Arja Puikkonen, Emma Puikkonen: Löytölintu
Kansi ja kuvat: Paula Mela
Otava 2020, 286 s.
Löytölintu on saturomaani, joka yhdistelee kiehtovasti elementtejä niin kansantaruista, ihmesadusta kuin steampunkista. Teosta lukiessa mielessä viivähtivät esimerkiksi H. C. Andersenin Pieni merenneito, Charles Perrault’n Siniparta sekä monituiset eläinsadut. Satumaisten hahmojen ja juonikuvioiden hyödyntämisestä huolimatta romaani on vahvasti omaääninen ja viihdyttänee myös vanhempaa lukijaa. Ihan perheen pienimmille romaania en suosittelisikaan, sillä kuin nyökkäyksenä monien tunnettujen satujen varhaisten versioiden suuntaan se sisältää muutaman jopa raadollisen kohtauksen.
Puikkosten toinen romaani on itsenäinen jatko-osa samaan fiktiiviseen maailmaan sijoittuvalle teokselle Äänihäkki, jonka keskeisiä henkilöhahmoja löytyy myös Löytölinnusta. Löytölinnussa päähenkilöitä ovat Haidakun valtakunnan palatsissa asuva Liito ja palatsiin arvoituksellisen isänsä mukana äkillisesti tupsahtava Oka, josta ei tiedetä, onko tämä ”lintu vai kala”. Alkukankeuden jälkeen Liito ja Oka viettävät palatsissa kepposten ja lentoharjoitusten täyttämää elämää, kunnes Oka eräänä päivänä katoaa. Vuosia Okan katoamisen jälkeen aikuistumisen kynnyksellä oleva Liito haetaan vierailulle hohdokkaaseen Utinmaahan, jossa ulkokuori pettää ja vieraat tavat eivät vaikuta olevan ainoastaan outoja vaan myös kätkevän taakseen uhan. Ja miksi hovin yrmeä tallipoika vaikuttaa Liiton mielestä niin tutulta?
Nuortenkirjallisuudelle tyypillisesti romaanin keskeisenä teemana näyttäytyy oman identiteetin etsintä. Alun perin Liitaksi nimetty lapsi haluaa itseään kutsuttavan Liitoksi lintujen ja taivaalla liitämisen mukaan, ja Liiton suurin toive onkin tulla linnuksi. Lintumotiivi on teoksessa keskeinen, kuten romaanin nimikin antaa olettaa, ja linnut ovat läsnä sekä ruumiillisina olentoina että ideaaleina edustaessaan vapautta ja omaksi itseksi tulemista. Näin ihmisen ja muiden eläinten välisistä rajanylityksestä kiinnostuneelle lukijalle erityisen antoisaa oli seurata päähenkilöiden taiteilua inhimillisen ja ei-inhimillisen olemisen välillä. Samalla huomion kohteeksi nousee ihmisen muuttuneen luontosuhteen pohdiskelu: Haidakussa linnut ovat perinteiden vuoksi arvostettuja ja Liito on onnellisimmillaan voidessaan olla niihin yhteydessä, kun taas Haidakua teknologisesti kehittyneemmässä Utinmaassa sekä eläimiä että ihmisiä kohdellaan epäkunnioittavasti. Teemoina painoarvoa saavat myös kaikenlaisten tunteiden hyväksymisen tärkeys sekä perhesuhteet, joista erityisesti äiti–lapsisuhdetta kuvataan koskettavasti. Ehkä tieto siitä, että romaanin ovat kirjoittaneet äiti ja tytär, saa viimeksi mainitun tuntumaan vielä liikuttavammalta.
Satumaisuuden ja etenevän teknologisen kehityksen flirttailu toimivat romaanissa saumattomasti: matkustaa voi niin maagisen linnun kuin ilmalaivan kyydissä, ja eläimiä on sekä tavallisia, taianomaisia että keinotekoisia. Haidaku muistuttaa lukijaa vielä romantiikan satujen ihmeellisistä valtakunnista siinä missä Utinmaalla eletään jo edistyneemmän teknologian aikakautta. Jos jotakin, olisin mielelläni nähnyt vielä enemmän ilottelua ja sekoittelua näiden kahden suuntauksen välillä. Tällaisenaankin romaani onnistui kuitenkin pitämään mukavasti varpaillaan, kun lukiessa ei voinut olla varma, turvaudutaanko seuraavaksi maagiseen vai teknologia-avusteiseen ratkaisuun.
Romaanin rakenne on toimiva. Teos on jaettu yhdeksään eri osaan merkittävien juonikuvioiden perusteella ja näiden osien sisällä lyhyisiin lukuihin, mikä tekee kirjasta helposti lähestyttävän nuoremmallekin lukijalle. Kahden kirjoittajan äänet sulautuvat yhteen, ja kieli on ilmaisuvoimaista ja rikkaudessaankin helppolukuista. Jokaisen luvun alkuun on sijoitettu Paula Melan ihastuttava mustavalkoinen piirros, joka liittyy jollakin tavalla luvun sisältöön, esimerkiksi miljööseen tai tapahtumiin. Kiinnostava yksityiskohta teoksen maailmanrakennuksen kannalta ovat osioiden alusta löytyvät fiktiivisten teosten katkelmat, joissa tarjotaan lukijalle tirkistysaukko teoksen esittämän maailman ja sen paikkojen kirjalliseen kulttuuriin. Nämä katkelmat saavat lukijan pohtimaan, kuka Liiton ja Okan tarinaa oikeastaan kertoo ja kenelle. Romaanin kerronnalliset ratkaisut jättävät lukijan sopivan hämmennyksen valtaan yhdessä tunteikkaan lopun kanssa.
Kirja on arvostelukappale kustantajalta.
Kirjoittaja on tamperelainen kirjallisuustieteen maisterivaiheen opiskelija, joka intoilee kirjoista ja koirista Instagram-tilillä @siperiankirjat .