Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestettiin 36. kertaa Helsingissä 14.9.–24.9.2023. Kosmoskynän Toni Saarinen osallistui moniin maailmoihin vievään tapahtumaan ja kirjoitti kolmiosaisen raportin elokuvista, jotka ovat erityisen kiinnostavia niin spekulatiivisen fiktion ystäville kuin ylipäätään tarinankerronnasta kiinnostuneille. Tämä on koosteen ensimmäinen osa, joka sisältää aakkosjärjestyksessä kuusi ensimmäistä elokuvaa.
After Yang (2021)
Elokuvan kielen lahjakkaana tulkitsijana tunnetun Kogonadan toinen täyspitkä sijoittuu lähitulevaisuuteen ja pohtii ajankohtaisesti tekoälyn kykyä herätä tietoisuuteen. Tällainen tietoisuus nivoutuu yhteen tunteiden kanssa. Teemat tuovat ensimmäisenä mieleen Spike Jonzen Her-elokuvan (2013). Kogonadan kirjoittama, ohjaama ja leikkaama draama eroaa kuitenkin Heristä varsinkin näkökulman ja tunteiden ilmentymien suhteen.
Her keskittyy mieheen, joka ajautuu suhteeseen tekoälyn kanssa. After Yang kertoo perheestä ja eritoten sen isästä (Colin Farrell), joka yrittää ymmärtää hajonneen kotiandroidi Yangin (Justin H. Min) historiaa. Kyse on ikään kuin teknisten rakennuspalikoiden erottelusta ja kokoamisesta yhteen vian löytämiseksi: tällöin havaitaan, että palaset eivät ole niin teknisiä kuin voisi luulla. Androidi on enemmän kuin osiensa summa – ympäröivän maailman kokeva olento.
After Yang lähtee liikkeelle selkeästä ongelmasta: perheen tytär (Malea Emma Tjandrawidjaja) tahtoo rikkoutuneen Yangin kuntoon. Tavoite on siis pieni mutta emotionaaliset panokset suuria. Juoni rakentuu yksinkertaisen tehtävän varaan mutta mutkistuu pian, sillä Yangin muistiin on tallentunut pätkiä tälle tärkeistä hetkistä. Ennen pitkää katsoja seuraa kuvausta merkityksellisestä elämästä, joka jo itsessään kelpaisi lyhyeksi tarinaksi.
Androidia kohtaan ei siis ainoastaan koeta suuria tunteita, vaan hänen (pronomini on perusteltu) omat, entiset tunteensa vaikuttavat ratkaisevasti juoneen. Osana muistojen etsimisprosessia tekoäly opettaa ihmisille näiden itsensä perimmäisiä toimintaperiaatteita.
Kogonada panostaa tarkkaan visuaaliseen sommitteluun, minkä huomaa esimerkiksi kiehtovassa tavassa kuvata ihmisten käymiä videopuheluita ilman näkyviä kehyksiä, hahmon yläruumis ruudulle keskitettynä. Tällä kertaa kuitenkin myös kertomus on rakentunut symmetrisen oloiseksi. Nykyisen ja menneen peilautuminen sekä ”oikean älyn” ja tekoälyn vuoropuhelu tekee After Yangista hallitun kokonaisuuden.
Elokuva on sävyiltään lämmin ja kuulostaa äänimaailmaltaan haikealta, minkä lisäksi se käyttää ”muistikuvia” hyödykseen tavalla, joka on mahdollisesti vain audiovisuaalisesti. Tekoälyn kuvauksena se näkee enemmän mahdollisuuksia kuin uhkia, mutta käsittelee ylipäätään vain vähän kehityksen yhteiskunnallisia vaikutuksia.
Animalia (2023)
Marokkolaisen Animalian kutsuminen kevyt-scifiksi antaa vain pinnallisen kuvan Sofia Alaouin mysteeristä, sillä elokuva ei asetu tuttuihin raameihin. Se palkitsee eniten, jos matkan aloittaa ilman suurempia ennakkotietoja. Juonesta ei siis ole syytä mainita paljoakaan. Kyseessä on kuitenkin erään sortin katastrofielokuva, jossa mullistava tapahtuma saa ihmisen arvioimaan uudelleen suhdettaan näkyvään ja näkymättömään maailmaan.
