Minna Mikkonen: Amelian luut
Kansi: Jussi Karjalainen
S & S 2022, 288 sivua
Amelian luut on oululaisen kirjailijan ja sanataideohjaajan Minna Mikkosen toinen romaani. Eri kertojien päiväkirjamaisista katkelmista koostuva romaani sukeltaa ihmisyyden yhteyden ja yksinäisyyden sekä menetyksen hyväksymisen teemoihin.
Heinäkuussa 1937 Amelia Earhart on maailmanympärilentonsa loppupuolella, kun hän haaksirikkoutuu Electra-koneella autiolle saarelle. Saarella Amelialla on aikaa uppoutua muistoihin elämänsä tapahtumista ja ihmisistä. Electra vajoaa hetki hetkeltä enemmän syvyyksiin, mutta Amelia kiipeää silti sen ohjaamoon lähettämään radioviestejä.
Määrittelemättömän kaukana tulevaisuudessa Puutarhuri haluaa herättää henkiin kadonneen lumen, jotta hänen lapsensa saisi nauttia siitä. Uuden Atlantin vedet nousevat yhä korkeammalle, ja Puutarhuri pelkää, jääkö hänen lapselleen maailmaa elettäväksi. Vielä aavistuksen kauempana tulevaisuudessa Muuttaja nauhoittaa lokimerkintöjä toimeksiannoistaan ja yrittää selviytyä tuhoutuvassa maailmassa. Kuvataiteilija maalaa mustaakin mustemmalla värillä Musta laatikko -installaatiota, jonka sisään hän voi kadota.
Amelian tarina sijoittuu historialliseen menneisyyteen, mikä sitoo kirjan tosielämän lainalaisuuksiin ja luo lähestymiskulman tulevaisuuteen sijoittuville kertomuksille. Historia on yleensä vieras kulttuuri, mutta kirjassa menneisyys on Amelian nostalgian värittämää. Tulevaisuus taas on ekokatastrofin riivaama kauhukuva.
Hahmot eivät kerro tarinaansa kronologisesti, vaan hyppelevät nykyisyydestä menneisyyteen. Aikakerrostumat sekoittuvat, jolloin ei ole selvää, missä hetkessä kertoja kulloinkin elää. Toisinaan kertomus katkeaa, kun hahmo siirtyy ajatuksissaan huolenaiheesta toiseen. Lopputulos on tajunnanvirtamainen ja sirpaleinen, sillä kertojan punainen lanka ja ympäristön tapahtumat on poimittava pienten vihjeiden avulla. Tekstikatkelmat eivät pyri yhdistymään osaksi yhtä suurta kertomusta, sillä sellaista ei ole olemassakaan. Ihmisen näkökulmaa ympäröivään maailmaan värittävät aina hänen omat kokemuksensa, toiveensa ja pelkonsa. Amelian luiden tapauksessa hahmot haluavat ennen kaikkea elää. Elämisen mahdollisuudet kietoutuvat luonnon ja etenkin veden ympärille.
Teos käsittelee luonnon käytännöllistä ja kulttuurista merkitystä ihmiselle. Se ottaa osaa ajankohtaiseen keskusteluun ilmastonmuutoksesta ja esittää ajoittain lohduttoman kuvan siitä, miten vaikeaa kerran menetettyä on saada takaisin. Kirjan pohdiskelussa on kuitenkin toiveikas pohjavire, joka antaa ymmärtää elämän jatkuvan tavalla tai toisella, vaikka joutuisimme niittämään sitä mitä olemme kylväneet. Kirjan suuria teemoja ovat ihmiskunnan välinen yhteys, menetyksen hyväksyminen ja uuden toivon löytäminen. Lumi ja Amelian Electra-koneen kappaleet ilmestyvät tavalla tai toisella yhdistämään toisistaan irrallisilta vaikuttavia näkökulmakatkelmia. Samalla lentokoneen kappaleet kurovat umpeen menneisyyden ja tulevan välisen kuilun – me olemme aina tulleet jostakin, eikä menneisyys ole koskaan täysin takanapäin.
Kirja lähestyy nykyihmistä läheisesti koskettavaa ilmastonmuutosta runollisen haaveilevasti. Lukijana kykenen paremmin pureskelemaan aihetta lempeästi esitettynä, mutta toisaalta jään myös kaipaamaan syvempää otetta. Esimerkiksi Kuvataiteilijaa käsittelevä osio tuntuu lyhyytensä ja muista kertojista eroavan kirjallisen tyylinsä puolesta irralliselta, jopa vähän saarnaavalta kannanotolta. Toisaalta yksittäisen ihmisen mahdollisuus ymmärtää ja selittää ympärillään tapahtuvia asioita on aina rajallinen. Amelian luiden kaltainen kirjallisuus vastaa hajanaisuudessaan enemmän tosielämää, jossa tapahtumista ei ole mahdollista muodostaa yhtä suurta tarinallista kertomusta.
Mikkosen romaanin kieli on sujuvaa, sillä virkerakenteet ovat yksinkertaisia ja virkkeet itsessään usein lyhyitä. Välimerkkejä käytetään joustavasti. Teksti soljuu kuin ajatuksenvirta. Välillä romaanissa käytetään runoudesta ja sanataiteesta tuttuja visuaalisia tehokeinoja, kuten pelkästään lunta kuvaavilla sanoilla täytetty sivu tai Musta laatikko -installaation pikimustaa väriä sisältävä neliö keskellä tekstiä. Maisemien värit, äänet ja tuoksut korostuvat, ja hahmojen kokemuksille löytyy usein vertauskuva jonkin aistikokemuksen kautta:
”Hän työntää sormet hiuksiinsa, kotona hän menisi parturiin. Hän menisi vaahtokylpyyn ja pysyisi siellä kunnes kaikki hiekanmurut hiuksista ja kehon koloista olisivat kadonneet veteen ja viemäriin. Hän voitelisi itsensä jollain tuoksuvalla, lainaisi Jackielta hienoa rasvaa.”
Kirja rakentaa tehokkaasti hahmojen persoonaa pienillä kielellisillä eroavaisuuksilla. Puutarhuri kertoo tapahtumista vuodatuksenomaisesti ja hätäisen tuntuisesti, mikä saa toisaalta kyseenalaistamaan kertojan luotettavuuden, mutta herättelee myös tilanteen vakavuuteen. Puutarhuri kiinnittää usein huomiota veteen ja puihin, jolloin hän yltyy jopa kaunokieliseksi. Amelian kieli on kokonaisuutena kuvailevaa ja yksityiskohtiin tarttuvaa. Siinä missä Puutarhuri pelkää pahimman tapahtumista, pahin on jo tapahtunut Amelialle. Hänellä on aikaa maata autiosaaren hiekalla ja pohdiskella. Amelian katkelmissa ote on muita kertojia narratiivisempi, sillä hän kertoo omia muistojaan, jo valmiiksi hioutuneita tilanteita.
Amelian luut on kauniisti kirjoitettu teos, joka olisi lyhyen sivumääränsä puolesta luettavissa yhden illan aikana. Suosittelen kuitenkin lukemaan kirjaa ajan kanssa, sillä se ei selitä lukijalle tapahtumia tai kerro suoraan, miten asioista pitäisi tuntea. Romaani kestää useamman lukukerran. Kielen hienovaraisen kauneuden ja katkelmat toisiinsa yhdistävät vihjeet erottaa helpommin, kun antaa tekstille aikaa.
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.