Yhdysvallat, 2023. Ohjaus ja käsikirjoitus Ari Aster. Päärooleissa Joaquin Phoenix, Patti LuPone ja Parker Posey.
Beau Is Afraid on tinkimättömän sadistin Ari Asterin tuore matkakertomus. Siinä Joaquin Phoenixin esittämän neuroottisen Beaun päänsisäinen synkkyys purkautuu todellisuudeksi, joka on loputtoman julma ja petollinen paikka. Ihmissuhteet ovat myrkkyä tai kääntyvät sellaiseksi väistämättä. Kauhistuttava jenkkiyhteiskunta yrittää joko murhata ja alistaa Beaun tai tukahduttaa hänet manipulatiivisella rakkaudella. Lääkkeet ja terapia pahentavat tilannetta. Seksi on uhka ja rakkaus naiivi lapsuusmuisto. Beau Is Afraid on komedia.
Minulla on suuria perinpohjaisia ongelmia Ari Asterin kehnon tarinankerronnan kanssa. Hänen tuotantonsa on kuitenkin minullekin arvokasta, koska sen kautta voi hedelmällisesti tulkita kauhufiktion eri suuntausten ydintä. Beau Is Afraid ei edes sisällä kauhulle tyypillisiä piirteitä, mutta silti juuri se on äärimmäisin esimerkki kauhun kohtalonomaisuudesta. Kyse on lopulta tarinankerronnan filosofiasta: Mikä on hahmon suhde häntä ympäröivään todellisuuteen? Mikä voima tuottaa kauhun? Millaisia mahdollisuuksia sen hallintaan on?
Myönnän auliisti, että Aster suututtaa minua myös olemalla hieman erilaisen tien valinnut hengenheimolaiseni. Hän edustaa juuri sellaista ehdotonta mielikuvituksen rääkkäämistä äärirajoilleen, jota eniten ihailen karnevalismissa ja kummafiktiossa. Hän ei ole myöskään ryhtynyt työhön tehdäkseen konsensusviihdettä helposti pahoinvoiville. Asterilla on visio, jota hän vie aina vain pidemmälle.
Kohtalona kohtalo
Asterin tarinankerronta jää toistuvasti alisteiseksi tälle visiolle, joka hallitsee paitsi hahmoja myös näitä ympäröivää todellisuutta. Kauhu ja komedia perustuvat hänen elokuvissaan kohtaloon, joka määrittää juonenkäänteet aina siihen pisteeseen saakka, ettei voi puhua käänteistä vaan pitkästä suorasta radasta, jota madellaan (tälläkin kertaa kolme tuntia) katkeraan maaliin. Jos vaikuttaa siltä, että hahmot tekevät itse jotain tapahtumiin vaikuttavaa, katsoja on yksinkertaisesti erehtynyt. Matto vedetään pian jalkojen alta.
En lähde arvailemaan, kumpuaako kohtalokkuus ohjaaja-käsikirjoittajan omista traumoista tai mielenterveysongelmista, mutta on selvää, että hänen elokuviensa hahmoilla se ainakin kumpuaa. Ulkopuoliset voimat ovat tehneet heistä jo kauan ennen elokuvan käynnistymistä täysin avuttomia. Useimmiten he ovat syntymästään saakka tuomittuja. Beau Is Afraidin alussa Aster kertoo tämän niin suoraan kuin mahdollista.
Vastakohta tälle ehdottomuudelle on dynaaminen, hahmoilleen tilaisuuden antava ja mahdollisesti itseään tutkiskeleva kummafiktio. Lovecraftilaisen kohtalokkaat kosmologiatkin ilmenevät joskus tarinoina, joissa hahmoilla on toimijuutta ainakin maanpäällisten tapahtumien ja toistensa suhteen. Asteria ei sellainen ole koskaan kiinnostanut tippaakaan. Hereditaryyn (2018) hahmojen nukketeatterimainen passiivisuus sopii, kun taas Midsommar (2019) on hahmovetoisena yrityksenä kamala epäonnistuminen.
