Kosmoskynän numerossa 2/2019 juhlistettiin yhdistyksen 35-vuotista kehityskaarta ja julkaistiin muisteloita mm. Hinkkaselta, Sirkiältä ja Suntilalta. Niissä tuli käsiteltyä yhdistyksen alkuaikoja ja toisaalta uudempia kuvioita. Katveeseen kenties jäi yhdistyksen perustajajoukon takavasemmalle hiipumisen jälkeinen 80-luvun loppupuolen historia. Tänä aikana yhdistys kasvoi ja nousi keskeiseen asemaan suomalaisessa fandomissa. Katve johtuu paljolti omasta itsestäni, koska en saanut kirjoitettua lupaamaani historiikkia. Koetan paikata asiaa nyt. Kirjoituksesta tuli pitkähkö, mutta näistä ajoista ei ole kovin paljon kerrottu, ja mukana on kenties jälkipolvia kiinnostavia kertomuksia sen ajan lehdentekotavoista ja muusta meiningistä.
Järjestäytyminen
Ryhdyin Kosmoskynän päätoimittajaksi vuoden -86 lopulla, kun Juhani Hinkkanen siirtyi Aikakoneen päätoimittajaksi eikä hänellä enää riittänyt energiaa Kosmoskynään. Jonkinlaista arpomista käytiin siitä, ottaako homman vastuulleen minä vai Pekka Supinen. Hän päätyi ”aputoimittajaksi” ja minä päätoimittajaksi, mutta tiivistä yhteistyötä homma oli koko ajan. Olin jo toimittanut opiskelijalehteä ja aloitellut – sittemmin lyhyehköksi jäänyttä – kirjoittajanuraani sekä tutustunut sf-fandomin sen aikaisiin aktiiveihin. Niinpä tartuin Kosmoskynähaasteeseen innolla. Lisäperusteeksi mainittiin, että minulla oli upouusi Macintosh Plus -tietokone, jonka avulla lehden tekninen tuottaminen nousisi aivan uudelle tasolle…
Hyppäsin toimeen keskellä vuotta, ja kun yhdistys järjestäytyi vuoden 1987 alussa, Supinen siirtyi puheenjohtajaksi ja minä otin sekä sihteerin että Kosmoskynän toimittamisen hommat. Hallituksessa olivat lisäksi Pekka Virtanen, Anetta Pirinen ja Jyrki Ijäs. Kokeneimpia konkareita jäi seuraavana vuonna pois, ja mukaan tulivat Johanna Sinisalo, Jyrki Kasvi ja Ben Roimola. On mielenkiintoista, että Johanna profiloitui alkuun eräänlaisena vastarannan kiiskinä. Hän kritisoi yhdistyksen toimintaa ja tarkoitusperiä, nimenomaan sen ”edunvalvontaa”, ja kieltäytyi siksi liittymästä yhdistykseen. Kun toiminta kehittyi eteenpäin, hänestä tuli sen kantavia voimia.
”Älkää olko niin laiskoja kuin minä. Ahdistakaa kirjoittajia joka päivä. Kolme kertaa päivässä kun puhelin soi, niin lopulta on pakko kirjoittaa.”
– Juhani Hinkkasen evästys uudelle toimitukselle Pekka Supisen kirjoittamassa jutussa Kosmoskynässä 2/86.
Keskeinen syy yhdistyksen silloiseen aktiivisuuteen oli myös Supisen ja minun toimiva yhteistyö. Hän veti yhdistyksen toimintaa ja minä Kosmoskynää, mutta roolit sekoittuivat sujuvasti, sillä hän oli arvokas apu Kosmoskynässä ja minä puolestaan sihteerinä touhusin myös yhdistysasioissa. Supinenhan oli ammattitoimittaja STT:ssa ja otti päävastuun esimerkiksi kustantajahaastatteluista. Joskus työasiat vähän haittasivat harrastusta. Muistan, kun kerran soitin hänelle yhdistysasiasta ja kesti vähän aikaa ennen kuin hän kehtasi panna puhelun poikki kiireeseen vedoten. Sinä päivänä Estonia oli juuri uponnut.
