Kirjoittanut: Toni Saarinen
Artikkeli perustuu Legion-sarjan neljään ensimmäiseen jaksoon sisältäen juonipaljastuksia. Kirjoittaja suosittelee jaksojen katsomista ensin.
“Hmm, monster as metaphor, I like it. But wrong!”
On haasteellista kritisoida kattavasti jotakin niin valtavaa ja moniulotteista kuin “supersankarigenre”, joten seuraavaksi teen pikemminkin muutamia yleistäviä, negatiivissävyisiä huomioita siitä:
Ensinnäkin lukemattomista vaihtoehtomaailmoistaan huolimatta (tai niiden vuoksi) supersankarikertomukset eivät taivu kovin hyvin havaitun todellisuutensa kyseenalaistamiseen tai väärinkäsityksiin sen luonteesta. Tähän liittyy vahvasti toinen piirre: supersankarit itse ovat yleensä todellisuuttaan ja kertomustaan hallitseva voima, eräänlainen ankkuri tai kiintopiste lukijalle. Lyhyesti sanottuna valtaosalle supersankarikertomuksia on ominaista turvallisuus: se on hyvän ja pahan taistelukenttä, jossa tiedämme tarkalleen mikä on hyvä, mikä paha ja mikä taistelukenttä.
Tämä on kerronnan lähtökohta, joka ei oikein miellytä minua. Onneksi, mitä ilmeisimmin, se ei miellytä myöskään Noah Hawleyta, jonka uutuussarja Legion ammentaa Marvelin X-Menin maailmasta vieden sen kuitenkin edellä mainituissa kahdessa suhteessa uuteen ympäristöön, kohti jotakin turvattomampaa.
Tässä vaiheessa myönnettäköön, etten ole Marvelin sarjakuvien asiantuntija. Käsittääkseni Legion-televisiosarja on paljon velkaa Legion-hahmoa kuvaaville julkaisuille, joten monet seuraavista huomioista saattavat päteä myös niihin. Samalla kuitenkin epäilen monen ratkaisun olevan Hawleyn ja hänen tiiminsä tekemiä, joten tässä artikkelissa kunnia kaikesta menee heille.
Legion on nimensä mukaisesti monta: teksti keskittyy käsittelemään kahta sellaista puolta sarjasta, jotka edustavat minulle tärkeitä teemoja. Näen Legionin sekä supersankarisurrealismina että -noirina.
Jääkuutio taivaalla
Tässä pohjustuksessa ei ole tarpeen mennä syvälle 1920-luvulla kukoistaneeseen surrealistiseen liikkeeseen, kunhan mainitsen muutamia sille olennaisia piirteitä:
Surrealismi on piilotetun todellisuuden paljastamista. Se nojaa ajatukseen siitä, että maailma on kaikin mahdollisin tavoin enemmän kuin mitä kykenemme havaitsemaan. Monenlaiset asiat piilottelevat mielessämme, alitajunnassa, käsityskyvyn rajamailla. Unet, suggestio ja puhdas sattuma paljastavat maailman todellisessa rikkaudessaan, mutta tämä kuva ei ole yksinomaan kaunis ja ihana. Se on kouluttamattomalle mielelle perinpohjin pelottava ja uhkaava. Freudilainen unheimlich, joka on vaivalloinen kääntää suomeksi, on pitkälti ahdistusta sellaisen todellisuuden edessä, joka on yhtä aikaa sekä tuttu että vieras.
Hawley sysää meidät tällaiseen todellisuuteen Legionissa, mikä on erityisen ihmeellistä, sillä supersankareille (ja heidän kauttaan lukijalle/katsojalle) todellisuuden pitäisi olla melko yksiselitteistä. Pääasia, taistelu ihmiskunnan pelastamiseksi, olisi hankala hahmottaa, jos taistelun rajalinjat, tai jopa itse taistelukenttä, eivät olisi hahmoille selkeitä.
Itse Legion, eli David Haller (jota sarjassa esittää Dan Stevens), on kuitenkin täydellinen väline surrealistiseksi supersankariksi. Hänen päänsä on täynnä piilotettuja voimia, joiden todellinen luonne on epäselvä. Emme tiedä näiden voimien luku- tai päämäärää. Ne ammentavat kaikesta Davidille tutusta, hänen lapsuuden- ja nuoruudenmuistoistaan, ja vääristävät ne oudoiksi ja pelottaviksi pienoisnäytelmiksi. Tämä johtuu tietenkin siitä, että hänen mielensä on kouluttamaton. Näinkin varhaisessa vaiheessa sarjaa sopii kuitenkin jo pohtia, voiko lopulta mikään määrä harjoitusta pelastaa häntä.
