki kourassa seurojen ovilla. Osuuskumman alkuvuosien antologioita olivat mm. Kumman rakas (2012), Steampunk! Koneita ja korsetteja (2012), Huomenna tuulet voimistuvat (2013), Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (2013) sekä Ruumiittomat: Suomalaisia aavenovelleja (2014). Osuuskumman perustamisessa mukana ollut mutta siitä pian irrottautunut Saloranta perusti myös oman pienkustantamon Kuoriaiskirjat. Kustantamo julkaisi vain vähän antologioita ja nekin sijoittuvat enimmäkseen Stepanin koodeksi -yhteismytologiaan. Poikkeuksena Juri Nummelinin toimittama Luurankomies ja muita kauhutarinoita Villistä lännestä (2014).
Myös Kosmokynä-lehden entinen päätoimittaja Pasi Karppanen aktivoitui novellijulkaisujen tekijänä. Hän toimi yhteistyössä URSin kanssa mm. Pimeyden reunalla ja muita uusrahvaanomaisia kertomuksia -antologian taustavoimana. Seuraavina vuosina Turun Science Fiction Seura ja Turun yliopiston tieteiskulttuurikabinetti Tutka julkaisivat useita hänen toimittamiaan teema-antologioita, kuten Ajan poluilla, Spekulatiivinen Turku, Valitut ja Genreblender. Pienkustantamoiden antologioista poiketen turkulaisten seurojen julkaisuista suurin osa oli koottu teksteistä, jotka oli lähetetty erilaisiin teemallisiin kirjoituskilpailuihin.
Pienkustantamoiden aika
Jos vuosikymmenen alku oli kollektiivisuuden aikaa, sen jälkipuolisko oli ”yhden miehen kustantamoiden” aikaa. Tajunta Media eli kulttuurin monitoimimies Jyrki Pitkän projekti oli julkaissut jo kaikkea outoa alkaen vuodesta 2014, jolloin ilmestyi ensimmäinen Aavetaajuus-antologia Murhamystiikkaa – okkulttisia etsivätarinoita (toim. Tuomas Saloranta ja Jyrki Pitkä). Muita Aavetaajuuden julkaisemia antologioita olivat Ja hän huutaa -splatterpunkantologia (2014), Hei, Rillumapunk! (2015), Tämä jalka ei ole minun -kehokauhuantologia (2017) ja Siipisulka – tarinoita enkeleistä (2019). Myös Erkka Leppänen aloitti tauon jälkeen uudelleen Vaskikirjojen kustantajana vuonna 2013. Vaskikirjat on julkaissut paitsi Petri Hiltusen luomaan Praedor-maailmaan sijoittuvia antologioita myös goottilaisten- ja Portti-kilpailussa sijoittuneiden mutta julkaisujonoon jääneiden novellien antologiat. Myös pienempiä yrittäjiä nähtiin, kuten harvinainen yhden naisen luotsaama pienkustantamo eli Anu Kuusisen Varjo-kustannus.
Merkille pantavaa on, että myöhemmin spefiantologioiden saralla kunnostautuneet yhden miehen kustantamot Nysalor-kustannus ja Helmivyö perustettiin molemmat vuonna 2016. Juri Nummelinin oma Helmivyö ”julkaisee menneen ajan helmiä” uudelleenjulkaisuina tai toimitettuina antologioina, mutta sen kautta ovat ilmestyneet ensijulkaisuina myös mm. antologiat Koivulehto – valon ja varjon tarinoita (toim. Juha Mäntylä ja Arttu Tuominen, 2017), Sininen tiikeri (toim. Juri Nummelin, 2018), Muistojemme Viistokatu (toim. Vesa Sisättö, 2021) ja Hopeapisaroita (toim. Artemis Kelosaari ja Rimma Erkko, 2021). Helmivyö-kustantamo toimii tarvepainatusperiaatteella.
