Kuva: Otto Virtanen
Anniina Mikama voitti Topelius-palkinnon 2019 esikoisromaanillaan Taikuri ja taskuvaras, ja vahvisti samalla nuorille suunnatun laadukkaan spekulatiivisen fiktion nousua Suomessa. Lähimmän kalenterivuoden sisällä Magdaleena Hain Kurnivamahainen kissa on saanut Tulenkantaja-palkinnon, Elina Rouhiaisen Muistojenlukija Kuvastajan ja Siiri Enorannan Tuhatkuolevan kirous lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Mikaman nyt voittama Topelius-palkinto on perustettu vuonna 1946 ja se on Suomen vanhimpia nuortenkirjallisuuspalkintoja.
Miltä tuntuu päästä osaksi näin pitkää ja merkittävää perinnettä?
Hyvältähän se tuntuu! Pidän tätä tunnustusta todella arvossa, ja olen kovasti otettu myös siitä, että saan tällä tavalla jättää jonkin merkin itsestäni kirjallisuudenhistoriaan. Olen tehnyt lujasti töitä viimeiset kymmenen vuotta kehittyäkseni kirjailijana ja saadakseni teokseni julkaistuksi. Jo kustannussopimuksen saaminen oli itsessään iso palkinto tehdystä työstä. Tähän pisteeseen tultuani en ota enää mitään itsestäänselvyytenä, vaan Topelius-palkinto on todella kova juttu, etenkin uransa alkutaipaleella olevalle kirjailijalle. Se kertoo minulle, että joku on lukenut kirjani ja pitänyt lukemastaan. Eiväthän kirja ja kirjailija olisi mitään ilman lukijoitaan.
Taikuri ja taskuvaras kertoo orpotyttö Minan uudesta elämästä mekaanisia kojeita rakentavan lavataikuri Tomin taloudessa 1890-luvun Helsingissä. Miten tapahtuma-aika ja -paikka valikoituivat?
1800-luku oli näyttämötaikuuden kulta-aikaa, ja aika juuri ennen vuosisadan vaihdetta näyttäytyi minulle hyvin kiinnostavana ja romanttisena ajanjaksona vanhan ja uuden ajan välissä. Sellaiset keksinnöt kuin sähkövalot, autot, puhelin ja vesiklosetti olivat vasta tulossa. Olen alun perin kotoisin Tampereelta, ja suunnittelin ensin sijoittavani tarinan Tampereelle. Pian huomasin kuitenkin, että Helsingissä jo pitkään asuneena minulla on tämän kaupungin kartta paremmin päässäni, ja jo valmiiksi enemmän tietoa kaupungin historiasta. Helsinki oli valaistu kaasulampuilla ja ihmiset kulkivat kaupungilla joko kävellen tai hevospelillä, talvisin reellä. Maailma oli kuitenkin muuttumassa huimaa vauhtia ja mm. rautateiden ja lennättimen ansiosta niin ihmiset kuin informaatio liikkuivat entistä nopeammin paikasta toiseen. Nuoret muuttivat maalta kaupunkiin töihin ja heidän elämäntyylistään tuli täysin erilaista kuin edellisten sukupolvien. Siinä kiihtyvässä muutoksessa on paljon sellaista, mihin nykypäivänä voi samastua.
Suomessa meni tuolloin aika hyvin, ja yhtäkkiä tavallisilla työssäkäyvillä ihmisillä oli vapaa-aikaa ja varaa huvitella. Huvitukset olivat vähän kotikutoisia, mutta kaikenlaisia urheilutapahtumia, kansanjuhlia, iltamia ja tansseja järjestettiin kyllä ahkerasti. Suomessakin oli monia taitavia taikureita. He kiersivät esiintymässä markkinoilla, missä meno saattoi olla aika villiä, yleisö vahvasti humalassa ja muutenkin riehakkaalla päällä kun oli kerrankin lähdetty oikein ihmisten ilmoille. Siitä on glamour ollut kaukana. Sellaista taikateatteria kuin kirjassani kuvataan ei tietääkseni todellisuudessa koskaan ollut Suomessa. Sirkus kyllä oli, Helsingin Siltasaaressa! Siksi minusta tuntui, että Siltasaari oli oikea paikka oman kirjani taikateatterille. Siellä oli tuohon aikaan myös hienoja huviloita ja toisaalta konepajateollisuutta. Ja se oli lähellä Kallion kaupunginosaa, jolla oli jo silloin hurja maine.
