Saara Henrikssonin novellikokoelma Avaruusajan unelmia on Osuuskumman tuoreimpia julkaisuja. Henrikssonin viisitoistavuotisen kirjoittajanuran varrelta novellinsa noukkinut teos on mietteliäs kokonaisuus erilaisia vastakohtaisuuksia ja suhteellisuuksia. Esimakua tästä antaa jo kokoelman ulkoasu: taskukokoisen ja kovin ohuehkon kirjan kannessa kimaltelee kookas valas merenkaltaisen kosmoksen äärettömyydessä. Pieneen tilaan mahtuu suuria maailmoja!
Pientä suurta edustavat myös kirjaan valikoituneet novellit. Tarinoiden kantavia teemoja ovat lähes rajaton teknologia melko rajoittuneiden ihmisten käytössä, tunnistettavat tunteet tuntemattoman edessä sekä yksilöt jättimäisten kehityskulkujen keskellä. Miltei kaikissa novelleissa tavalliset ihmiset kohtaavat ilmiöitä tai olentoja, joihin he kokevat uuvuttavaakin etäisyyttä, henkistä tai fyysistä.
Nämä teemat ovat tietenkin tyypillisiä lyhytscifille, jossa jotakin valtavaa ja perin abstraktiakin ajatusta kannattaa lähestyä yhden samaistuttavan jokaihmisen kautta, hallittavassa mittakaavassa. Henrikssonin proosa erottuu kuitenkin toistuvasti edukseen rauhallisella kerronnalla, tosiaan hieman kuin painottomuudessa leijaillen.
Kokoelman suurin – ja oikeastaan kylläkin ainoa – heikkous on sen alku. Toisin sanoen juuri ne kaksi vähiten vaikutuksen tekevää novellia, jotka on lyöty heti ensimmäisiksi.
Myrsky on pituudeltaan, ajankulultaan ja tapahtumaympäristöltään aivan liian tiivis, että lukijan saisi luontevasti perehdytettyä sen maailman oleellisiin taustoihin ja tekijöihin. Lopun käännekään ei silloin herätä sanottavammin tuntemuksia. Vieraan elämänmuodon salaisuuksia luotaava Siniset taas on toinen ääripää: pitkä ja polveileva kertomus, jonka kaivattu koukku jää puuttumaan, mikä johtaa melko geneeriseen toiseuden kohtaamiseen – ja tässä, kuten Myrskyssäkin, hahmot ovat pakotettuja selittämään lopun hetkillä aivan liikaa sekä juonta että maailmaa toisilleen ja lukijalle. 
Tähän pisteeseen ei kannata pysähtyä, sillä taso kasvaa käsi kädessä kunnianhimoisempien ja tulkinnanvaraisempien visioiden kanssa. Nimikkonovelli Avaruusajan unelmia kuvaa bowiemaisen muusikon kautta kiehtovasti yläpuolellamme olevien “tähtien” esiintymispersoonien ja ns. todellisen olemuksen välistä etäisyyttä – miten paljon tälle välille mahtuukaan haaveita, mahdollisuuksia ja korkealentoisia pyrkimyksiä.
Painovoiman sieppaamat avaa vielä enemmän mahdollisuuksia: vedenalaisen maailman tutkimus kyseenalaistaa päiväkirjakertojan, ja siten koko ihmiskunnan, aikakäsityksen. Novellissa syntyy kiinnostavia kontrasteja – tai ehkäpä puristavaa painetta – yksittäisiin hetkiin pysähtymisen ja loputtomasti virtaavan ajan välille.
Kokoelman pisimpien novellien jokkoon kuuluva Heijastus, henkilökohtainen suosikkini, tarjoaa näennäisen selityksen ihmeellisyydelleen selittämättä kuitenkaan lopulta pois mitään sellaista, mikä tekee sen multiversumimuistoista niin kiehtovia. Mainio esimerkki hämmentävyydellä trippailusta.
Suoraviivaisempi ja arkitodellisuutta lähempänä käväisevä Taivaallista musiikkia taas luottaa hypnoottiseen rytmiin ajan ja tilan kuvauksissa, mikä luo onnistuneesti mystisen tunnelman jo kauan ennen lopun crescendoa. Tätä ja edellistä novellia yhdistää muuten myös toimivasti käytetty ensimmäisen persoonan preesens – suuri kehu kaltaiseltani preesenskriitikolta.
Meritähdet palaa Sinisten teemoihin keskittyen kuitenkin kiinnostavampaan hetkeen vieraan elämänmuodon kohtaamisessa. Se hyötyy myös vähemmän karikatyyrisista hahmoista ja hillitymmästä konfliktista. Kokoelman päättävä Tarha eroaa tyyliltään ilahduttavan paljon muista, vaikkei suosikkeihini lukeudukaan. Siinä Henriksson yhdistää poikkeavan ympäristön, aikakauden ja teknologian eräänlaiseen spekulatiiviseen arkeen, joka sijaitsee galaktisista mullistuksista. Mieleen tulevat tietyt Ursula K. Le Guinin lyhytfiktiot. On paikallaan muistuttaa silloin tällöin, että kaukainen tulevaisuus vieraassa yhteiskunnassa sisältänee suurimmalle osalle ihmiskunnasta kuitenkin vain työ- ja koulupäiviä ja pieniä tavoitteita, kun suuret urotyöt vielä odottavat epämääräisessä tulevaisuudessa. Novellin runollinen ja humaani – muttei ristiriidaton, eihän ihminenkään ole ristiriidaton – loppukaneetti on aivan hyvä päätös suuren mittakaavan unelmille.
Kirja on arvostelukappale kustantajalta. Arvostelu on osa syksyn Kosmoskynän avaruusteemaa: lisää avaruudesta ja sen valloituksesta numerossa 2/18, joka ilmestyy joulukuun alussa!