Vuoden 1986 lopussa yhdistyksessä oli n. 45 jäsentä, jotka kaikki listattiin Kosmoskynän numeroissa osoitetietoja myöten. Pari vuotta myöhemmin jäsenmäärä oli muistaakseni yli 200, ja jäsenmaksut riittivät lehden tekemiseen hyvin. Tieteiskirjoittajilla oli tärkeä rooli koko maan laajuisen fandomin keskellä. Kaikki muut yhdistykset olivat alueellisia, mutta Tieteiskirjoittajien toimintaan osallistui aktiiveja eri yhdistyksistä ja kokouksissa käsiteltiin toimintaa koko maan ja harrastamisen ytimen, kirjoittamisen, näkökulmasta.
Tekniikka
Siihen aikaan tietotekniikka otti ensimmäisiä askeliaan kirjoittajien kotioloissa. Kirjoittamisen tekniikkaa (siis ihan konkreettista teknologiaa) käsiteltiin artikkeleissa, ja kirjoittajaohjeet alkoivat yleensä sillä, missä formaatissa teksti piti toimittaa kustantajille. Lehtien alkusivuilla kerrottiin, millä vehkeillä toimitustyötä tehtiin, ja pröystäiltiin uusilla laitteilla ja ohjelmilla.
Juhani oli vielä ”vanhan liiton” toimittaja, joka kirjoitti liuskat kirjoituskoneella, liimasi ne kuvineen sivupohjaan, ja sivut monistettiin. Minä olin ylpeä hienosta tietokoneestani ja sen rajoja piti kokeilla sitä mukaa kun tekniikka kehittyi. Ne rajat eivät olleet kaksisia siihen aikaan. Ruudulla sai kyllä tekstiä palstoihin, mutta siitä eteenpäin prosessi oli pitkälti perinteinen. Alkuun printtasin palstat matriisikirjoittimella ja liimasin kuvat sekaan kuten ennenkin. Ensimmäinen skanneri oli matriisiprintteriin kytkettävä lukija, joka tuotti hirveätä pikselimömmöä. Niitäkin kuvia käytettiin, ja ensimmäiset ”valokuvat” ilmaantuivat lehteen.
”Onhan sitä leikitty ajatuksella, että nyt kun Kosmoskynän ja -Kumin avulla on päästy alkuun, niin seuraavaksi annetaan Kosmosviivotin ja Kosmosterotin. Kun kaikki nämä palkinnot on koonnut, myönnetään kunnianosoitusten huipentumana Kosmospenaali!”
– Juha Salminen Sami Toivosen ehdotukseen, että palkittaisiin myös vuoden paras kuvittaja Kosmoskynässä 2/87.
Huima parannus ulkoasuun tuli lasertulostuksen myötä. Nehän tekivät liki painotasoista jälkeä, mutta tulostimiin käsiksi pääsy oli kiven takana, koska ne eivät olleet hintojensa puolesta mitään joka kodin kamaa. Opinahjossani TKK:ssa (nyk. Aalto) niitä oli, ja onnistuin livauttamaan yksityiset tulosteet usein sitä kautta. Kerran entinen scifistäkin kiinnostunut inttikaverini kehaisi, että hänen työpaikallaan oli lasertulostin. Sinne sitten salamyhkäisesti tulosteita tekemään. Se oli Alepan konttori, ja istuimme siellä tulostelemassa, kun joku heppu tuli kyselemään, mitä oikein puuhasimme. Se oli Jussi Pajunen, koko puljun silloinen johtaja. Kaverini solkkasi siihen jotain selitystä, ja minä koetin hautautua tuolin ja ruudun välimaastoon. Ura ei hänelle jostain syystä Alepassa auennut: hän siirtyi tietokoneliike Chipperiin, jonka kanssa Kosmoskynällä oli pitkään kumppanuus. He saivat lehteen mainoksen ja minä printtailla heidän tulostimellaan.