Nysalor-kustannus on kirjasto- ja kirjallisuusmies Matti Järvisen kustantamo, joka alkuvuosinaan julkaisi ennen kaikkea vanhaa kirjallisuutta uusintapainoksina sekä roolipelejä. Nysalor-kustannus aloitti antologiatoimintansa käännöksistä: englanninkielinen Boundaries sekä ruotsinkieliset En svart saga ja Asfaltriddaren syntyivät Worldconia ja Sweconeja varten. Myöhemmin ovat ilmestyneet antologiat Epätie, Kilkinkuoret ja Rataskäärme (kaikki vuonna 2022).
Antologioiden ilmestymistahti huipentui vuonna 2018, kun saman vuoden aikana ilmestyi peräti yhdeksän uusia novelleja sisältävää kotimaista spefiantologiaa: Osuuskummalta Sirkus Synkkä ja Naamiot, Tutkalta Valitut ja Genreblender, Vaskikirjoilta Praedor – kahden maailman seikkailijat, Varjo-kustannukselta Tulipunainen mekko – Valon ja varjon tarinoita, Helmivyöltä Sininen tiikeri – kryptozoologisia novelleja, Kuoriaiskirjoilta Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista sekä Espoon scifi-seuralta ESCiltä pienoisantologia Aikamatkailijan Espoo. Tämän jälkeen antologioiden julkaisutahti on rauhoittunut.
Yhden taiteellisen johtajan kustantamossa on se hyvä puoli, että päätöksenteko on yksinkertaista. Kustannuspäätökset syntyvät parhaimmillaan nopeasti ja taiteelliset ratkaisut esimerkiksi kirjan ulkoasusta tehdään kustantajan ja toimittajan tai kirjailijan kesken. Yksinyrittäminen voi olla myös raskasta, kun kaikki kirjan toimittamisesta ja painatuksesta sen markkinointiin jää yhden ihmisen harteille. Toisaalta etenkin Nysalor-kustannuksen ympärillä on yhteisö tekijöitä, jotka auttavat esimerkiksi tapahtumamyynnissä.
Valioantologiat
Olen joskus harmitellut, ettei Suomessa ole 1990-luvun jälkeen ollut tapana koota niin sanottuja ”Parhaat uudet novellit” tai ”Vuoden parhaat novellit” -tyyppisiä antologioita. Syy on ymmärrettävä: tuoreeltaan lehdissä tai antologioissa ilmestyneet novellit ovat vielä hyvin fandom-lukijan muistissa, ja suurelle yleisölle niitä voi olla puolestaan vaikea kaupata. Haasteen aikana kuitenkin tajusin, että kyllähän kotimaisesta spefistä on koottu valioantologioita, ne vain on suunnattu muunkielisille lukijoille. Tavoitteena on levittää tekstejä etenkin englannin kielellä, jotta uudet lukijat voisivat tutustua Suomi-spefiin, tai Suomi-kummaan, kuten Johanna Sinisalo on kirjallisuudenlajia nimittänyt.
Ulkomaisille lukijoille kotimaista spekulatiivista fiktiota ovat esitelleet tällä vuosituhannella muun muassa valikoimat The Dedalus Book of Finnish Fantasy (toim. Johanna Sinisalo, Dedalus 2006), Soome Ulme 1 & 2 (toim. Arvi Nikkare, Skarabeus 2008 & 2014), Lesní lišky (Pistorius 2016), Giants at the End of the World (toim. Johanna Sinisalo, Worldcon 75 2017) ja Never Stop (toim. Emmi Itäranta, Osuuskumma 2017).
Näissä antologioissa toistuvasti esiintyvien nimien perusteella aikuisten spefin kotimaisen ykköskaartin muodostavat Johanna Sinisalo, Pasi Ilmari Jääskeläinen, Tiina Raevaara, Jyrki Vainonen ja Leena Krohn. Muita antologioissa esiintyneitä novellisteja ovat mm. Anne Leinonen, Jenny Kangasvuo, Maarit Verronen, Maria Turtschaninoff ja Emmi Itäranta. Anne Leinosta lukuun ottamatta nämä kirjailijat eivät ole juuri esiintyneet pienkustantamoiden antologioissa, Juri Nummelinin isommille kustantamoille kokoamissa antologioissa kyllä.
