Anne-Maija Aalto: Mistä valo pääsee sisään
Kansi: Mirella Mäkilä
Otava 2021, 320 sivua
Tehdään pari asiaa selväksi heti alkuun. Ensinnäkin: en yleensä ole lukijana dystopiagenren ylin ystävä. Toiseksi: en ole lukenut Mistä valo pääsee sisään -teoksen tarinaa edeltävää Korentoa. Romaanilla oli siis haastava tehtävä edessään: voittaisiko se puolelleen hivenen ennakkoluuloisenkin genren lukijan, ja pääsisinkö sisälle maailmaan ja tarinaan kesken kirjasarjan?
Anne-Maija Aallon Finlandia-palkittu Mistä valo pääsee sisään sijoittuu dystooppiseen tulevaisuuteen, nykyisen Japanin alueelle Tokioon, missä merivesi hiljalleen nousee peittämään pilvenpiirtäjiä. Laajasti Aasian alueelle sijoittuvan Unionin tiukka yksipuoluejärjestelmä pitää asukkaita varpaillaan, propagandakoneisto jyllää ja tietoa Unionin ulkopuolisesta maailmasta tihkuu sisäpuolelle hyvin vähän. Kansa on eroteltu tiukasti etnisiin ryhmiin, joiden ihmisoikeudet vaihtelevat: kokokansalaisiin, puolikansalaisiin ja ulkokansalaisiin.
Romaanin päähenkilö on nuori kokokansalainen Aleksei, joka palaa Moskovan opinnoistaan Tokioon ja ryhtyy työskentelemään ihmistutkimuslaitoksessa lääkäri-isänsä jalanjäljissä. Pinnalta katsoen Aleksein elämä on suunniteltu hänelle valmiiksi, hän suorittaa elämäänsä niin kuin häneltä odotetaan – mutta pinnan alla tapahtuu aivan muuta. Äänensä romaanissa saavat myös Marija, uppoavassa vanhassa kaupungissa elävä kapinallinen, sekä ihmistutkimuslaitokseen saapuva Koeyksilö, joka koettaa säilyttää minuutensa ja ihmisyytensä tilanteessa, jossa häneltä ollaan riistämässä kaikki.
Jokaisen näkökulmahenkilön taustoja tuodaan luontevasti esille takaumissa. Muistot nousevat teoksessa tärkeäksi teemaksi, samoin se, miten kokemuksemme ja taustamme, kasvatuksemme ja lopulta omat päätöksemme tekevät meistä niitä ihmisiä keitä olemme. Moni kirjoittaja tietää, kuinka vaikeaa sujuvien takaumien ja taustainfon kirjoittaminen on. Aalto selättää nämä vaikeudet ja onnistuu käyttämään takaumia erinomaisesti; niiden kautta lukija pääsee sisälle kunkin hahmon mielenmaisemaan ja kehitykseen, ja kyllä, romaaniin pääsee myös hyvin sisälle, vaikka Korento olisikin vielä lukematta. Eniten kasvaa ja kehittyy Aleksei, jolla tässä yhteiskunnassa kokokansalaisena onkin eniten mahdollisuuksia ja valinnanvaraa, useampia suuntia valittavanaan, vaikka mikään niistä ei helppo olekaan.
Synkässä grimdark-fantasiassa tuodaan usein keveyttä tarinaan mustalla huumorilla ja sarkasmilla. Tässä dystopiassa mustakaan huumori ei kuki, naurulle ei synny paikkoja, vaan elämä on viiltävän vakavaa. Valoa ja keveämpiä vivahteita teokseen on sen sijaan tuomassa rakkaustarina, joka kuitenkin jätti minut valitettavasti kylmäksi. Ehkä se tuntui liian ilmiselvältä, tässä nämä hahmot nyt ovat, totta kai heidän täytyy rakastua. Ehkä olen vain liian kyyninen aikuislukija, ja moneen nuoreen lempeä ja toivoa herättävä rakkaustarina uppoaa täydellisesti.
Rakkaustarinan sijaan romaanin vahvuudet ovat mielestäni muunlaisten ihmissuhteiden kuvauksessa. Mistä valo pääsee sisään käsittelee upean tarkasti perheenjäsenten välistä vieraantumista sekä sitä totalitaarisen yhteiskunnan piinaavaa ilmapiiriä, jossa keneenkään ei voi aidosti luottaa, jokaisen on esitettävä tiettyä opeteltua roolia ja ihmisiä kehotetaan jatkuvasti ilmiantamaan ”maanpettureita” lähipiiristään. Aleksei on etäisen, uraorientoituneen isän ja virtuaaliseen todellisuuteen pakenevan äidin ainoa lapsi. Vuosien varrella nuori mies on saanut seurata, miten tutut lapsuudenystävätkin erkaantuvat. Aalto kuvaa taitavasti perhettä, jossa kaikki ei suju ihanteiden mukaisesti: vanhemmat ja lapset eivät todellakaan aina pääse lähelle toisiaan, eivät välttämättä koskaan edes opi tuntemaan toisiaan. Silti, kun tarpeeksi syvältä etsii, heidän välillään voi olla aitoa rakkautta.
Aalto kuvaa myös erittäin uskottavasti dystooppisen yhteiskunnan pelon ilmapiiriä ja inhimillisen lempeästi sitä, miten kukin ihminen etsii ja löytää itselleen pako- ja selviytymiskeinoja. Esimerkiksi virtuaalisessa maailmassa viihtyvää äitiä ei esitetä mustavalkoisesti todellisuutta pakenevana pahiksena tai pelkurina, vaan hänen valintansa näyttäytyvät lopulta täysin ymmärrettävinä ja inhimillisinä. Jokainen yksilö tekee parhaansa, sen mitä voi tai sen mitä osaa. Epärealistisia supersankareita, jotka yksinään kykenisivät vallankumoukseen ja maailman pelastamiseen, ei Aallon dystopiasta löydy.
Erityismaininta täytyy antaa romaanin kansitaiteelle, jonka on tehnyt Mirella Mäkilä ja joka ansaitusti voitti vuoden 2021 kauneimman YA-kirjankannen yleisöäänestyksen. Kannen kauneus tulee oikeuksiinsa fyysisessä kirjassa, kun meren ja kaupungin valonläikät pilkahtelevat pinnasta. Näihin kansiin on hienosti paketoitu Aallon samalla tavoin kauniisti pilkahteleva kieli sekä hallittu, tyylikäs romaanin kokonaisuus.
Joillekin lukijoille dystopian synkkyys voi tehdä lukemisesta raskasta. Henkinen ja fyysinen väkivalta, ihmisoikeuksien polkeminen, rasismi, ihmiskauppa ja naisten ja tyttöjen hyväksikäyttö ovat aiheita, jotka valitettavasti ovat myös maailmamme todellisuutta. Dystopioita on ehkä jo kirjoitettu paljon, mutta toisaalta dystopiat ovat yhä edelleen ajankohtaisia ja tosia. Aallon romaani muistuttaa, että valoa ei voi nähdä, ellei uskalla pitää silmiään auki myös pimeydelle.
Anne-Maija Aalto on erittäin taitava kirjailija, jonka tulevaa tuotantoa jään mielenkiinnolla seuraamaan.