Alaoui hyödyntää (tämän vuoden festivaalille yllättävän yleistä) matkakertomuksen muotoa. Synnyttämäisillään oleva Itto (Oumaïma Barid) yrittää luovia itsensä suuren mullistuksen läpi aviomiehensä perheen luokse. Matka vie erilaisiin ympäristöihin ja uusien ihmisten pariin. Tunnelma on painostava, mutta toisin kuin monet ”maailmanlopun” kuvaukset, Animalia ei sorru esittämään ihmiskuntaa vain omaa etuaan ajavina petoina.
Eräs tekijä, jolla saattaa olla suuri vaikutus erityisyyden tunteeseen, on se, että elokuva tulee selvästi länsimaisen elokuvaperinteen ulkopuolelta. Tarinankerronnan kaavat ja hahmojen ajatusmaailmat eivät ole täysin tavoitettavissa, jos Animaliaa tulkitsee sen näennäisen apokalyptisessa kehyksessä. Jo tämä pitää kiinnostuksen vireillä. Matkan päätyttyä jää pohtimaan, miten nykyisiä länsimaisia lähtöoletuksia maailmasta ja tarinan rakenteesta voisi rikkoa: ehkä inspiroitumalla juuri tällaisista elokuvista?
Matkakertomuksessa isoa roolia näyttelevät myös eläimet, joiden toiminta niin ikään antaa mysteerille uuden tason. Symboliikka on rikasta, ja se yhdistyy usein niin uskonnollisiin kysymyksiin kuin Marokon yhteiskunnalliseen eriarvoisuuteen. Animalia rikkookin joitakin sitkeitä oletuksia kulttuurisista tabuista.
Alaoui on jälleen uusi kiinnostava naisohjaaja, joka on saanut aikaan piristävän omalaatuisen spekulaation. Uskon ja toivon, että jatkossa hän luo vielä syvempiä muistijälkiä jättäviä teoksia.
Club Zero (2023)
Jessica Hausner on itävaltalainen ohjaaja, joka on lähestynyt välillä myös spekulatiivisia aiheita omasta hillitystä näkökulmastaan esimerkiksi elokuvissa Hotel (2004) ja Little Joe (2019). Club Zero ei ensin vaikuta muulta kuin draamalta, joka saa puhkumaan vihasta. Hiljalleen käy kuitenkin ilmi, että se hyödyntää melko tyypillistä juonen kehityskulkua, jossa tietyn ilmiön rajoja työnnetään aina hieman pidemmälle. Kehityskulku etenee tasaisen varmasti lopputulokseen, joka asettaa aiemmin nähdyn outoon valoon.
Ilmiö, jota Hausner pohtii kirjoittamassaan ja ohjaamassaan elokuvassa, on syömishäiriö. Koulun uusi, karismaattinen opettaja (Mia Wasikowska) alkaa opettaa ryhmälle nuoria, kuinka aterioiden vähentäminen saa ihmeitä aikaan kehossa. Matkan varrella myös koulun rehtori innostuu terveellisestä elämäntavasta. Vanhemmista osa epäilee opettajaa alusta asti, toiset tahtovat antaa tälle tilaisuuksia. Myös muut opettajat suhtautuvat asiaan kaksijakoisesti. Monitahoinen hahmojen verkosto mahdollistaa aiheen rikkaan käsittelyn.
Club Zero puhuu kuitenkin lopulta myös vallasta ja valtaan alistumisesta. Elokuvan voikin nähdä onnettomille nuorille tehtynä kokeena, jossa kukin houkutellaan ansaan sillä, mitä tämä eniten kaipaa – tai mihin tämä helpoiten lankeaa. Vakavan aiheen ympärillä pyörivä lumous esitetään lisäksi mustan huumorin sävytteisesti. Rohkea ratkaisu epäilemättä vieraannuttaa monta vastaanottajaa, mutta auttaa myös ottamaan etäisyyttä tahallisen latteasti kuvattuun maailmaan.
Club Zero tuntuu kestävän kauhean pitkään. Mutta juuri niin tällaiset hitaat putoamiset pimeyteen kestävät.
Driving Mum (Á Ferð með Mömmu, 2022)
Islannista tulee outoja elokuvia. Suurin osa virnuilee jollakin tavalla ilkikurisesti. Niin myös Hilmar Oddssonin post mortem -roadtrip, jossa aikamiespoika Jón (Þröstur Leó Gunnarsson) kyyditsee kuolleen äitinsä (Kristbjörg Kjeld) ruumista halki saarivaltion ajautuen toistuvasti outoihin kohtaamisiin. Oudointa on toki se, kuinka pahansisuinen äiti kommentoi takapenkiltä käsin milloin mitäkin poikansa epäonnistumista.