Yllä lueteltujen lisäksi Osuuskumma ja Nysalor-kustannus ovat julkaisseet myös suppeammat englannin- ja ruotsinkieliset käännösvalikoimat, minkä lisäksi Osuuskumma on julkaissut myös ranskan- ja espanjankieliset valikoimat. Näitä ei voida kuitenkaan pitää valioantologioina, koska koostamisperusteet ovat usein olleet käytännön sanelemia (kuten se, että novellit ovat olleet käännöskuluja ajatellen mahdollisimman lyhyitä). Valioantologian koostaminen, kuten minkä tahansa antologian, voi aiheuttaa ulkopuolisissa närää, jos toimittajat ja kirjailijat ovat liian läheisiä.
Antologiabuumin plussat ja miinukset
Antologiat ovat usein lukemisen arvoisia. Ainakin minä viihdyn lyhyiden tarinoiden ja rajattujen maailmojen parissa. Usean kirjoittajan teos tarjoaa vaihtelua, joten jos jokin teksti on huti, seuraava voi iskeä omaan hermoon.
Antologioiden ansiosta vakiokirjoittajilla on ollut mahdollisuus kehittyä, ja he tuottavat tasaista laatua. Moni kirjailija on luonut tuotantonsa lähes yksinomaan novellimuodossa. Antologioiden tekemiselle on erilaisia tarkoituksia: halutaan tuoda kotimaiseen kirjallisuuteen jotain uutta, halutaan lujittaa yhteisöä sisältä, halutaan kouluttaa kirjoittajia tai toimittajia, halutaan antaa tilaisuus uusille kirjoittajille ja niin edelleen. Valmis antologia pitäisi arvioida näitä tavoitteita vasten. Osa antologioista syntyy hetken innoituksesta. Silloin painopiste on enemmän siinä, että pidetään keskinäistä kivaa. Siinä ei ole mitään vikaa, ja kentälle pitäisi mahtua monenlaisista lähtökohdista tuotettuja julkaisuja. Ei ole kuitenkaan ihme, jos kunnianhimoisemmat tekijät haluavat erottautua joukosta.
Kun novelleja on ilmestynyt enemmän, kritiikin määrä on vähentynyt. Nämä asiat eivät ole täysin toisistaan riippumattomia. Kun novellien ja raapaleiden määrä nousi 300:aan vuodessa, urakka Atorox-esiraadille muodostui lähes mahdottomaksi. Kosmoskynä-lehden Kosminen Colosseum -palsta joutui nöyrtymään novellitulvan edessä jo aiemmin. Kun vielä 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä palstalla oli pystytty arvioimaan kaikki kotimaiset novellit, 2010-luvulla ei enää edes yritetty. Tosin URS-innostuksen alkuaikoina kirjoittajat aktivoituivat vastaavasti myös Kosmisen Colosseumin toimittajina. Kirjoittajan kehittymisen kannalta kritiikin väheneminen on harmillista. Yhteisö kannattelee mutta ei aina kannusta kirjoittajaa tai toimittajaa haastamaan itseään.
Usein kuultu kritiikki on, että antologian novellit voivat tuntua väkisin teemaan väännetyiltä. Paremman tuloksen voisi saada, kun antaisi kirjoittajille vapaat kädet, kirjoittajan paras novelli kun ei usein ole se teema-antologiaan nopeasti deadlinen alla kirjoitettu (vaan Portti-kilpailuun nopeasti deadlinen alla kirjoitettu). Toisaalta hyvä kirjoittaja saa inspiroivasta teemasta yllättävän paljon irti.
Antologioissa toistuvien kirjoittajien samanlaiset maailmat alkavat luoda keskenään jatkumoa. Silloin novelleista muodostuu enemmän kuin osiensa summa. Kun antologioita on lukenut muutaman (tai tusinan, tai pari), sieltä löytää myös omat suosikkinsa, joiden tekstien toistumisesta eri antologioissa ilahtuu. Lukija oikein odottaa, että pääsee uudessa antologiassa tämän kirjoittajan novellin kohdalle.
