Heikki Kännön viime vuonna julkaistu Mehiläistie on tuore ja erilainen romaani spekulatiivisen fiktion maailmassa. Teos on rakenteeltaan ja keinoiltaan hyvin moderni. Heikki Kännö käyttää kirjassaan postmodernin taiteen keinoja: tekstin sirpaleisuutta, monia kertojaääniä ja lukijan vieraannuttamista. Kirjassa tapahtuu säännöllisin väliajoin asioita, jotka hätkähdyttävät lukijan muistamaan, että minä luen kirjaa. Tämä ei kuitenkaan ole huono asia, vaan nämä muistutukset herättävät lukijan ajattelemaan sitä, mitä hän on juuri lukenut, analysoimaan ja vetämään omia johtopäätöksiä.
Romaanissa liikutaan taiteen ja taiteilijoiden jäljillä ja viitataan taiteen olevan ”ihmiskunnan muisti”. Näin taiteen vihjataan olevan avain ymmärtää jotain isompaa totuutta, kuin ihminen yksittäisenä olentona kykenee ymmärtämään.
Tarinallisesti seurataan eräänlaiseen paranormaaliin tutkimukseen tai sen kaltaisen tiedon etsintään sitoutunutta natsiryhmää, aina toisen maailmansodan ajoista nykypäivään. Taiteilija Joseph Beuysin taideteokset kiinnostavat tätä ryhmää erityisesti ja siten Beuys on kirjan keskeinen henkilö. Hän on kuin kuva, joka näkyy erilaisena eri aikakerroksissa ja juonen vaiheissa. Beuysin taideteoksia, elämänvaiheita ja esiintymistä tarinan eri kerroksissa voisi pitää romaanin keskipisteenä. Kirjan nimi voisi viitata myös tähän taiteilijaan. Mehiläinen esiintyy kirjassa toistuvasti tämän henkilöhahmon yhteydessä.
Romaani on rakenteellisesti haastava. Se on kuin värikäs, monikerroksinen ja sirpaleinen laatikko, josta paljastuu uusia ulottuvuuksia sen mukaan, mitä lukija haluaa katsoa tai nähdä. Heikki Kännö on koulutukseltaan taidemaalari ja minulle tulee väistämättä kirjan rakenteesta mieleen myös moderni taide. Sellainen taide, jonka pohjimmainen tulkinta jää lukijan tai katsojan varaan.
Mehiläistie esittää myös teemallisesti hätkähdyttäviä näkemyksiä. Natsien näyttäminen hyvin erikoisista ja lukijaa viehättävistä asioista kiinnostuneina ja siten totuttua kliseetä inhimillisempinä olentoina tai erään juutalaisen tarina psykopaattisena murhaajana ovat tästä esimerkkejä. Kääntämällä totuttuja rooleja ylösalaisin, Kännö hätkähdyttää lukijaa ja kääntää lukijan tiettyyn todellisuuskuvaan asettuneet ja kenties jähmettyneet ajatukset ylösalaisin. Natsien hirvittäviä tekoja tai tapaa ajatella esimerkiksi juutalaisia ”ihmisresurssina” tutkimuksiinsa ei kuitenkaan jätetä käsittelemättä sellaisina kuin ne ovat. Kliseiden ravistelu on vain osa kirjan kiehtovaa tapaa kyseenalaistaa lukijan totuttua maailmankuvaa.
Mehiläistie ei kuitenkaan tarjoa mitään uutta, dogman kaltaista selitystä sille, millainen maailma on, kun luutumia on vähän ravistettu pois. Se vain kysyy ja pakottaa lukijan vastaamaan itse. Kirjan hämmentävin ulottuvuus on kenties juuri tässä. Lukijan tietynlainen tiukasti kiveen hakattu kuva todellisuudesta hajotetaan, mutta mitään uutta ei suoraan anneta tilalle. Työ jää lukijan tehtäväksi. Kirja tarjoaa vain sirpaleita ja vihjeitä toisenlaisesta tavasta ajatella. Tavasta, jossa mikään maailmassa ei ole itsestään selvää ja valmiina totuutena ulkopuolelta annettua, ei edes kova luonnontieteellinen aineisto.
Vaikka romaanin maailmaan pureutumisessa on haasteensa, se ei missään tapauksessa ole huono asia. Päinvastoin, kirjan voisi ojentaa erinomaisena käyntikorttina spekulatiivisen fiktion maailmasta jollekulle, joka lukee mielellään vähän haastavampaa korkeakirjallisuutta. Kännö näyttää tekstillään, että hyvän spekulatiivisen fiktion ei aina tarvitse olla juonikeskeinen ja todellisuuspakoinen seikkailutarina, johon lukija uppoaa ja unohtaa että lukee kirjaa. Tämä kirja ei salli ylläkuvatun kaltaista pakoa omasta todellisuudesta, eikä siksi sovi sille, joka etsii kirjallisuudesta pelkästään viihdettä.
Sen sijaan kirja sopii erinomaisesti ihmiselle, joka on kiinnostunut ajattelemaan itse ja kuulemaan niistä hurjista todellisuuden luonnetta ja taidetta käsittelevistä teorioista, joita kirja lukijalle tarjoaa. Ne ovat ehdottomasti kirjan paras anti. Teoriat eivät karkaa kuitenkaan niin kauas tieteistarinan
tai spekuloinnin puolelle, että lukija alkaisi pitää niitä täysin fiktiivisinä. Sen sijaan kirja tarjoaa välähdyksiä maailmasta, tavasta hahmottaa todellisuus, joka voisi olla myös hurjalla tavalla totta. Tässä asiassa Kännö siis onnistuu hienosti luomaan spekulatiiviselle fiktiolle ominaisen ihmeen tunnun, tunteen jonkin uuden ja ihmeellisen kokemisesta, mutta lukijan maailmaan niin sidottuna, että ihmeelliset asiat voisivat olla tottakin.
Mehiläistie ei ole helppo kirja, eikä päästä lukijaa helpolla. Sen sijaan se on värikäs, hengästyttävän moniulotteinen ja tarjoaa huikeita skenaarioita siitä, mistä taiteessa tai ihmisen kokemassa todellisuudessa voisi olla kyse. Suosittelen kirjaa paljon spekulatiivista fiktiota lukeneelle, joka kaipaa jotain tuoretta ja erilaista luettavaa, tai käyntikorttina tästä kirjallisuusgenrestä modernin korkeakirjallisuuden ystävälle.