Wannabe-kirjailijana halusin kirjoittaa suuren suomalaisen romaanin. Aikalaisromaanin, joka heijastaisi kansakunnan sielua ja jota siteerattaisiin ja luettaisiin vielä jälkipolvia myöhemmin. Jonka Finlandia-palkinto kietoisi laatukirjallisuuden tähtiviittaan. (Ego on ihmeellinen asia. Ei siitä kuitenkaan sen enempää tällä kertaa.) Tuolloin luulin Finlandian merkitsevän kotimaisen kaunokirjallisuuden korkeinta kaanonia. Myöhemmin aloin selvemmin kuulla markkinointikoneiston hyrinän ja kassakoneen kilinän.
Kustantamo osallistuu valitsemallaan julkaisulla Finlandia-kisaan maksamalla 100 euroa, mikä ei vielä karsine kustantamoja. Sen sijaan se karsii, että jokaisen kustantamon on koosta riippumatta sitouduttava lopullisten ehdokkaiden mittavaan markkinointiin. Pienkustantamot ja marginaalisen, vähälevikkisen kirjallisuuden julkaisijat eivät resurssien puutteessa pysty noin vain kilpailemaan, joten isojen mainosbudjettien kustantamot ovat usein yliedustettuina. Spekulatiivinen fiktio on perinteisesti ollut pienkustantamoiden heiniä, ja niiden markkinointiresurssit ovat arkenakin olemattomat. Finlandia onkin hyvin pitkälle myyntikoneisto, ei Vuoden paras kirja -palkinto. Toki ehdokkaaksi nimitetyt ovat järjestään laadukkaita, mutta paljon ansiokkaita teoksia jää todennäköisesti lähettämättä kilpailuun muun muassa taloudellisista syistä.
Kirjan nimittämisen spekulatiiviseksi fiktioksi on pitkään pelätty karkottavan ostajia: mitä lie yksisarvisfantasiaa tai avaruusmatkailua, joutavaa haihattelua ja bulkkikamaa. Asenteen takaa ei olla nähty kotimaisen spefin laadun nousua ja ajankohtaisia teemoja, joita kirjailijat ovat päättäneet käsitellä valtavirrasta poikkeavin keinoin. Kirja on kuitenkin ensisijaisesti kaunokirjallisuutta ja vasta sen jälkeen genrensä edustaja. Onneksi isotkin kustantamot ovat pikkuhiljaa alkaneet arvostaa kotimaista tieteis- ja fantasiakirjallisuutta. Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi (Tammi) raivasi vuonna 2000 voitollaan tien spefikirjallisuudelle Finlandia-kisaan. Vuonna 2015 palkinnon voitti Laura Lindstedt kirjalla Oneiron (Teos). Finlandia-ehdokkaiden joukossa on viime vuosina ollut ilahduttavan paljon spefikirjoja, ja monissa valtavirtaromaaneissa fantastisia elementtejä. Tiukasti rajaten teksti määritellään spekulatiiviseksi fiktioksi vain, jos sitä ei voi kertoa ilman spefielementtiä. Jos sen ottaa pois ja tarina voisi silti toimia, se ei ole spekulatiivista fiktiota. Vuonna 2014 Finlandian voitti Jussi Valtonen teoksella He eivät tiedä mitä he tekevät (Tammi). Sitä on kuvattu genrehybridiksi: scifi-dystopia, ihmissuhderomaani ja jännäri. Lukijan päätettäväksi jää (jos ylipäätään haluaa pähkäillä asiaa), onko kirja spefiä vai ei. Tänä vuonna ehdokkaiden joukossa on ainakin kaksi selkeää spefiromaania: Sami Tissarin Krysa (Aula & co) ja Heikki Kännön Ihmishämärä (Sammakko).
Meillä julkaistaan suhteellisen paljon spefinovellikokoelmia ja -antologioita. Finlandia-kisaan niillä ei ole enää asiaa, vaikka ne ovat kaunokirjallisuutta siinä missä romaanitkin. Vuoden 1993 sääntömuutoksen jälkeen runo-, essee- ja novellikokoelmia, noita auttamattoman vähälevikkisiä ja siten myyntituloa tuottamattomia teoksia (pahoittelen johdattelevaa sanavalintaa), ei ole hyväksytty kilpailuun. Kuriositeettimaininta: vuotta aiemmin, 1992, Finlandian voitti spekulatiivisen fiktion taitaja Leena Krohn esseenovellikokoelmallaan Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (WSOY). Siinäpä sala- (tai julki)liittoteoreetikoille ravintoa ja riihikuivaa janoaville kakomista. Että ihan spefiä! Ja esseitä! Ja novelleja! Jokin roti!
Kaino toiveeni on, että suuri yleisö käsittäisi Finlandia-kilpailun sisältävän vain osan tasokkaasta kotimaisesta kirjallisuudesta. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on maan tunnetuin kirjallisuuspalkinto. Palkintoprosessin tulisi olla läpinäkyvä, jotta lukijat tietäisivät, mitä todellisuudessa saavat: rajallisen laatukirja-annin yhden, kovasti rummutetun kilpailun perusteella. Silloin he osaisivat siirtää katseensa myös muiden kirjallisuuskisojen ehdokkaisiin ja pienkustantamojen tarjontaan. Niistäkin voi bongata erinomaisia spefiromaaneja novellikokoelmista puhumattakaan.
Liisa Näsi on kirjailija, freelance-kustannustoimittaja, maailman ihmettelijä ja entinen Kosmoskynän päätoimittaja.