Vaikka Legion vie välillä myös maailmaan Davidin pään ulkopuolella, katsoja on auttamattomasti loukussa hänen kanssaan. Epätodellisuus seuraa jatkuvasti mukana. Aikatasot vaihtelevat villisti, suorastaan satunnaisen tuntuisesti. Kaikkialla on aukkoja ja virheitä. Valtavirran sarjana Legionin on pakko välillä ankkuroitua johonkin, mitä voimme pitää “aitona todellisuutena”, mutta epäilys jää silloinkin kytemään: oliko tämäkään totta? Näin voimakas olento saattaa hyvinkin hallita kaikkea näkemäämme, vaikkei tietäisi sitä itse.
Surrealismi ei jää kerronnan tasolle. Hawleyn tiimi irrottelee visuaalisesti hypnoottisilla ja painajaismaisilla kuvilla ja vastakohtaisuuksilla, kun kerran on sopivan tilaisuuden saanut. Myrkynvihreinä hohkaavia kukkia kasvavan planeetan yllä leijuu ketjun päässä jääkuutio, jonka sisällä asuu menneisyyteen jäänyt älykkö. Kaupungin pimeillä alueilla liikkuu vihaiseen naamioon pukeutunut pikkupoika suoraan pahantahtoisen kirjan sivuilta. Isällä ei ole kasvoja. Tyhjissä huoneissa kaikuvat epätoivoiset äänet. Esineillä on oma tahtonsa – hallitsematon telekinesia onkin kiinnostava tulkinta tästä.
Tietyt konseptit voisivat olla suoraan indie-ohjaaja Guy Maddinin kynästä, toiset surrealistien ihannoimasta kollektiivisesta alitajunnasta (jonka parhaiten paljastaa mitä populaarein populaarikulttuuri).
Osa koneistoa
Noah Hawley on surrealistia enemmän kuitenkin noiristi, jolla tarkoitan erityisesti Hollywoodissa toisen maailmansodan ympärille syntyneestä film noir -tyylistä ammentavaa kirjoittajaa. Ei ihme, että hänen vastuullaan on myös Fargo-sarja.
Noirin tummanpuhuva estetiikka on oma lukunsa. Minua kiinnostaa enemmän se, mitä noir tarkoittaa tarinankerronnalle, joten tämä on eräs teoria siitä.
Noirin mekaniikka nojaa muun muassa siihen, että kertomusmaailman taustalla toimii piilotettu, pahantahtoinen koneisto, joka irvaillen leikkii hahmoillaan. Noir-maailmat ovat täynnä kyynisyyttä, julmaa ironiaa, sekaannuksia (“mistaken identity”-trooppi), huonoa tuuria ja hyviä ihmisiä, jotka päätyvät tekemään pahoja asioita. Salaliittoteoriamainen ajatus “piilotetusta koneistosta” syntyy siitä, että näennäinen kaaos tapahtuu tiukkojen sääntöjen mukaan – hahmot eivät vain tunne niitä. Tämä johtaa synkkyyteen ja nihilismiin, ja lienee selvää, ettei tällainen kerronta sovi tyypilliselle supersankarikertomukselle. Sarjakuvan puolella tämä mielestäni ristiriitainenkin yhdistelmä on kuitenkin saanut suurta suosiota – epäilen, että syynä on ainakin piirrettyyn kuvaan sopiva estetiikka. Genreä on pyritty myös itsetietoisesti rakentamaan uudelleen, jolloin noirin mekaniikat ovat olleet hyödyksi, Watchmen hyvänä esimerkkinä.
Hawley ei ole ensimmäinen, joka kokeilee elokuvan saralla. Christopher Nolan (joka ymmärtää noirin lainalaisuudet hyvin) loi hahmon, joka on kirjaimellisesti tämän pahantahtoisen koneiston ruumiillistuma: Heath Ledgerin näyttelemä Jokeri. Nolanin Jokerin idea on erityisesti siinä, että hävitessäänkin hän jotenkin voittaa, sillä ironiaa ei voi paeta eikä edes Batman pysty päihittämään kertomuksen sääntöjä, kun on kerran joutunut imaistuksi sisään. Jokeri haluaa nimenomaan saada kaiken säännönmukaisen toimintansa näyttämään oikukkaalta. “Madness is like gravity”, todellakin – kaaos on luonnonlaki.
Legion on myös kaoottinen, mutta noir ilmenee sarjassa kiehtovammillakin tavoilla. Tämän artikkelin puitteissa esittelen niistä vain yhden, sen jota pidän suorastaan hehkuttamisen arvoisena.