Tarinan spekulatiivinen elementti hiipii mukaan hiljalleen ja valtaa alaa kunnolla vasta tarinan loppupuolella. Oliko sen läsnäolo aina itsestäänselvä, vai tuliko se alunperinkin hivuttaen mukaan?
Tarina sai alkunsa historiallisena seikkailuna ja yhdistelmänä 1800-luvun realismia ja satujen symbolismia. Minulle itsellenikin tuli jonkin sortin yllätyksenä, mihin suuntaan tarina lähti vääjäämättä vetämään. Ennen kuin tarjosin käsikirjoitustani kustantajalle olin vähän huolissani, että millaisen vastaanoton tällainen outo hybridi mahtaa saada. Se on romanttinen aikuisten satu, se on dekkari, se on scifiä, steampunkia ja supersankarisarjakuvaa. Mutta ei mahda mitään, sellainen sen täytyy olla.
Taikuritrilogiaa kirjoittaessani mielessäni on koko ajan kummitellut Arthur C. Clarken lausahdus: ”Mikä tahansa riittävän edistynyt teknologia näyttää taikuudelta.” Taikurit ovat kaikkina aikoina osanneet hyödyntää uusimpia keksintöjä, ja vielä 1800-luvun loppupuolella sähkön ja magnetismin avulla saattoi tehdä yleisöön lähtemättömän vaikutuksen. Toisaalta nykypäivän edistyksellisin tekniikka alkaa olla niin vaikeasti ymmärrettävää, että se muistuttaa taikuutta!
Palkintoraadin perusteluissakin mainittiin, että Taikuri ja taskuvaras yhdistelee onnistuneesti uutta ja vanhaa. Tämä toteutuu hienosti paitsi maailmanrakennuksessa myös kielen tasolla. Millaista taustatyötä teit ja miten lopulta löysit tasapainon siihen, miten kerronnassa välittyy 1890-luvun tunnelma ja ajankuva mutta teksti on kuitenkin nykylukijalle helppoa ja sujuvaa?
Vanhanaikainen puheenparsi tulee tekstiini aika helposti, koska olen lukenut jo nuorena niin paljon vanhaa, omien vanhempieni lapsuuden aikaista seikkailukirjallisuutta. Muistan että alkuun vierastin vanhaa kieltä, mutta totuin siihen ja lopulta viehätyin siitä niin, että nykyään minusta tuntuu luontevimmalta kirjoittaa vanhahtavaan tyyliin. Kirjani kieli on kuitenkin jonkinlainen kompromissi: sen piti olla nykylukijalle vaivattomasti luettavaa, mutta halusin silti luoda vanhanajan tunnelmaa. Osansa tunnelman luomisessa on myös sadunomaisilla hahmoilla: urhea ja hyveellinen orpotyttö, salaperäinen ja hurmaava kartanonherra, äreä ja invalidisoitunut vanha keksijäprofessori, konemies joka herää eloon…
Taustatutkimuksena minun on tullut luettua viime vuosina paljon 1800-luvun tekstejä kuten lehtijuttuja, muistelmia ja matkakertomuksia. Niistä olen ihan tietoisesti kerännyt yksittäisiä sanoja ja sanantapoja, jotka vievät ajatukset vanhaan aikaan. Olen luottanut siihen, että jos jokin sana on lukijalle outo, hän osaa selvittää asian katsomalla ensyklopediasta.
Minulle on tärkeää, että tarinani taustalla olevat asiat ja ilmiöt ovat totta vähintään teorian tasolla. Luin sirkushistoriaa, taikurien elämäkertoja ja muistelmia vanhasta Helsingistä, keräsin valokuva-aineistoa ja vanhoja karttoja. Hankin tietoa oikeiden automatonien mekaniikasta osatakseni selittää niiden toimintaa uskottavalla tavalla. Selvitin, miten taikatemppuja tehdään ja keksin niistä omat variaationi.
