Kirjoittanut: Camilla Kantola
Philip K. Dick on ollut teinivuosinani merkittävä kirjallinen vaikuttaja. Esimerkiksi Mahdoton planeetta -novellikokoelmassa 80-luvulta oli mahdottoman kekseliäitä ideoita ja jännittäviä visioita maailman tilasta. Pitkästä aikaa päätin lukea jotain itselleni uutta vanhaa Dickiä: kirjastosta käteen osui 1960-luvulla ilmestynyt, 2000-luvulla suomennettu Alfan kuun klaanit.
Kirjan idea on periaatteessa omaperäinen ja juoni vauhdikas, mutta 50-vuotiaana teoksena sen ikä alkaa näkyä.
Elämä riepottelee Chuck Rittersdorfia. Vaimo vaatii avioerossa kaikki rahat ja on juristi ja kiristää miestä vaihtamaan työpaikkaansa. Itsemurhan partaalla oleva Chuck saa hyvin epäilyttävän tilaisuuden kostaa. Suurinta osaa kirjan ihmissuhdekäänteistä ole vaikea arvata, kun miehen heikkous 1960-luvun tieteiskirjallisuuden perinteiseen tapaan on nainen, ja tähän iänikuiseen sukupuolikonfliktiin keskitytään rasittavuuteen asti.
Paljon kiinnostavampi juoni on siltä osin, että Alfan kuussa mielisairaalan entiset asukkaat ovat pistäneet pystyyn siirtokunnan, jonka asioihin uhataan puuttua. Siirtokunta on jakautunut klaaneihin. Ihmiskunnalla on myös mahtavia psyykkisiä kykyjä – teema, joka esiintyy Dickin muussakin tuotannossa. Tähän liittyy ennustuksia ja muuta fantastista, ja sota uhkaa.
Ihmissuhteiden osalta Alfan kuun klaanien asetelma tuntuu vanhalta ja väsähtäneeltä. Myös ajan psykologia perustuu osaksi oletuksiin, joita on myöhemmin tarkistettu huomattavasti. Vahvasti psykologiasta inspiroituneessa tarinassa tämä on ongelma. Muutenkin muistin, että Dick olisi ollut parempi kirjoittaja. Hahmot käyttäytyvät välillä luonnottoman oloisesti ja jäävät jopa epäluonteviksi karikatyyrimäisyydessään. Satunnaisia huumoriyksityiskohtia revitään mm. päähenkilön vaimoa shokeeraavasta nännimuodista. Ehkäpä tämä ei vain ole Dickin parasta tuotantoa.
Jos sivuuttaa klaanit latistavan ja epäuskottaviksi tekevän psykologisen analyysin, kirjassa parasta ovat rauhanneuvottelujen yllättävät, jännittävät käänteet ja pyhimys Ignatz Ledebur. Hänen hahmossaan yhdistyivät kiinnostavasti pyhimysmäisyys ja visionääriset päämäärät, inhimilliset vajavaisuudet ja ongelmat ja tasapainottelu näiden välillä.
Mitä annettavaa Alfan kuun klaaneilla on nykylukijalle tai nykykirjoittajalle? Se ainakin näyttää, miten tieteiskirjallisuus on muuttunut 50 vuodessa. Perinteinen kauhu ja scifi on käsitellyt hulluutta jännittävänä, vieraana ja eksoottisena ilmiönä, mutta kun mielenterveysongelmien diagnosointi muuttuu ja lokerointi mutkistuu, ”hulluuden lajien” mystifioinniltakin pudonnee lopulta pohja (ainakin näin toivon, vaikka kirjan Goodreads-arvostelujen perusteella en ole varma). Alfan kuun klaanitkin onnistuu hieman kyseenalaistamaan normaalin ja epänormaalin vastakkainasettelua omalla 60-lukuisella tavallaan. Juonitteluihin liittyvät käänteet onnistuivat myös tuomaan kirjaan kiitettävästi luettavuutta.
Alfan Kuun Klaaneja julkaisee Suomessa Like-kustannus.