Suomi, 2022. Ohjaus ja käsikirjoitus Max Seeck ja Joonas Pajunen. Päärooleissa Inka Kallén, Pekka Strang ja Saana Koivisto.
”Koputa puuta”, sanotaan kun toivotaan, että hyvä onni jatkuu. Mutta entä kun puusta jokin koputtaa takaisin? Se lupaa pikemminkin huonon onnen jatkumoa. Pyrkimys vapautua tuhoisasta, kohtalonomaisesta kierteestä onkin perinteinen aihe kauhussa.
Näin myös Max Seeckin ja Joonas Pajusen tuoreessa Koputuksessa (2022). Se on totinen, tarkka ja traagiseen tarinankerrontaan nojaava kauhuelokuva, jota houkat tietyissä piireissä kutsuvat ”elevated horroriksi”. Sen keskeisimpiin teemoihin kuuluvat luonto, perinne ja niistä irtautuminen. Suomessa ei juuri ole tartuttu ekologisen kauhun alagenreen, ja pakanalliset vivahteetkin ovat täällä alikäytetty resurssi.
Lupaava kasvualusta, siis. Samanaikaisesti Inka Kallénin, Pekka Strangin ja Saana Koiviston sisaruspoppoon matka lapsuudenkotiin hyödyntää tuhansista elokuvista tuttuja ränsistyneitä mökkejä, jumiutumisia korpeen ja katkeria perhesalaisuuksia. Yhdistelmä tuttua ja vierasta ei lipsahda missään välissä nerokkuuteen eikä myötähäpeään.
Piiri pieni pyörii
Tarinan keskuskolmikko joutuu ensisijaisesti päättämään, mitä tehdä perinnöksi saadulle tilalle ja sitä ympäröivälle valtavalle metsälle. Tämä luo onnistunutta skismaa heidän välilleen varsinkin silloin, kun pahanilkinen metsä itse alkaa puuttua peliin. Kuten se on tehnyt ennenkin.
Oppikirjamaisesti hahmoilla on myös nuoruudesta kumpuavia traumoja ja nykyhetken umpisolmuja. Niiden avulla metsä löytää keinon manipuloida heitä. Tämä puoli tarinasta jää kankeaksi, eikä traumojen toistuminen johda juuri muuhun kuin muutamiin visuaalisiin tempauksiin. Takaumatkin ovat yllättävän yksiulotteisia selittäessään kaiken huolellisesti auki.
Kipeiden perhesuhteiden vakava ruotiminen ja pakanallinen ekokauhu eivät siis mahdu kokonaan saman katon alle, vaikka molemmat tarjoaisivat tilaisuuden käsitellä varsinkin jatkuvuutta. Tuntuu siltä, että monien muiden lailla myös Seeck ja Pajunen tahtoivat mukaan liikaa, eikä kaikkien luonnollisten saati yliluonnollisten elementtien välille solmita tyydyttäviä suhteita.
Toisaalta on kiistatonta, että he eivät jätä hommia puolitiehen. Valitussa tyylilajissa pysytään ja kierroksia kasvatetaan sen verran kuin on tarpeen, ettei homma mene vahingossakaan naurettavaksi. Juonen irtonaiset langanpäät solmitaan ja menneisyyteen muistetaan viitata joka käänteessä.
Kauhun totisuus voi koitua sen tuhoksi. Sekä Manaaja (1973) että Hohto (1980) osaavat naurattaa – niissä kauhu ja nauru kietoutuvat taitavasti irvokkuudeksi. Koputus ottaa riskin, jota ei olisi välttämättä kannattanut ottaa. Koska kaipaan kauhuuni ilkikurista virnistelyä, valitsen ennemmin Richard Stanleyn Color Out of Spacen (2019) kaltaisen kohelluksen kuin elokuvan, joka vasta viime metreillä raapaisee kovaa kuortaan paljastaen jotakin pirullisuudessaan huvittavaa.
Joka tapauksessa Koputus osoittaa ymmärrystä siitä, millaiset kauhun elementit ovat melkein aina tehokkaita. Ympäristö elävänä toimijana, tarinan kehämäinen rakenne sekä ristiriita hellän ja armottoman välillä ovat tarinalle oleellisia, eikä niiden toteutuksesta löydy valitettavaa.
Symbolien sekametsä
Kehämäisen tarinan kaltaiset ”kauhun rakennuspalikat” eivät ole Koputuksessa elokuvallisesta kerronnasta irrallista, kuivaa tekstiä. Ne ilmenevät myös visuaalisina symboleina ja toistuvina ääninä, joille löytyy perusteensa. Matkan varrelle ripotellut vertauskuvat eivät jää pinnallisiksi, sillä niitä käytetään riittävän monipuolisesti. Elokuvalle keskeiset puun vuosirenkaat ovat hyvä esimerkki: selkeä symboli, joka saa useasti toistuessaan erilaisia ilmenemismuotoja.
Muun audiovisuaalisen tarinankerronnan suhteen liikutaan heikommalla maaperällä. Tarpeettomat hämäykset, paisuvat hälyt ja ”taustalla vilahtavat hahmot” osoittavat lähinnä tekijöiden liiallista hinkua kiinnittyä nykykauhun traditioon. Toisaalta nautin siitä, että kliseiden rinnalla pyrittiin esimerkiksi keskimääräistä avarampaan tilankäyttöön: perheen talo on valoisa, laaja ja täynnä ikkunoita, mikä hankaa klaustrofobisia mökkioletuksia vastaan. Metsä itsessään on laaja ja rajautuu pienemmäksi vasta riittävän myöhään.
Kaiken kaikkiaan Koputus on kelpo tulokas suomalaisten kauhuelokuvien kentälle. Sen fokus voisi kuitenkin olla tiukempi ja varsinkin hahmonrakennus omaperäisempää. Jo konflikti kolmikon erilaisten metsäsuhteiden välillä olisi riittänyt herkullisen pohdinnan aiheeksi. Siihen päälle kun lisättäisiin vielä kuvasto, joka vastustaa helpoimpien kikkojen viehätystä, niin luonto tuntuisi taas oikeasti oudommalta.
Verkkolehden uudessa Kosmoskangas-sarjassa arvioidaan tuoreita filmejä, jotka edustavat spekulatiivista fiktiota, genre-elokuvaa ja yleisesti ottaen kummaa tarinankerrontaa.