Jeff Vandermeer: Hummingbird Salamander (eng.)
Kansi: Rodrigo Corral
Fourth Estate 2021, 351 sivua
Sisältää lieviä juonipaljastuksia.
Jeff VanderMeerin tuoreimman romaanin ensimmäisiltä sivuilta lähtien on selvää, että tarinan päähenkilö – salanimen ”Jane” itselleen antanut kertoja – on menettänyt kaiken. Jane aloittaa tarinansa ajalta, jolloin hänellä oli omakotitalo, hyväpalkkainen työ, aviomies ja tytär. Sitten hän ajautui tappavan mysteerin jäljille, ja tyypillisen keskiluokkaisen elämän tukipilarit riistettiin häneltä yksi kerrallaan. Jane on lisäksi piinaavan tietoinen siitä, että hän olisi voinut lopettaa omapäiset tutkimuksensa ajoissa, ennen katastrofia. Pelon rinnalla hän kantaa syyllisyyttä.
Hummingbird Salamander ei piilottele sitäkään, että Janen lisäksi myös ihmiskunta menettää pian kaiken, minkä kautta se on määrittänyt itseään. Tämäkin on itseaiheutettua. Syventyvän ilmastokriisin keskellä raportit tuhoista ovat muuttuneet arjen taustakankaaksi. Lähitulevaisuudessa ei häämötä täydellisen elokuvallinen romahdus – apokalypsi, suuri spektaakkeli – vaan jatkuvasti lisää kurjuutta ja hiljaista toivottomuutta. Jokainen päivä koostuu parvesta pieniä, häijyjä uutisia. Sivilisaatio ei tuhoudu, se vain merkitsee ihmisille aina hieman vähemmän. Näin ollen Hummingbird Salamanderin maailmanloppu ryömii iholle banaalina ja vaillinaisena, jonain mikä ärsyttää enemmän kuin kauhistuttaa. Siihen verrattuna Janen elämän syöksykierre on huomattavasti dramaattisempi, tutumpaa huttua.
Päällisin puolin Hummingbird Salamander on ekotrilleri. Jane päätyy kohtalon oikusta kadonneen ympäristöaktivistin jalanjäljille ja huomaa ennen pitkää oman menneisyytensä nivoutuvan tiukasti laajempiin kehityskulkuihin. Seuraa takaa-ajoja, väkivaltaa, läheltä-piti-tilanteita ja tiukkoja sananvaihtoja psykoottisten murhamiesten kanssa. Aktivistikin saattoi olla terroristi, jonka suuri suunnitelma nojasi ennen kaikkea Janeen. Tyypillistä trilleriä, siis – monin osin kieltämättä liian tyypillistä, vaikka kokenut kirjailija kuljettaa juonta koukuttavin kääntein ja luontevalla tahdilla.
Yllättävintä VanderMeerin aiemman tuotannon tuntien on se, ettei Hummingbird Salamander sisällä juuri mitään spekulatiivisia elementtejä ennen kirjan viimeisiä sivuja. Silloinkaan ne eivät liippaa edes läheltä Ambergris-sarjan häiritsevää ja väkivaltaista vierautta, Eteläraja-trilogian ekosysteemin käsittämättömyyttä tai Bornen kreisiä tiedettä pursuilevaa dystopiaa. VanderMeerin ekotrilleri on lähes tyhjentynyt kummasta, ja matkan varrella muutuin skeptiseksi sen suhteen, saattaisiko mikään ihmeellisyys lopussa ratkaista päähenkilön ja maailman ongelmia. Kun kliimaksissa romaanin novum – spekulatiivinen keksintö – sitten paljastetaan, se yllättää, mutta avoin loppu ei vala juuri lainkaan toivoa.
Tämä kaikki on luultavasti tarkoituksellista ja vaikuttaa kumpuavan VanderMeerin huolista koskien sitä, voiko spekulatiivisen fiktion kautta edes käsitellä hyödyllisesti mitään ilmastonmuutoksen, antroposeenin ja kuudennen sukupuuttoaallon kaltaista. Hidas apokalypsi pilkkaa kehitysuskoisten vankkumatonta luottoa pelastaviin innovaatioihin, traagisiin sankareihin ja historiallisiin käännekohtiin. Ne eivät ehkä pelasta edes yksilöä, tässä tapauksessa trillerin päähenkilöä. Hummingbird Salamanderissa todellisuus on lähtökohtaisesti sijoiltaan nyrjähtänyttä, ollut sitä jo ennen tarinan käynnistymistä. Hitaan outoutumisen rinnalla scifi-kirjailijan luovuus osoittautuu heiveröiseksi aseeksi, miltei houkan askareeksi.
Tässä mielessä VanderMeer ei ekotrillerissään kuvaa enää mahdollista tulevaisuutta uhkineen ja toiveineen, vaikka tulevaisuuteen tarina sijoittuukin, vaan epävakaata nykyhetkeä, jossa dystopiat ja utopiat ovat molemmat epätyydyttäviä kuvitelmia. Ehkä 2020-luvulla alkaa helposti tuntua siltä, että myös nykyspefin novumit ovat vaarassa vanhentua ennen aikojaan. Näinhän on nähty tapahtuvan jo monille varhaisemmille haaveille avaruusajan ihmeistä. Hummingbird Salamanderia ei silti pidä ymmärtää rasittavan pessimistisenä valitusvirtenä. Se on kirjoitettu, joten kirjailija uskoo yhä jollain lailla spekulatiivisen fiktion voimaan. Ja ainakin trilleri saa lukijan välittämään päähenkilöstään. Vaikka maagisesti esiin putkahtavaan toivoon on syytä suhtautua epäilevästi, VanderMeer muistuttaa, että ihmiset ovat valheellisenkin toivon arvoisia.
Toni Saarinen on väitöskirjatutkija ja spekulatiivisen fiktion kirjoittaja, joka ajattelee sitä, miten maailmanloppuja ajatellaan. Twitter: @tonipjsaarinen