Tässä on nähkääs kaikille tuttu kuvio: hahmo löytää tiensä uuteen, taianomaisempaan maailmaan, jonka lainalaisuudet hän hiljalleen oppii. Esimerkkejä riittää: Harry Potter, hobitit Konnun ulkopuolella, uusi mutantti Ryhmä-X:ssä. Jos kirjoitat spekulatiivista fiktiota, olet hyvin mahdollisesti käyttänyt itsekin tällaista rakennetta. Etuna on tietysti se, että lukija-katsoja, jolle kertomuksen maailma on potentiaalisesti vieras, samaistuu hahmoon, joka on vastaavassa tilanteessa. Samalla kirjoittaja saa hyvän tilaisuuden laittaa muut hahmot selittämään maailman lakeja ja historiaa niin, että se ei tunnu keinotekoiselta. Kaikki voittavat.
Legion siirtyy näille raiteille ensimmäisen jakson lopussa ja pysyttelee niillä hetken toisessa jaksossa. Tuttu kuvio, katsoja huomaa: “hyvät” mutantit pelastavat David Hallerin “pahoilta”. Selviää, että on käynnissä salainen sota “hyvien” ja “pahojen” välillä. “Hyvillä” on tukikohta, Summerland, johon mies kiikutetaan.
Mutta sitten, taitavasti toteutettuna, tapahtuu jotain harvinaisempaa: uusi maailma, johon oletamme Davidin uppoavan, jää huomaamattomasti taustalle. Siitä tulee viitteellinen, sivulause, yksi juoni muiden lomassa. Sota jatkuu, mutta se ei ole pääasia. Summerlandin pääjehu Melanie Bird (Jean Smart) haluaa nimittäin saada selville, mistä Davidissa on kyse voidakseen hyötyä hänen voimistaan.
Se on paha virhe kertomuksen “hyville”. Jos Legion olisi perinteinen supersankarisarja, päähenkilö oppisi hiljalleen ymmärtämään menneisyyttään ja hallitsemaan voimiaan, tutustuisi uuteen maailmaan ja liittyisi taisteluun. Mutta asetelma on käänteinen ja Legion noiria, joten tohtori Birdin yritys ymmärtää uusinta lisäystä sankarikatraaseen johtaa pahimmassa tapauksessa katastrofiin.
Tämä johtuu siitä, että Davidin pään sisällä elää noirin pahantahtoinen koneisto yhden tai useamman hirviön muodossa. “You think you’re safe here? With these clowns?” kysyy eräs niistä Aubrey Plazan virnuilevalla suulla. Ei, nämä ihmiset eivät todellakaan tiedä, mihin he ovat ryhtyneet – heitä voi hyvästä syystä pitää pelleinä. Vasta neljännen jakson alussa osa alkaa ymmärtää. Silloin Davidin tyttöystävä Syd (Rachel Keller) ei ole enää aivan varma, onko palannut todellisuuteen vai yhä Davidin pään sisällä.
Tämä koukku tiivistyy sarjan alussa painotettuun hokemaan. “Sinä et ole hullu, kaikki tämä on totta”, useat hahmot vakuuttavat Davidille, koska he uskovat olevansa osa perinteistä Harry Potter -tarinaa. Hiljalleen selviää, että luulo on väärä. Hirviö ei ole vertauskuva eikä hulluus keksittyä. David Haller ei löydä tietään ihmisten maailmaan, vaan he päätyvät hänen maailmaansa, demonien leikkikaluiksi.
Noir merkitsee epäonnea, ja neljännen jakson loppu antaa siitä esimakua. Hyvät pyrkimykset johtavat monen virhearvion kautta onnettomuuteen. On vielä vaikea arvioida, tuleeko siitä sarjan hallitseva teema – tuskin ainakaan kovin yksiselitteisesti. Mutta Hawleyn Fargoa seuranneet tietävät, että vaikka “hyvillä” on mahdollisuus onnelliseen loppuun, sitä ennen käydään läpi monta rumaksi äityvää sotkua.
Legion on rikas ja omapäinen yritys lähestyä supersankariteemaa kierosta vinkkelistä. Se saattaa yhä osoittaa “hyvät” ja “pahat” selvästi, mutta ainakin se hämärtää kunniakkaasti “taistelukentän” merkitystä. Todellisuus on paljon mutkikkaampi ja kummallisempi kuin mitä edes supersankarit saattavat käsittää. Se tekee heistä heikkoja ja haavoittuvaisia, juonikkaan taustavoiman heiteltävissä olevia räsynukkeja. Siksi yllättäviä käänteitä seuraa kiinnostuneena.