Kirjoittanut: Toni Saarinen
Kuvalähde: Audiobookstore
Veteraanikirjailija Lois McMaster Bujold tarjoaa katsauksen ensimmäisen kirkasotsaisen, suoraviivaisen, humanistisen fantasia-annoksen. Penric and the Shaman on kantta myöten kasarifantsua. Mukana menossa on sympaattisia eläimiä, miekkoja ja jousia, loitsuja, taikaesineitä, kuvitteellisia kansoja ja kieliä – vain haltiat, kääpiöt ja maailman kartta sisäkannesta puuttuvat. Hahmot ovat enimmäkseen hyvään taipuvaisia, ja ongelmat ratkeavat yhteistyöllä.
Nämä kirjat eivät ole erikoisalaani. En tavoita niiden ihmeen tuntua, en jaksa kerrontaa ilman minkäänlaisia häiriötekijöitä. Vain LeGuin on vakuuttanut minut aikuisiälläni tämän nimenomaisen lajityypin maaperän hedelmällisyydestä, mutta hän onkin omaa luokkaansa kaikessa, vertailukelvoton. Vuosien kuluessa olen kuullut yhä voimakkaammin vain kaaoksen jumalan kutsun – tuon kirjallisuuden kujeilijahahmon, joka viettelee lupaamalla kummaa, anarkiaa, eripuraa, harhoja, hämäryyttä, monitulkintaisuutta ja ikonoklasmia kaukana genrerajojen tuolla puolen.
Ironista kyllä, Bujoldin Viiden Jumalan Maailman päähenkilö Penric on velhona lupautunut palvelemaan viisikosta nimenomaan eräänlaista häiriöiden jumalaa, trickster-hahmoa, jonka vaikutusta kuvataankin jatkuvasti termillä “uncanny”. Penricin pään sisällä taas elää ironinen kiusanhenki Desdemona, ja shamaani, jonka takaa-ajoon he lumiseen vuoristoon lähtevät, on arvaamaton ja vaarallinen luonnonvoimien hyväksikäyttäjä.
Pyöriäkseen tällaisten teemojen ympärillä Penric and the Shaman on kuitenkin harvinaisen selkeä ja ongelmaton. Lopulta vain vähän kyseenalaistetaan. Kaikkeen on järkevä selitys, ja todellisuus on vakaalla pohjalla. Penric on klassinen mukava-mutta-vähän-outo poika, shamaani on menettänyt taikakykynsä, ja viihdyttävä Desdemonakin jää lopulta aivan statistiksi.
Bujold toki kirjoittaa hyvin, vuosikymmenten kokemuksella. Penric and the Shamania voi haukkua vain sovinnaiseksi, ei yllätyksettömäksi, sen verran taitavasti asiat hiljalleen avautuvat. Ehkä humaani otekin hieman lämmittää nihilististen ja välinpitämättömällä tavalla väkivaltaisten aiempien ehdokkaiden jälkeen. Mutta nämä kirjat eivät ole minun erikoisalaani, eikä Penric and the Shaman muuta tilannetta. Luen häiritäkseni itseäni, eikä Bujold tarjoa siihen mahdollisuutta. Hän on ystävällinen ja turvallinen.
Lopuksi vielä huomio sarjallisuudesta: valitsin pienoisromaanit kesäisen katsauksen aiheeksi alunperin siksi, että pidempien teosten Hugo-kategorioissa aivan liian moni kirja oli osa pidempään jatkunutta sarjaa. Kiinnostukseni arvioida päätrilogian esiosatrilogian keskimmäisen kirjan jatko-osan jälkimmäistä puolikasta tuntematta sen maailmaa ja hahmoja lähenteli nollaa. Pienoisromaanikategoriassa Penric and the Shaman on kuudesta ehdokkaasta ainoa, jolla on samat päähenkilöt sisältävä edeltäjä, mutta yksittäisenä teoksena “Penric-sarjassa” se seisoo tukevasti omilla jaloillaan. En usko että ensimmäisen osan, Penric’s Demonin, tuntemus olisi parantanut saati heikentänyt lukukokemusta. Kuvauksensa perusteella aiempi on kylläkin kiinnostavampi: ilmeisesti Desdemona-hahmo on merkittävämmässä roolissa, mikä mahdollistanee ristiriidat ja ilkikurisuudet osana tarinankerrontaa tätä paremmin.
Muut Kosmoskynän Hugo-katsaukset ovat luettavissa täältä.