Lasertulostus selkeytti tekstin, ja kun oppi vielä olemaan liikaa temppuilematta eri fonteilla ja muilla uusilla mahdollisuuksilla, niin sivut alkoivat näyttää siisteiltä. Ennen pitkää skannerit paranivat niin, että kuvatkin alkoivat näyttää siedettäviltä. Kun Jyrki Kasvi tuli kuvioihin, hän toi vielä omat mausteensa minuakin etevämpänä tietokonefriikkinä. Muutenhan lehti oli vielä pitkälle 90-luvulle A4-moniste, joka nidottiin yhteen.
Vielä sellainen merkittävä asia oli, että aineistot tulivat omana aikanani paljolti kirjoituskoneliuskoina tai muuten vaan yhteensopimattomilla levykkeillä. Kaikki tekstit piti käytännössä kirjoittaa koneelle uudestaan. Se oli paitsi iso työ, aiheutti myös helposti näppisvirheitä. Kosmoskynä tulikin niistä kuuluisaksi, ja hyvien mokien löytäminen – missä merkitys oli sopivasti muuttunut tai jokin nimi hassusti väärin – oli vakio ilakoinnin aihe kaljailloissa. Sain lempinimen ”Simo Salminen” muutettuani Markku Uusitalon nimen jossain ajatusten kätköissä ”Simo Uusitaloksi”. Tulikin aiheelliseksi julkaista säännöllistä Kosmoskynän kootut mokat -palstaa, jossa korjailtiin edellisnumeron virheitä.
Sisältö
Kosmoskynä aloitti eräänlaisena jäsentiedotteena. Ennen omaa aikaani päämäärät liittyivät paljolti kirjoittajien edunvalvontaan, ja puhuttiin mm. kirjoittajien palkkioista. Myöhemmin sekä yhdistyksen toiminta että lehti muuttuivat enemmän kirjoittamisen tukemisen ja fandom-toiminnan edistämisen suuntaan, ja siitä tuli sikäli täysipainoinen ”lehti”, että siellä julkaistiin toimituksellisia juttuja järjestöjorinoiden lisäksi. Se oli kuitenkin ja haluttiin pitää fanzinetyyppisenä matalan kynnyksen julkaisukanavana kaikkine rosoineen. Sellaisia ei siihen aikaan säännöllisesti juuri muita ilmestynyt, kun isommat lehdet olivat muuttuneet semi-pro-tyyppisiksi ja laajempi järjestö- ja lehtikasvusto odotti vielä tuloaan.
Selkeä profiilin nosto oli kustantajasarja, jossa eri kustannusyhtiöiden kustannustoimittajat kertoivat, mitä he odottavat julkaisemiltaan teksteiltä. Yhteyksien luominen kustantajiin nähtiin ylipäätään tärkeäksi kanavaksi edistää scifi-kirjallisuuden julkaisemista Suomessa. Pitää muistaa, että silloin scifi oli hyvin marginaalinen kirjallisuudenlaji ja kustantajatkin olivat isoja ja jäykkiä, joita piti lähestyä hattu kourassa.
”Jakelimme lehteä [Feast of Friends] joukolla ilmaiseksi kaikille silmäätekeville. Muistan antaneeni sen ainakin George R.R. Martinille (Sandking-kirjan tekijälle), joka kulki tummapartaisena ja lippalakki päässään ja tunsi Runebergin ja Välskärin kertomukset ja on kirjoittanut mm. novellin siitä, mitä tapahtui kun Suomenlinna ei antautunutkaan venäläisille.”
– Pekka Supinen kertoo Conspiracy-konferenssista Brightonissa Kosmoskynässä 3/87.
Lehdessä oli kirjoittajien haastatteluita ja kirjoitusohjeita, joita maailmalta poimittiin. Niistä tehtiin myöhemmin eräänlainen yhteenveto Sirkiän kanssa scifi-kirjoittamisen ohjevihkoseen. Paljon tilaa saivat myös raportit coneista ja kokouksista. Asiasisällön ohessa ne kääntyivät helposti makoisiksi kertomuksiksi fanihenkilöiden seikkailuista.