Kustantamot ja toimittajat erottuvat toisistaan selvästi linjan ja ohjelman vuoksi. Kuten Markku Sadelehto on todennut, antologisti luo kokoelmaan sisäisen dramaturgian ja määrää risteilevien teemojen painotukset. Eri toimittajat houkuttelevat eri kirjailijoita ja tekevät myös erilaisia valintoja. Juri Nummelinin antologioissa näkyy pyrkimys luoda kotimaiselle kirjallisuudelle vaihtoehtoista uutta kaanonia. Kirjallisuutemme on ällistyttävän paljon monipuolisempi kuin oppikirjoista voisi luulla. Joskus uudemmat novellit eivät kuitenkaan erotu edukseen vanhoista. Voi ylipäätään kysyä, onko mieltä julkaista samassa antologiassa Tove Janssonin ja harrastajakirjoittajan novellia.
Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n antologioissa tavoitteena on ollut paitsi kouluttaa uusia kirjoittajia ja toimittajia myös tuoda kotimaiseen spefiin uusia avauksia, kuten Aurinkosydän: Kaikuja paremmista tulevaisuuksista -antologia (2021). Myös Pasi Karppasen turkulaisille seuroille kokoamat antologiat täyttävät kartan tyhjiä kohtia. Kilpailun järjestäminen ja ulkopuolisten tuomarien hommaaminen on työlästä, mutta vaivan arvoista, kuten näemme Ajan poluilla ja Spekulatiivinen Turku -antologioista. Toki useimmat seurojen antologiat ovat olleet selvästi enemmän fanien toisille faneille tuottamia julkaisuja kuin ammattimaisia kustanteita.
Osuuskummalla toistuvat usein samat kirjoittajat kuin muidenkin kustantamoiden antologioissa. Jotkut antologiat ja novellit lähenevät sitä ”uuskummaa”, joka sisältyy kustantamon nimeenkin, eli ovat jo aika kaukana genrestä – tällaista teosta on sisällön perusteella vaikea lokeroida mihinkään, mikä voi olla hyvä tai huono asia. Uuskummasta esimerkkinä toimivat Marraskesi – tarinoita iholta ja ihon alta (2016) ja Murtumia maisemassa – urbaanin löytöretkeilyn antologia (2017). Toisaalta taas joidenkin kokoelmien sisältö on fantastisempi ja genrepitoisempi kuin ulkoasu tai takakansiteksti antaisivat ymmärtää.
Miten tästä eteenpäin?
Antologiat eivät tavoita suuria lukijakuntia, eikä niitä tavallisesti tavoitellakaan. Tarkoituksena on julkaista spefi- ja genrenovellistiikkaa, joka ei suomenkielisessä kirjallisuudessa muuten näkyisi. Samalla on selvää, että ammattimainen kustantamo, vaikka pienikin, tavoittelee laatua. Laadukkaan kirjan tekeminen vaatii paitsi hyviä kirjoittajia ja hyvää kustannustoimitusta myös huomion kiinnittämistä ulkoasuun ja kansitaiteeseen. Tällöin antologia toimii tarkoituksessaan madaltaa lukijan kynnystä tutustua erilaiseen kirjallisuuteen. Vähimmillään tämä tarkoittaa, että kirjan saattamisesta lukijan käsiin pitää olla kiinnostunut. Tietenkään pienellä kustantajalla ei ole samanlaisia resursseja kuin isolla kustantajalla, esim. WSOY:llä, mutta jo jonkinlainen järkevä tyyli ja näkemys sekä lukijan asemaan asettuminen (ja kyky kuunnella muita) vievät pitkälle.
Antologiabuumin aalloilla on kuulunut myös huolipuhetta siitä, miten pienkustantajien toiminta vaikuttaa yleisön kuvaan koko lajista. Aiheesta keskusteltiin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajien (julkisessa) Facebook-ryhmässä syksyllä 2020, kun mietittiin, miten saada spefille uusia yleisöjä.(5) Ryhmässä arveltiin, että antologiat monipuolistavat sisäpiirin toimintaa, mutta eivät tuota positiivista näkyvyyttä valtavirtapuolelle. Myös antologioiden laatua ruodittiin.
