Jari Olavi Hiltunen: Ahmatova
Kansi: Markku Yli-Heikkilä
Warelia 2023, 471 sivua
Jari Olavi Hiltunen tunnetaan ennen kaikkea tietokirjailijana ja ahkerana kriitikkona. Esikoisromaani Ahmatova nivoo kiinnostavalla tavalla yhteen Hiltusen uran aikana kertyneen osaamisen. Teos kronikoi runoilija Anna Ahmatovan elämää maagisrealistisella otteella yhdistäen esseistisiä elementtejä proosan keinoihin.
Ahmatovan kerronta yhdistelee kiehtovalla tavalla sokraattista dialogia ja Tuhannen ja yhden yön satujen tapaista tarinasta toiseen sukeltavaa rakennetta. On kuin lukisi Jostein Gaarderin ysäriklassikkoa Sofian maailmaa, paitsi että antiikin filosofeista kertovien kirjeiden sijaan lukija kutsutaan teelle tiukkasanaisten emigranttitaiteilijoiden kanssa. Ahmatova ystävättärineen istuu niin Pariisin teesalongeissa kuin neuvostoajan junissa käymässä läpi runoilijan henkilöhistoriaa ja arvomaailmaa. ”Minä kuuntelen. Anna tulla.”
Lausetasolla kerronta ammentaa etenkin venäläisistä klassikoista. Aivan ensimmäisillä sivuilla osa fraaseista tuntuu jopa liian koukeroisilta, mutta valittu kerronnan tapa toimii hyvänä odotushorisontin asetteluna teokselle. Ahmatova on kärsivällisen ihmisen kirja, jota seuratessa on oltava valmis pitämään kirjaa slaavilaisen perinteen mukaisista monista lempinimistä ja monenmoisista kiertoilmauksista.
Mutta miksi Ahmatovaa ei ole kirjoitettu suoraan esseeteokseksi? Käsitelläkseen aihettaan Hiltunen nostaa tiedollisten osuuksien rinnalle myös rehevää kuvitelmaa. Fantastinen on läsnä erityisesti suurissa käänteissä ja henkilöiden kohtaamisissa. Muodollisen pinnan alla kytee hahmojen seksuaalisuus, ja toisaalta myös Neuvostoliiton aikaisen valvonnan ja hirmutekojen pelko. Hahmot itse toteavat makuuhuoneen olevan ainoa paikka, minne Stalinin valvontakoneisto ei yllä.
Kun ruuvi kiristyy, osa Neuvostoliittoon jääneistä taiteilijoista ei voi enää tehdä taidetta. Kyyditykset, kuolemat ja jatkuva pelko tyrehdyttävät runosuonen. Marina Tsvetajeva kiteyttää tuntemukset yhteen repliikkiin: ”Anna Andrejevna, minä haluan kuolla.”
Pohdin lukiessani paljon sitä, miten Ahmatova määrittyy teoksessa häntä ympäröivien ihmisten kautta. Puolisoiden, rakastajien, ystävättärien. Olisiko mieskirjailijan annettu esiintyä enemmän tuotantonsa kautta? Toisaalta olemme olemassa juuri niiden suhteiden kautta, joita meillä on. Ahmatova on sitä aivan erityisesti: hänen aiheistonsa kumpuavat omasta elämästä, puolison osin mysteeriksi jäävästä kuolemasta, pojan toistuvista vangitsemisista ja ympäröivästä epätoivosta.
Ahmatovaa ei oikeastaan kannata lukea tavallisen proosateoksen ehdoin. Siinä ei ole sellaista kantavaa juonellista jännitettä, jota nykylukija odottaa, vaan teoksen kanssa pitää malttaa heittäytyä ajelehtimaan. Silloin se palkitsee lukijansa mielenkiintoisilla anekdooteilla ja välähdyksillä katoavista hetkistä. Aivan teoksen loppu kytkee sen osaksi Hiltusen tietokirjoissaan hahmottelemaa galaktista runousoppia, mutta romaani aukea hyvin myös lukijoille, jotka eivät ole tutustuneet Hiltusen tietokirjatuotantoon.
Kirja on saatu kustantajalta arvostelukappaleena.