Suomi, 2022. Ohjaus ja käsikirjoitus Jalmari Helander. Päärooleissa Jorma Tommila, Aksel Hennie, Jack Doolan ja Mimosa Willamo.
Lappia uudelleenkuvitellaan paljon suomalaisessa nykyelokuvassa. Aurora (2019), Viimeiset (2020), Metsurin tarina (2022) ja Jalmari Helanderin genretietoiset rymistelyt sijoittuvat kaikki hieman erilaisiin Lappeihin. Rare Exportsin (2010) ja Big Gamen (2014) jälkeen Helander tuo nyt Lappiin natsieksploitaation ja luo aivan omalakisen fantasiamaailman.
Sisun tarinantynkä ei juuri kaipaa selittelyä – ei senkään vertaa kuin mitä karkeasti päälle liimattu kertojaääni alussa pohjustaa. Juro kullankaivaja (Jorma Tommila) on avotuntureilla rikkauksia etsimässä, kun Lapin sota puhaltaa yli ja hän joutuu vastatusten Suomesta pakenevien natsien kanssa. Toisin kuin katsoja, nämä eivät arvaa ajoissa, että Aatami Korpi -niminen mies on legendaarinen supersotilas.
Elokuvan rakenne on äärimmäisen episodimainen ja koostuu käytännössä eri tyylisistä konflikteista harvenevan natsiryhmän ja Aatamin välillä. On maantietä, miinakenttää, järveä… Vaikka Sisu nostaa korostetusti hattua Rambon kaltaisille toimintaelokuville, rakenne vaikuttaa lopulta olevan eniten velkaa vaikeusastetta joka tasolla lisääville tietokonepeleille.
Asenne äärimmillään, vitsit vähissä
Kieli roikkuu poskella vain puoliksi. Kaikki tuotantoon osallistuneet (ja toivottavasti myös katsojat) tietävät, ettei yhden miehen sodan tapahtumia pidä ottaa millään tasolla tosissaan. Silti Helander työryhmineen suhtautuu elokuvan toisiin elementteihin epäilyttävän vakavasti. Kuvaus ja ääniraita ovat huoliteltuja ja pakahtuvat suurista tunteista jotenkin väärällä tavalla – ryppyotsaisen tyylikkyyden ja vauhkojen kohtausten ero vieraannuttaa ajoittain.
Saman sortin ongelmista ikävin on se, että Korpea lukuun ottamatta myös hahmot asuttavat perin tavallista maailmaa. Varsinkin natsit ovat latteita, välillä jopa realistisia ja samastuttavia hahmoja. Tämä eksploitaatio ei revittele epäuskottavalla paholaismaisuudella nimeksikään. Mallia olisi voinut ottaa ennen kaikkea Kunniattomista paskiaisista (2009), jossa realismi antaa aina periksi absurdille.
Repliikkejä vaivaa sama täydellinen vinouden puute. Dialogin mahdollinen hauskuus syntyy vain siitä, että genretietoinen katsoja tunnistaa troopit. Piinaavimmillaan vakavuus ilmenee Mimosa Willamon katarttiseksi tarkoitetussa monologissa. Tämä puhe on tarkoitettu hurrausten arvoiseksi, mutta se ei säväytä kieroudella tai kaiken peliin panevalla intensiteetillä. Sisu ei yksinkertaisesti tahdo olla ”kohtuuton” näiltä osin.
Ikiaikainen kuvasto ottaa vallan
Kuitenkin juuri sellaiseen Lappiin Sisu sijoittuu yhä tiiviimmin mitä pidemmälle pieni sota etenee. Vilahdus Rovaniemen palosta on jo niin käsittämättömästi mallinnettu, että jokainen tajuaa yhteyksien tosimaailmaan katkenneen – siitä syntyy tietty kaivattu vapautumisen tunne. Samalla Aatami kasvaa kirjaimelliseksi legendaksi, jonkinlaiseksi kestävyyden avataraksi, joka käy taistelua enää vain näennäisesti natseja vastaan. Toiminta on lopulta pelkkää armottoman luonnonvoiman myllerrystä napapiirin aavoilla, joita Helander selvästi rakastaa.
Tällaisesta kehityskulusta tulee väistämättä mieleen tuore intialainen RRR (2022), jossa taistellaan vallankumouksellisesti brittikolonialisteja vastaan. Molemmat kasvavat ristiriitaisista lähtökohdista puhtaaksi, kansallisen mielikuvituksen sanelemaksi fantasiaksi ja karistavat samalla yksiulotteiset hahmot ja ”ratkaisua kaipaavat” juonimotiivit jaloistaan. RRR:ssa vallan ottaa nationalistinen hindumytologia, tässä taas suomalaisuudelle ominaiseksi määritelty sitkeä – ja väkivaltainen – pakko olla luovuttamatta.
Muutos on lajityypin puitteissa palkitsevaa seurattavaa, mutta kierroksia kasvattavana vitsinä Sisu ei ole tarpeeksi hauska, koska kertoja itse ei ole tarpeeksi huvittunut. Pakko kuitenkin myöntää, että aivan viimeinen punchline on hauska ja juuri oikeilla sanoilla kerrottu. Eikä siihen onneksi sisälly sanaa ”sisu”.
Verkkolehden uudessa Kosmoskangas-sarjassa arvioidaan tuoreita filmejä, jotka edustavat spekulatiivista fiktiota, genre-elokuvaa ja yleisesti ottaen kummaa tarinankerrontaa.