Ennen kaikkea antologioita on kiva tehdä. Ne tuovat yhteisöllisyyttä muuten yksinäiseen kirjoittamistyöhön. Kannattiko nämä kaikki antologiahaasteessa lukemani antologiat julkaista? Ehkä ei, mutta mikä olisi saanut jäädä julkaisematta, riippuu täysin siitä, keneltä kysyy. Mielekkäämpää onkin pohtia, pystyykö antologia saavuttamaan tavoitteensa – ja määritellä onnistuminen sen kautta, mikä tämä tavoite kulloinkin on.
Kotimaisessa fandomissa on ollut vahva oman julkaisemisen perinne lehtien ja kilpailujen kautta jo kauan ennen kuin rahkeet ovat riittäneet antologioiden painamiseen. Tässä lukijajoukossa antologia huomataan – isompia yleisöjä täytyy tavoitella muunlaisilla julkaisuilla. On selvää, että kirjoittajan aika on rajallinen, ja ammattilainen joutuu valitsemaan, mihin osallistuu. Jos kirjoittaja on kunnianhimoinen ja haluaa teksteilleen uusia lukijoita, voi olla viisaampaa käyttää rajallinen aika oman teoksen kirjoittamiseen. Toisaalta kirjailija pystyy monipuolistamaan tuotantoaan kirjoittamalla novelleja (ja esseitä) eri julkaisuihin tavalla, johon hän ei tavallisesti kykene vain omia teoksia julkaisemalla. Uusille kirjoittajille ne ovat puolestaan arvokas areena saada omia tekstejä julki. Lopulta antologian arvon päättää lukija: ovatko tarinat onnistuneet herättämään ajatuksia, viihdyttämään, kutkuttamaan mielikuvitusta.
Saara Henriksson
Kirjoittaja on Osuuskumma-kustannuksen kustannusjohtaja
Kiitos Tuomas Salorannalle ja Juri Nummelinille näkemyksistä ja antologioiden julkaisemista ja toimittamista koskevista kommenteista.
Onnistuneen antologian resepti
1) Varaa resursseja. Hae rahoitusta tai etsi kustantaja. Hyvää antologiaa ei oikein saa aikaiseksi nollabudjetilla. Varaa tarpeeksi aikaa toimittamiseen.
2) Patrick Nielsen Haydenin kiteytys antologiapaneelissa Worldconissa 2017 kuului näin: ”You need believable commitments from bankable authors.” Ota mukaan kiintotähtiä, mutta myös uusia kykyjä. Hae kirjoittajia tavanomaisen poolin ulkopuolelta, ei vain omista kavereista.
3) Mieti, onko valitsemasi teema sellainen, että siitä syntyy tarpeeksi monipuolisia mutta samalla yhtenäisiä novelleja. Onko esimerkiksi jokin olento (ihmissusi, äyriäinen) paras yhdistävä tekijä novelleille, vaan voisiko se olla aikakausi, päähenkilön rooli tai vaikkapa jaettu maailma Praedorin tapaan?
4) Mikä on lajityyppi? Hyvin genrepiirteiset novellit ja toisaalta arkikummat novellit voivat mahtua samaan samaan antologiaan, mutta kokonaisuuden pitää olla tasapainossa. Lukukokemus on vähän kummallinen, jos yksi novelli sijoittuu Lalalandiaan ja seuraava Lappeenrantaan.
5) Älä valmiiksi rajaa lukijoita pois. Kun antologia on julkaistu, se on silloin julkista sanaa ja vapaata riistaa julkisesti käsiteltäväksi. Jokaisesta julkaistavasta antologiasta kannattaa tehdä myös vähintään lehdistötiedote.