Näiden ajankohtaisjuttujen lisäksi lehden runkona olivat vakiopalstat, jotka tuottivat sisällön pohja-aineiston. Maineikkain oli varmasti Pekka-Sedän palsta, jossa räävittömästi ruodittiin ajan ilmiöitä ja kirjoittajia. Toinen oli Eeva-Liisa Tenhusen Kirjakuoriaisen palsta. Mukaan poimittiin otoksia taustalla pyörivistä kirjoittajaringeistä, ja Kirjoittajan kulma -palstalla eri kirjoittajat kertoivat itsestään. Lehdessä oli myös arvostelunovelleja ja niihin arvosteluja, sama idea siis kuin nykyisin mutta ehkä hieman kiteytetymmin toteutettuna. Silloin keskusteltiin myös kotimaisten novellien arvostelemisesta Kosmoskynässä, mutta jollain lailla pidettiin sopimattomana, että kirjoittajat arvostelevat toisiaan. Sittemmin tämä ongelma on poistunut, ehkä siitä syystä, että kirjoittajat ovat oppineet vähän varomaan sanojaan.
Kuvitus
Kosmoskynässä kuvituksella oli aina tärkeä merkitys, sekä sivujen elävöittäjänä että ”matalan kynnyksen” julkaisukanavana aloitteleville kuvittajille. Kun isot lehdet – Portti, Aikakone ja Tähtivaeltaja – eivät pystyneet sulattamaan läheskään kaikkea tarjottua sisältöä, Kosmoskynä auliisti julkaisi liki kaiken mitä käsiin saatiin…
Osa kuvituksesta tupsahti postiluukusta, kiitos siitä. Mutta se ei riittänyt, vaan aktiivista pyytämistä tarvittiin. Pekka A. Manninen oli helppo tapaus, kirje postiin että kuvitusta on tarvis. Paluupostissa tuli nippu kuvia. Mielenkiintoista muuten, että silloin ei ollut tavallisella tallaajalla käsillä kopiokoneita tai skannereita, vaan lähetettiin originaalit. Ne liimattiin joko sellaisenaan sivupohjiin tai kopioitiin kertaalleen. Minulla on jossain vieläkin nippu silloisten kuvittajien originaalipiirroksia.
Mieleen jäi ”aloitteleva” kuvittaja Sami Toivonen, joka myös kirjoitteli lehteen säännöllisesti. Hän suhtautui heti professionaalisti ja kyseli, millaisia kuvia tarvitaan. Olin vähän ihmeissäni, koska en yleensä ollut kuvittajia ohjeistanut, vaan he piirtelivät mitä huvittaa, ja kuvia lätkittiin lehteen vailla ihmeempää kiinnekohtaa juttuihin. No, pyysin, että ne voisivat ainakin olla muodoltaan kolmipalstaiseen taittoon sopivia. Sieltä tuli sitten kolmijakoon oikean kokoisia laatikkokuvia ja jopa upea T-kirjaimen muotoinen kuva, jonka kainaloihin voi juoksuttaa tekstiä.
”Kokous pidettiin 5.12. rahastonhoitajamme Anetta Pirisen luona. Kun puolta tuntia ennen kokouksen alkua suunnistin bussiaseman alkoon, sain kuitenkin aihetta epäillä, että kokous oli siirretty sinne. Paikka oli täynnä sf-ihmisiä.”
– Juha Salminen kokousraportissa Kosmoskynässä 4/87.
Kerran pyysin kuvia Hannu Mänttäriltä, joka oli selkeästi Kosmoskynä-tasoa ylempää kuvittajakaartia. Hän suostui, mutta asetti ehdoksi, että lehdessä ei sitten saa olla muiden kuvia. Syntyi Mänttäri-kuvitusspesiaali-numero 2/87, jossa hänen hienot kuvansa muodostivat koko lehteen yhtenäisen linjan kansikuvasta takakanteen. Enpä tiedä, onko vastaavia spesiaaleja kuvituksen puolelta ilmestynyt, mutta se oli näyttävä numero sen ajan mittapuun mukaan.
