Mia Myllymäen tuorein romaani Kirosielu, rajanhaltia (Osuuskumma, 2020) sovittaa yhteen sen verran monia tyylilajeja, että alkupuoliskolla vähän pelottaa: pysyykö tämä kasassa? On viitteitä ihmesatuun ja humoristiseen, kansanperinnehenkiseen vastamaailmaan. Välillä vieraillaan kauhufantasian puolella, purraan hammasta sotadraaman kentällä ja viipyillään lempeässä ihmissuhdekuvauksessa – kuin jokin Maalaiskomedia (1998–2007) nyrjähtäisi välillä historialliseen realismiin, välillä puhtaaseen painajaiseen.
Ilahduttavinta on tietysti se, että Kirosielu, rajanhaltia pysyy kyllä kasassa, vaikka sen käytännössä kahdessa aikatasossa vuoron perään etenevä tarina ei loppupuolella tunnukaan aina täysin elegantilta ratkaisulta. Eri tyylit saavuttavat tasapainon. Myllymäen romaani on humaani, hahmovetoinen ja mittakaavaltaan tarpeeksi pieni, eikä se siksi tarvitse eeppistä kliimaksia tai yllättäviä käänteitä päättyäkseen tyydyttävästi.
Tarinan ydin on ennen kaikkea Palonkylä, pieni keskipohjanmaalainen kyläyhteisö, jossa sukupuoliroolit ovat painokkaan käänteisiä verrattuna stereotyyppisiin käsityksiin suomalaisesta agraariyhteiskunnasta. Palonkylä vahvoine naisineen ja kotiherroineen on pitkälti muulta Suomelta piilossa, oma rinnakkaistodellisuutensa. Modernisaation hyökkäys Palonkylään alkaa samalla, kun Neuvostoliitto käynnistää oman sotansa Suomea vastaan. Myös Palonkylän pitää osallistua maan puolustamiseen. Niinpä kirjan päähenkilö Peija, riuska ja kylässä ihannoitu kaikenkorjaaja, ottaa tämänkin sotkun hoidettavakseen. Mutta hän ei palaa sodasta samanlaisena kuin sinne lähti, eikä Palonkyläkään ole silloin enää ennallaan. Modernisaatio jatkaa hyökkäystä myös ilman aseita.
Tarinan yksi aikataso seuraa Peijan elämää kylässä ja Palonkylän vastentahtoista liittymistä osaksi maailmanhistoriaa, toinen sodasta palanneen Peijan traagisesti muuttunutta hahmoa. Ensimmäinen näistä on keveähkö, sadunsävyinen kuvaus Peijan suhteista ympäröivään kylään ja kylän suhteista ympäröivään yhteiskuntaan. Se kuvataan menneessä aikamuodossa hahmon hiljalleen palautuvan muistin kautta. Jälkimmäinen, nykyhetki, on pääasiassa satunnaisen surumielinen kauhukertomus, joka pyörii kirjalle keskeisen mysteerin ympärillä: mitä Peijalle tapahtui sodassa?
Kerronnallinen ratkaisu on tunne- ja tunnelmamielessä onnistunut, sillä se tasapainottaa tarinan nykyhetken synkkää alakuloa valoisammalla menneisyydellä. Samalla lukija on jatkuvasti tietoinen siitä, ettei entisajan maagisrealistinen keveys säily enää kauaa: senkin ylle on langennut varjo jo kauan ennen kuin hahmot kuulevat sodasta. Nykyhetken riutuneesta ja riivatusta Peijasta lukiessa vanhempi aikataso taas muistuttaa epäsuorasti siitä, millaisin kaikin tavoin sota onnistui muuttamaan todellisuutta. Rakenne toimii juuri niin kuin kirjailija epäilemättä on suunnitellut.
Silti kirjan jälkipuoliskolla käy ilmi sekin, etteivät mennyt aikataso ja sen hidas paljastuminen kuitenkaan merkitse tarinan kannalta aivan niin paljon kuin voisi toivoa. Tässä vaiheessa tulee vastaan myös lisätietoa niukasti sisältäviä kappaleita, joiden kohdalla alkaa toivoa rivakkaa paluuta kiinnostavampaan nykyhetkeen. Muistinmenetys juonelle tärkeänä välineenä lienee riskialtis ratkaisu muun muassa siksi, että lukija ylitulkitsee helposti palaavien muistojen merkitystä. Vuorotteluun perustuva rakenne ehkä myös antoi odottaa jotain, mikä ei ollut koskaan tarinalle keskeistä: jälkikäteen jäin miettimään, että tarina olisi ollut kronologisesti kerrottuna vähintään yhtä kiinnostava. Silti ylempänä käsitelty ”aikatasojen välinen keskustelu” toimii niin hyvin, ettei juonenkuljetuksen kritisointiin kannata käyttää enempää aikaa.
Sanomaltaan Kirosielu, rajanhaltia on melko suora asettaessaan hieman idealisoidun, jopa myyttisen, maaseudun ja modernin ajan erilaiset uhat vastakkain. Taianomaisuus on katoamassa teknisen kehityksen tieltä, maailma yhdistymässä ja mutkistumassa, tasapäistävä järjestelmä alistamassa pienet ja omalaatuiset yhteisöt. Palonkylä on selvästi rakastettava ja mielikuvituksellisesti progressiivinenkin paikka, mutta Myllymäki välttää utopiamaalailut tuomalla mukaan myös tällaisten yhteisöjen (todellisia) ongelmia. Itse suosisin tämän rinnalla nähtävän myös modernisaation valoisampia puolia – nyt sellaisia pilkahduksia ei juuri löydy. Näkökulmahahmo on tietysti eräänlainen perustelu tälle sanomalle: Peijan näkemykset hallitsevat kertomusta, eikä ole syytä olettaa, että hän aina tulkitsisi tilannetta puolueettomasti. Loppu jää tällöin tavallaan yhtä avoimeksi kuin kirjan kaksijakoinen nimi.
Spekulatiivisesta vinkkelistä kiinnostavaa on se, että tässä tapauksessa selkeän reaaliseen maailmaan ei tunkeudu ulkopuolelta jokin tuntematon yliluonnollisuus, vaan Palonkylä roikkuu jo itsessään todellisuuden reunalla. Silti myös se altistuu outoudelle, monelle itselleen vieraalle asialle. Eräs tällainen outous on tosihistoria.
Kirosielu, rajanhaltia toimii lyhyenä romaanina varsinkin siksi, ettei sen tapa käyttää kansanperinteen tyyliä spekulatiivisesti ole kovin tyypillinen (poikkeuksena ehkäpä kauhuelementit, joita ei kuitenkaan ole liikaa). Huomio keskittyy pienelle alueelle ja yhden vahvan hahmon lähiympäristöön, mutta romaanin maailma jää silti muistiin hieman kerrottua rikkaampana. Kirosielu, rajanhaltia on oikeastaan useampi kirja tunkeutuneena yksien kansien väliin. Tässä tapauksessa se tuntuu oikein sopivalta.