Anne Leinosen Kirjanoita ja Noitakirja ovat duologia, jossa kirjoissa todellakin on taikaa.
Lukion keskeyttänyt Aura asuu isänsä kanssa Helbyssä, Helsingin rinnakkaiskaupungissa. Rinnakkaistodellisuudessa paperi on kokonaan kadonnut, mutta Aura uppoutuu meillekin tuttujen teosten sähköisiin versioihin. Kun Aura päätyy töihin Menetettyjen unelmien taloon, käy ilmi, että paperikirjojakin on, mutta niillä on Auran maailmassa aivan erityinen rooli: aidosta paperista luetuilla katkelmilla voi loitsia ja muuttaa maailmaa.
Ja muuttunut maailma onkin. Monet meille tutut valtiot ovat yksinkertaisesti kadonneet. Ulkomaanmatkailu on jotain, mistä kerrotaan vain tarinoita, ja heti Kehä Kolmosen ulkopuolella alkaa lupusten ja hiekkamatojen kansoittama Joutomaa. Auran Helbykin on kaukana meidän Helsingistämme: vedenpinnan nousun vuoksi osa asunnoista on rakennettu maanalaisiin komplekseihin, ja monet meille tutut maamerkit, kuten Linnanmäki, ovat rapistuneet hylättyinä. Auran näkemät välähdykset meidän Helsingistämme korostavat maailmojen erkaantumista hienosti.
Myös henkilöhahmoista huomaa, että tämä on kirjapari erityisesti kirjojen ystäville. Aura on lukutoukka, joka löytää kohtalonsa kirjojen kautta. Menetettyjen unelmien talossa Aura tutustuu myös Pyryyn, jonka elämään kirjat ovat vaikuttaneet yllättävällä tavalla, sekä Raisaan, jonka elämäntyö on hoitaa kellariin kätkettyjä kirjoja. Henkilökohtainen suosikkini hahmokaartissa oli herkullisen kammottava Inge-täti, jolla on mielipide aivan kaikkeen. Eikä Inge tietenkään arvosta Auran kirjallisia taipumuksia – hän on siis täydellinen arjen antagonisti Auralle. Tarinan kasvaessa mukaan tulee mm. useita taistelevia loitsijafaktioita, mutta näiden edustajat jäävät hahmoina lähinnä ideologioidensa edustajiksi.
Aikuislukijalle Kirjanoidan ja Noitakirjan parasta antia ovat ehdottamasti kirjallisuusviittaukset, joiden varassa koko teospari elää ja hengittää. Monet viittauksista ovat kuitenkin teoksiin, jotka eivät välttämättä ole nykypäivän nuorelle lukijalle tuttuja. Tämä on kaksiteräinen miekka: osan nuoremmista lukijoista viittaukset saattavat vieraannuttaa, osalle taas ne toivottavasti toimivat porttina rakastettujen klassikoiden äärelle.
Ylipäätään Kirjanoidassa ja Noitakirjassa on valtavasti hyviä aineksia: erinomaista maailmanrakennusta, aina yhtä ihania kirjallisuusviittauksia ja sympaattiset henkilöhahmot. Valitettavasti kokonaisuus jää vähän ohueksi. Oma lukukokemukseni oli, että olisin halunnut päästä kaikkeen vähintään asteen syvemmälle. Kertomus kasvaa viehättävästä, pienestä oman taikuuden ja itsen löytämistarinasta koko maailmaa ravisuttavaksi eepokseksi niin nopeasti, ettei lukijan odotushorisontti oikein ehdi kehittyä mukana. Tämä saattaa toki toimia kohdeikäiselle lukijalle minua paremmin. Nuorelle lukijalle Valitun kuuluukin ratkaista koko maailman ongelmia. Nytkään kokonaisuus ei missään nimessä aikuislukijallekaan ole huono, päin vastoin: tarina jättää kaipaamaan vain vielä vähän enemmän.
Kirjanoita ja Noitakirja ovat viihdyttävä teospari nuorille ja vähän vanhemmillekin lukijoille, jotka rakastavat kirjojaan.
Noitakirja oli kustantajan arvostelukappale, Kirjanoita kirjastosta.