Kohti mustaa aukkoa
Mikään ei kumminkaan vedä vertoja Komoskynän tunnetuimmalle ja luetuimmalle osiolle, Mustalle Aukolle, jonka Juhani perusti omana aikanaan. Pitää muistaa, että silloin ei ollut mitään internettiä, saatikka somea. Isommat scifilehdet pyrkivät kohti korkeampaa arvostusta, ja vaikka niissäkin välillä hairahduttiin sisäpiirin juttuihin, ne eivät olleet mikään pääsisältö. Kosmoskynässä ne olivat, koska Kosmoskynä oli lähtökohtaisesti sisäpiirin lehti. Sen tilaajakunta muodostui niistä aktiiveista, jotka jollain intensiteetillä joko olivat fandomissa mukana tai ainakin siitä kiinnostuneita. Ei siis tarvinnut välittää ”suuresta yleisöstä”, vaan voitiin kirjoittaa suoraan sille porukalle, jossa kaikki suunnilleen tunsivat toisensa. Kosmoskynän yleisönosasto muodosti siis sen ajan sisäpiriin kohtaamisalustan, jossa kaikki keskustelu käytiin.
Koska tiesin juuri Mustan Aukon olevan lehden kiinnostavuuden syömähampaan, pyrin lietsomaan keskustelua kaikin tavoin. Ongelmana oli keskustelun hidassyklisyys. Kun vastinetta piti odottaa pari kuukautta, se ehti jo väljähtyä. Siksi aloin tehdä kuhunkin juttuun toimituksellisen vastineen, jossa kommentoin ja jatkoin keskustelua omilla näkemyksilläni. Joskus kävi niinkin, että pyysin vastineen vielä julkaisemattomaan juttuun jo valmiiksi, mikä toisinaan herätti myös pahennusta.
Kaikesta huolimatta ei voinut luottaa, että palsta eläisi itsekseen ja juttuja vaan tulisi. Kyllä se vaati aktiivista pöyhimistä. Kun joku kirjoitti jostain, täytyi provosoida joku siihen vastaamaan. Siihen oivallisen alustan tarjosi uusi traditio, mafiat, joissa suurin piirtein kaikki näkivät toisensa parin viikon välein. Muutaman oluen jälkeen oli helppo saada lupauksia vastineista, jotka minä kyllä muistin karhuta, vaikka lupauksen antaja ei ehkä muistanutkaan koko asiaa. Joissain kirjoituksissa näkyi – ei niin peitellysti – tämä turhautuminen, kun piti kirjoittaa jostain vaikka ei oikein edes muistanut mistä.
Keskustelua ylläpitivät monesti ”vakiovieraat”, fandomin ydinhenkilöt Toni Jerrmanista lähtien, jotka pitivät sitä irroittelukanavanaan. Osa kirjoituksista oli siten aika lailla kieli poskessa tehtyjä. Sitten tuli ihan pyytämättäkin vakavampia kannanottoja, näkemyksiä scifi-kirjoittamisen tilasta. Sitä rohkaisemaan perustettiin Kosmoskumi-palkinto vuoden parhaasta kirjoituksesta, palkintojahan scifiyhteisö rakastaa. Joskus tuppasi menemään liiankin vakavaksi, enkä aina ollut siinä tilanteessa ajan tasalla vaan ajattelin, että kun tunteet kuumenevat, kiinnostavuus kasvaa. Liki kaikki meni sellaisenaan läpi. Jotain ihan äärijuttua vähän pyöristelin, ja siitäkin sain uuden kutsumanimen Sensuuri-Salminen.