Nyt Aster yllättäen melkein välittää Beaun mahdollisuuksista selvitä rääkistä. Toisen kolmanneksen jälkipuolella vainoharhainen päähenkilömme pääsee seuraamaan oudon samastuttavaa teatteriesitystä ja pystyy vihdoin katsomaan omia haaveitaan ja pelkojaan ulkopuolelta. Tällöin Beau Is Afraid saa itsetietoisen Charlie Kaufman -kertomuksen sävyjä. Hetken tuntuu siltä, että kohtausta ympäröivä kammottava odysseia saattaa sittenkin kertoa jostain. Sanoma ei ole kaunis, eikä sen tarvitse olla. Riittää, että se hetkeksi erkanee lannistuneen kertojansa hälläväliä-nihilismistä.
Lopulta Beau Is Afraid on kuitenkin pitkälti vain sarja kauhukuvia, jotka ehkä valottavat tiettyä sisäistä kokemusmaailma mutta kieltäytyvät esittämästä siitä oikein mitään huomioita. Elokuva päättyy liian moneen kliimaksiin, jotka jokainen yrittävät tehdä kuvillaan vaikutuksen ilman vähäisintäkään ideaa siitä, mikä muu tuo tavoiteltu vaikutus voisi olla kuin ahdingon alleviivaus. Mieli sulkeutuu itsensä sisään.
Näköalattomuus epäilemättä kuuluu asiaan, mutta ajatellaanpa vertailun vuoksi uudestaan kosmista kauhua. Se jos jokin puhuu kyvyttömyydestämme hallita maailmaa mutta alleviivaten pointtia: tämän kyvyttömyyden paljastuminen on kauhistuttavaa, liikaa, se särkee ihmismielen. Paljastus on subliimi – omalla tavallaan ylevä. Mutta Beau Is Afraidin lopun kohtalokkuudesta ei löydy subliimiakaan.
Katkera viimeinen nauru
En voi kiistää, etteikö Asterin omalakinen road trip olisi kieroutuneen viihteen harrastajille räkäisen hauska kokemus. Välillä sitä jäi tuijottamaan epäuskoisena, välillä olisi tehnyt mieli taputtaa. Toisin kuin Midsommar, Beau Is Afraid omistautuu sekasotkuisuudelleen täysin eikä pyri selittämään outoilua halvoilla, dramaattisilla täkyillä kuten huumeidenkäytöllä tai perheeseen kohdistuneella tragedialla.
Visuaalisestikin Asterin uutuus on täynnä onnistuneita, painajaismaailmaa yksityiskohtien kautta rakentavia kuvia ja tilanteita. Epämukavuuden tunteeseen panostamista voi vain ihailla. Jossain vertauskuvallisen ja kivuliaan konkreettisen välillä häilyvä fiktiivinen kehys on kunnianhimoinen valinta näinä kulahtaneina psykologisen kauhun ja alleviivatun yliluonnollisuuden aikoina. Isolla rahalla samaa saa tehdä ainoastaan Jordan Peele.
Toivon vain kovin, että Peelestä mallia ottaen Ari Aster kykenisi seuraavaksi päästämään irti tavastaan heittää juonen saralla kaikki – aivan kaikki – yhden ennalta määrätyn logiikan varaan. Tällainen valinta on perin pohjin turvallinen ja haasteeton. Sen puitteissa kirjoittajan ei tarvitse miettiä hahmojen rikastamista, ristiriitaisia motiiveja, matkan varrella koettavia muutoksia tai katsojan odotukset haastavia lopputulemia. Yksi tarinauniversumille keskeinen voima määrittää kaiken kuin tekoälybotin kirjoittamana.
Sekin tuottaa kieltämättä kauhua ja katkeran viimeisen korahduksen. Siksi asiaa on herkullista pohtia. Mutta kun Aster on näin pirullisen pätevä ihmismielen pimeän puolen visualisoija, hän voisi jo alkaa etsiä monipuolisempaa pimeyttä. Sitä sellaista, mikä syntyy, kun ihmisten teoilla on vaikutusta.
Verkkolehden Kosmoskangas-sarjassa arvioidaan tuoreita filmejä, jotka edustavat spekulatiivista fiktiota, genre-elokuvaa ja yleisesti ottaen kummaa tarinankerrontaa.