Tom sekoittaa tempuissaan vanhaa ja uutta tekniikkaa. Ne perustuvat olemassa oleviin klassikkotemppuihin ja teatterin perinteisiin tehokeinoihin, mutta sähkön avulla Tom lisää niihin omat modernit lisämausteensa. Suuren osan elävistä koneistaan hän on rakentanut käyttäen vain sitä tekniikkaa, joka oli olemassa jo 1800-luvulla.
Historiallisen taustatutkimuksen lisäksi perehdyin tulevaisuuden tekniikkaan. Päästäkseni selville Tinasotamiehen toimintaperiaatteista tutkin, miten itseoppiva tekoäly rakennetaan. Mutta millaista olisi todella kohdata robotti ja keskustella sen kanssa? Chattasin useita tunteja netissä kömpelön tekoälysovelluksen kanssa ja sain siitä muutamia mainioita ideoita. Minun piti myös ottaa selvää, olisiko aikamatkustaminen jollakin konstilla mahdollista. Se on vallan kiehtova juttu.
Taikuri ja taskuvaras imaisee lukijan mukaansa alusta saakka sekä sympaattisen näkökulmahahmon että kiinnostavan juonen ansiosta. Kun itse aloit kirjoittaa teosta, kumpi syntyi ensin? Vai alkoiko prosessi jostain aivan muualta?
Useimmiten tarinani saavat alkunsa henkilöistä, ja niin kävi tälläkin kertaa. Halusin kirjoittaa taikurista, jolla on jännä salaisuus, ja taikureillahan niitä piisaa. Sitten piti olla joku toinen, joka pääsee selville salaisuudesta. Ensimmäisessä versiossa koditon taskuvaras Mina etsi pakkasen yllättämänä yösijaa ja päätyi murtautumaan yöllä herraskartanoon, löytääkseen itsensä aamulla taikurin ja keksijän rakentamien outojen koneolentojen keskeltä. Mutta melko pian keksin aloittaa sittenkin taskuvarkaudella, koska halusin heti näyttää lukijalle, mitä Mina osaa. Andersenin satu Vakaa tinasotamies oli myös koko ajan taustalla, joten toinen lähtökohtani oli kirjoittaa traaginen rakkaustarina. Aloittaessani en kylläkään vielä yhtään tiennyt, mihin se lopulta johtaisi.
Taikuri ja taskuvaras tapahtuu yli sata vuotta sitten, mutta mitä haluat sen kautta viestiä meidän aikamme nuorille?
Yksi kirjojen parhaita ominaisuuksia noin yleisesti ottaen on, että lukija näkee suoraan päähenkilön pään sisään ja ymmärtää, miksi tämä tekee mitä tekee. Tarinat auttavat meitä ymmärtämään paremmin toisia ihmisiä, niin hyvässä kuin pahassa. Ne opettavat meitä pitämään silmällä kieroilijoita, mutta ne opettavat myös myötätuntoa, kykyä asettua toisen asemaan. Sujuva kommunikaatio ihmisten välillä on yhä tärkeämpää nyt ja tulevaisuudessa. Ihmisten on kyettävä ymmärtämään toisiaan onnistuakseen yhdessä ratkomaan vaikeita kysymyksiä.
Millaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta toivoisit itse näkeväsi kustannettavan lähivuosina?
Suomessa kirjoitetaan ja julkaistaan vuosittain todella laadukasta ja monipuolista lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Sekä kirjailijat että kustantajat tuntuvat olevan ajan hermolla ja tekevän kirjoja myös tärkeistä ja vaikeista aiheista. Jos jotain saisi toivoa, niin lisää huumoria, myös muihin kuin varsinaisiin huumorikirjoihin. Veijarimaisuutta ja pilkettä silmänkulmaan.
Kiitos haastattelusta, Anniina Mikama! Kosmoskynä onnittelee Topelius-palkinnosta.