Musta Aukko oli paikoitellen kiistanalainen ilmiö, mutta teki Kosmoskynästä fandomin eräänlaisen keskipisteen ja kaikille asioissa mukana oleville pakollista luettavaa. Niin kuin joku kuvasi, Kosmoskynä oli luettava heti, kun sen huomaa postiluukusta pudonneen, ja vasta sitten otetaan päällystakki ja kengät pois. Ja kun tulin mafiaan uusi Kosmoskynä-painos kainalossa, hetkeksi laskeutui hiljaisuus, kun kaikki lukivat sieltä viimeisimmät jutut.
”Viimeisin asia, josta käsittääkseni on jotain tänne kirjoitettava omaksi puolustuksekseni, lienee sana omnastiikka ja sen käyttö Kosmoskynässä olleessa novelliarvostelussani. Yhdellä lauseella puolustukseni ehkä kuuluisi näin: Vaikka myönnänkin vapaasti, että sanojen mahdollisimman monipuolinen käyttö tuntuu olevan osa tapaani kirjoittaa, en katso olevani rabulisti, puhumattakaan, että tällä olisi amfigorista tarkoitusta”.
– Jussi-Ville Heiskanen puolustautuu Kosmoskynässä 3/87 vastaan moitteita, joiden mukaan hän yliviljelee teksteissään turhia sivistyssanoja.
Kiistoja ja kaunoja
Mustan Aukon ja Kosmoskynän meininki oli, että esitetään räävittömiäkin näkemyksiä, ammutaan yli, ollaan eri mieltä ja kinastellaan, mutta silti tavataan tuopin ääressä ja nauretaan koko jutulle. Siinä hengessä keskustelua ruokin ja ajattelin, että on aina parempi puhua asiat halki, kun yhteinen harrastuskohde ja scifi-kuvioon kuulunut, erilaisia elämänmuotoja ja ihmisiä ymmärtävä ilmapiiri sen mahdollistivat. Jotta mielenkiinto pysyi yllä, piti jatkuvasti koetella sopivuuden rajoja, ja uskoin, että kaikki näkevät asian itseironian ja hauskuuden. Taustalla kenties pilkahti myös eräänlainen teekkarihuumorin häivä, minkä piirissä toisella jalalla elin. Isolta osin räävittömyys oli positiivista, mutta joissain ylilyönneissä epäonnistuin näkemään asian herkkyyden.
Yksi asia oli toisten kirjallisten tuotosten arvosteleminen. Kritiikki voi olla hyödyllistä, mutta se voi myös olla lannistavaa, ja tämä raja ei aina pysynyt hanskassa kun keskustelu ryöpsähteli. Joku saattoi Mustassa Aukossa luonnehtia toisen tekstiä ”paskaksi”, ja kirjoittaja pahoitti siitä mielensä ja erosi koko yhdistyksestä. Vastaavasti Pekka-Setä yltyi välillä aika ansaitsemattoman rienaavaan kritiikkiin eräistä kirjoittajista. Pidin tekstejä kiinnostavina ja jatkokeskustelua herättävinä, ja luotin että kaikki ”ymmärtävät” tekstin olevan vähän provokatiivista ja yliammuttua. Mutta jälkikäteen ajatellen olisi ehkä tyylilajia pitänyt vaalia tarkemmin.
Sitten olivat nämä scifiklikkien väliset ikuiset riidat, joita Kosmoskynässäkin puitiin. Lehtien palstoilla saatettiin peitellysti tai avoimesti haukkua jotakuta tahoa tai henkilöä. Ehkä ei ollut hyvä juttu ajautua sitä kautta ikään kuin osapuoleksi, mutta ilman sitä olisi kyllä iso osa sisältöä rajautunut pois. Luottamus vapaaseen sanaan oli toimitustyön kantavia voimia, ja ainahan oli mahdollisuus kirjoittaa vastine… Kuitenkin ajatus siitä, että olisin ollut jossain määrin edesauttajana scifiyhteisöä kuluttaneisiin kiistoihin, vaikka vain niille alustan tarjoamalla, on kuitenkin ikävä.
