Käyvätkö aaveet lomalla? Entä jos haamu haluaa halata ystävää, mutta utuhaamun halaus ei tunnu halattavasta miltään? Näihin kysymyksiin ja moniin muihin vastaa Harri István Mäen Aavekirja (Haamu 2020).
Aavekirja on kokoelma tarinoita aavemaailman asukkaista. Suurin osa kertomuksista tarkastelee jotakin inhimillistä ongelmaa lempeällä huumorilla. Esimerkiksi Liliana Liianmyöhä potee huonoa omaatuntoa, kun ei myöhästelynsä vuoksi onnistu oikein missään, mutta hiljalleen opimme, että ehkä vain sekä Lilianan että muiden hänen ympärillään täytyy löytää omat tapansa olla. Muutamat kertomuksista ovat ennen kaikkea herttaisen hassuja, kuten vaikkapa kahvipannuautollaan ajelevan hihittäjähaamu Humbertin tarina.
Kukin tarina on itsenäinen kokonaisuus, mutta yhteisen miljöön lisäksi tutut hahmot tekevät cameoita toisten kertomuksissa, ja osaan palataan tarinallisestikin. Aluksi löyhän näköinen kokonaisuus on yllättävän sidosteinen ja nivoutuu eheäksi tarinamaailmaksi.
Erityisen ilahduttavaa Aavekirjan kertomuksissa on, että hankaliakaan haamuja ei nähdä ongelmana. Kaikkiin pitää vain oppia suhtautumaan oikein. Kuulostaako aaveneiti Jyrkähdys ilkeältä, koska sanoo aina päinvastoin kuin tarkoittaa? Ei se mitään, tarvitaan vain ystävällinen tuomari Täyteläinen kutsumaan hänet kylään ja olemaan ystävällinen hänelle, ja muutkin aaveet näkevät, että aaveneiti Jyrkähdys onkin oikeastaan kiehtova eksentrikko, ja niin kaikilla on erinomaiset juhlat. Aavekirjan inhimilliset ja oivaltavat kertomukset opettavat meille ennen kaikkea siitä, miten paljon voimme vaikuttaa muihin ympärillämme omalla suhtautumisellamme.
Tyylilajiltaan Aavekirjan tarinat ovat satuja, mutta samassa merkityksessä kuin vaikkapa Tove Janssonin muuminovellit ovat. Kerronta on jutustelevaa ja pohdiskelevaa, ja sisältää paljon sadunomaiselle kerronnalle tyypillisiä toistoja ja hersyviä kuvauksia. Kieli on hyvin rytmitettyä – tarinoita on miellyttävä lukea myös ääneen.
Oman ulottuvuutensa teokseen tuo Mäen ilmeikäs mustavalkokuvitus. Yhtä aikaa groteskit ja sympaattisen hahmot kiehtovat lukijaa. Yllättävää kyllä kuvitus muodosti myös testiyleisön suurimman ongelman: teoksen ilmestymisaikaan 5-vuotiaan testilukijan mielestä osa kuvista oli niin pelottavia, että ne piti lukiessa peittää, vaikka tarinat ja muut kuvat kiinnostivat kovasti. Jotain kuvien vetovoimasta kertoo, että samainen koelukija kuitenkin palasi itse kirjan pariin nimenomaan kuvien perässä. Kuvitus tasapainottelee juuri sopivasti jännittävän rajalla.
Aavekirja on löyhästi jatkoa Mörkökirjalle (2015) ja Zombikirjalle (2018). Koko Hirviösatu-sarja sopii niin monenikäisille lukijoille, että kustantajakin on jättänyt ikäsuosituksen kokonaan merkitsemättä. Kertomukset ovat siinä määrin lempeitä, että ne sopinevat kaikille noin 5-vuotiaasta ylöspäin. Huumorinsa ansiosta ne uppoavat myös koululaisiin, ja iän myötä lukija löytää tarinoista lisää tasoja. Tässäkin mielessä siis aiempi vertaus Tove Janssonin tuotantoon on paikallaan.
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.
Kosmoskynän lanu-kesä on viikottainen juttusarja, jossa nostetaan esiin lähivuosien kiinnostavia spekulatiivisia lasten ja nuortenkirjoja. Juttusarjan mahdollistaa Suomen arvostelijain liitto ry:n näiden artikkelien kirjoittajalle myöntämä apuraha. Sarjan muut osat löytyvät täältä.