Viitteet:
(1) ”Lyhytproosaa julkaistaan Suomessa liian vähän, mutta Mikko Granroth debytoi novelleilla, joissa on häiriintynyt tunnelma”. HS 23.7.2022 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000008885102.html
(2) Shimo Suntila (Spin 1/2021)
(3) ”Ikikapinallinen Markku Sadelehto on toimittanut yli 30 kauhuantologiaa: ”Hulluna ne minua täällä pitävät” HS 26.4.1997 https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000003619097.html
(4) Esipuhe. Kultainen antologia (toim. Saara Henriksson ja Shimo Suntila). Penelope 2021
(5) https://www.facebook.com/groups/tieteiskirjoittajat/posts/10157601748471914/
Antologiahaasteeseen lukemani teokset:
Tiamatin värit ja muita tähtienvälisiä tarinoita (toim. Tuomas Saloranta). Stk & URS 2012
Hurtan koodeksi (toim. Anne Leinonen, Shimo Suntila ja Tuomas Saloranta). Stk & URS 2013
Mustaa lihaa: Kyberpunk-antologia (toim. Anne Leinonen ja Tuomas Saloranta). Stk & URS 2013
Aukkoja ajassa (toim. Harri Erkki). Turbator 2013
Steampunk! Höyryä ja helvetinkoneita (toim. Markus Harju ja J.S. Meresmaa). Osuuskumma 2013
Supernova (toim. Katri Alatalo, Shimo Suntila, Leila Paananen ja Mia Myllymäki). Stk 2015
Meliwas ja muita kaupunkeja (toim. Camilla Kantola ym.). Stk 2017
Tämä jalka ei ole minun: kauhuja omasta kehosta (toim. Artemis Kelosaari ja Shimo Suntila). Tajunta Media 2017
Murhamystiikkaa. Okkulttisia etsivätarinoita (toim. Jyrki Pitkä ja Tuomas Saloranta). Tajunta Media 2014
Sininen tiikeri. Kryptozoologisia novelleja (toim. Juri Nummelin). Helmivyö 2018
Ajan poluilla. Kotimaisten vaihtoehtohistorianovellien antologia (toim. Pasi Karppanen ja Laura Ahlstedt). Tutka 2013
Kuun pimeä puoli. Suomalaisia ihmissusinovelleja (toim. Juri Nummelin). Jalava 2013
Kirotun kirjan vartija. Suomalaisia Cthulhu-tarinoita (toim. Juri Nummelin). Jalava 2016
Hänen huulensa ovat metsä (toim. Anne Leinonen). Kulttuuriyhdistys Korppi 2018
Tulikirjaimet ja muita sivuja Stepanin koodeksista (toim. Shimo Suntila ja Samuli Antila). Kuoriaiskirjat 2018
ROCKNOMICON (toim. Magdalena Hai ja Hanna Matilainen). Osuuskumma 2015
Käärmeenliekit: Suomalaisia lohikäärmetarinoita (toim. Erkka Leppänen ja Hanna Matilainen). Osuuskumma 2015
Kristallimeri: Tarinoita merirosvoista (toim. Anni Nupponen ja Christine Thorel). Osuuskumma 2015
Marraskesi: Tarinoita iholta ja ihon alta (toim. Juha Jyrkäs ja Maija Haavisto). Osuuskumma 2016
Varjoisilta kujilta (toim. Shimo Suntila ja Christine Thorel). Osuuskumma 2017
Murtumia maisemassa. Urbaanin löytöretkeilyn antologia (toim. J.S. Meresmaa ja Christine Thorel). Osuuskumma 2017
Valitut. Suomen presidenttien salainen historia (toim. Pasi Karppanen). Tutka 2018
Naamiot (toim. Anne Leinonen, Minna Roininen ja Taru Kumara-Moisio). Osuuskumma 2018
Sirkus Synkkä (toim. J.S. Meresmaa, M.A. Tyrskyluoto ja Teresa Myllymäki). 2018
Metsän kronikka (toim. Mia Myllymäki ja Anu Korpinen). Osuuskumma 2019
Kilkinkuoret ja muita äyriäiskauhukertomuksia (toim. Matti Järvinen ja Noora Puolamäki). Nysalor-kustannus 2022