Seuraava vaihe
Mitään luottamustehtävää ei voi katsoa loppuun suoritetuksi, ellei sen jatkuvuudesta ole huolehdittu. Jo hyvissä ajoin minäkin näin, että Kosmoskynä ei ole eräiden muiden lehtien toimittajien tapaan minulle ”eläkevirka”, vaan elämä vie eteenpäin muiden asioiden pariin. Niinpä aloin katsastaa itselleni seuraajaa. Sellaiseksi löytyi scifiharrastuksen laitamilta (tietokoneista, peleistä jne.) tuleva ja jo scifissäkin kannuksiaan hankkiva nouseva kyky Jyrki J. J. Kasvi. Rekrytoin hänet ensin vuodeksi aputoimittajaksi, ja sitten hän otti vuodesta 1989 päätoimittajuuden kokonaan itselleen.
”Puheet uusien aktiivien puutteesta ovat paskaa. Kantiksen Mafia on tuonut Helsingissä ainakin toimintaan tiiviisti mukaan uusia innokkaita tekijöitä ja lisää lienee koko ajan tulossa. Me pärjätään ja kukoistetaan vielä sadankin vuoden päästä (toisaalta jos Maapallo on silloin vielä olemassa on tehtävämme ilmeisesti onnistunut ja saatamme asettua rauhaisaan vanhuuden lepoon).”
– Toni Jerrman Kosmoskynässä 2/88.
Yhteistyö Jyrkin kanssa sujui hyvin, ja sitä helpotti, että hän asui parinsadan metrin päässä Otaniemessä, jolloin saatettiin työstää asioita sujuvasti jommankumman kämpässä. Hänen luonaan oli myös mukava kokoustaa koko hallituksen voimin mausteisia herkkuja nauttiessa. Taitossa tuli vähän ristivetoa, koska minä elin Mac- ja hän PC-maailmassa, mikä oli iso ero siihen aikaan. Näin osa lehdestä taitettiin eri ohjelmilla, mikä teki ulkoasusta epäyhtenäisemmän. Jotain eroja oli myös toimintatavoissamme, esimerkiksi järjestelmällisyydessä. Oma ”toimitukseni” sijaitsi yhdessä laatikossa, jossa säilytin kaikkea tulevien numeroiden aineistoja. Jyrki oli enemmän luonnon lapsi, hän jopa kadotti joitain tekstejä.
Jyrki toi mukaan enemmän yleisjuttuja scifimaailman ilmiöistä ja niiden ympäriltä, kun minä oli keskittynyt kirjoittamiseen ja Suomen fandomiin. Hänen aikanaan Kosmoskynä kasvoikin lähemmäksi scifin yleislehteä. Niin sen pitääkin olla, että jokainen toimitus noudattaa omaa visiotaan ja tekee lehdestä omanlaisensa, intohimoa tuntien ja ajankäyttöään säästämättä… toki lehden alkuperäistä ajatusta ja yhdistyksen tavoitteita unohtamatta.
Itse päättelin niihin aikoihin opintojani ja olin alkanut työskennellä osapäiväisenä toimittajana rakennusalan lehdessä, joten scifi-kuviot saivat jäädä sivuun. Kosmoskynään en tainnut sen jälkeen juuri kirjoitella, paitsi ainakin yksi juttu näyttää ilmestyneen numerossa 2/89. Jatkoin siinä sovinnollisella ja siltoja rakentavalla linjallani. Se oli otsikoitu ”Toni Jerrman puhuu paskaa”.
P.S. Olen pahoillani mahdollisista väärin muistamisista tai -ymmärryksistä. Mutta jos olette eri mieltä, ainahan voitte kirjoittaa vastineen…
”Suomen Tieteiskirjoittajat on parasta mitä Suomen sf-fandomissa on tapahtunut. Se on lenkki paikallisten yhdistysten välillä. On harmi, etteivät ihmiset uskalla tilata Kosmoskynää, jos eivät itse kirjoita. Se on sisäpiirin lehti, mutta ei niin paljon, etteivät ulkopuolisetkin pääsisi mukaan.”
– Jyrki Ijäksen haastattelusta Kosmoskynässä 4/88 hänen vastaanottaessaan Kosmoskynä-palkintoa.