Äidin yllättävä eläväisyys on tietenkin psykologisvertauskuvallista – ei tämä mikään Braindead (1992) ole. Jatkuvasti elämästään muistuttavan mamman vaikutus itsenäistyvään poikaan on kuitenkin toimiva kerronnan väline. Jo itsessään, ilman äidin purevia huomioitakin, ratkaisu näyttää jäljen, joka poikaan on jäänyt. Viime kädessä matka äitiä hautaamaan on matka äidistä vapautumiseksi.
Monen roadtrip-tarinan saattaakin nähdä paitsi matkaksi kohti jotain myös matkaksi pois jostain. Fyysisen paikan lisäksi on syytä miettiä, mikä on se hahmon sisäinen tila, josta pitää päästä pois. Driving Mumissa tätä alleviivataan episodimaisella rakenteella, jossa Jón kohtaa erinäisiä menneisyyteensä viittaavia hahmoja sekä menettämiään mahdollisuuksia. Ohjaaja Oddsson kertoi halunneensa välttää takaumia, mikä onkin juonen kannalta sopiva ratkaisu. Henkilöhistoriasta kerrotaan tarpeeksi miehen harrastuksen, valokuvauksen, kautta.
Jos matkalla kohdatut erikoishenkilöt – jotka oikeastaan ovat vain tyypillisiä islantilaisia – eivät riitä, Driving Mum vie tasaisin väliajoin sekä Jónin että katsojan surreaaleihin välitiloihin unen ja valveen sekoittuessa. Tai ehkä rajatila sijaitsee elämän ja kuoleman välillä, onhan lähtörituaali niin oleellinen osa tarinaa? Äiti on kuollut, kauan eläköön äiti! Joka tapauksessa tässä otteesta lipsuvassa maailmassa usvasta ilmestyy lauma ilveilijöitä, jotka tuovat uuden tason tarinankerrontaan. Entiteetti vie ajatukset Mika Kaurismäen Zombie ja Kummitusjunan (1991) erikoiseen bändiin. Jos muu Driving Mumissa onkin melkoisen selvää, katsoja jää pohtimaan sentään tämän mystisen joukkion motiiveja.
Festivaalin ilahduttavimpiin kokemuksiin lukeutuva Driving Mum on kumma ja kaunis. Varsinkin hahmonrakennuksen näkökulmasta se tekee vähällä paljon.
The Edge of Shadows (Alanngut Killinganni, 2022)
Hämmästyttävän kehno grönlantilaiskauhu esitettiin R&A:ssa Pohjoismaiden neuvoston elokuvapalkinnon sarjassa. On vaikea kuvitella, että se kelpaisi muuten millekään festivaalille saati teattereihin.
Malik Kleist on pyrkinyt kunnianhimoisesti jo muutaman vuoden laajentamaan Grönlannin genre-elokuvan kenttää. The Edge of Shadowsissa sympaattisinta on lokaalin yhdistäminen globaaliin. Elokuva nojaa vahvasti paikalliseen inuiittimytologiaan mutta ihailee kirkkain silmin rankkaa selviytymiskauhua ja kylmähermoista toimintaelokuvaa. Valitettavasti elementit liitetään toisiinsa kurjimmalla mahdollisella tavalla ja vailla mitään harkintakykyä.
Juoni on perimmiltään simppeli: syrjäisellä saarella elää qivittoq-olentoja, joiden kanssa kevyesti alkoholisoitunut päähenkilö on vuosia sitten joutunut tekemiseen. Nyt hän joutuu palaamaan saarelle reippaan entisen poliisiheilansa kanssa turistia pelastamaan. Murhanhimoiset varjohirviöt käyvät tietenkin heidän kimppuunsa, ja löytyypä saarelta järkensä menettänyt hirviönmetsästäjäkin. Muutettavat muuttaen kyseessä on joka toisen hirviöelokuvan juoni.
Tähän ei kuitenkaan tyydytä. Paikalla velloo epäselviä henkiä, kaiken taustalla on jokin eeppinen suunnitelma, päähenkilö saa kryptisen viestin yliluonnolliselta taholta. Näitä ei avata juuri mitenkään, eivätkä ne johda mihinkään. Sinänsä tyylikäs loppu on käsittämätön. The Edge of Shadows toimisi oppituntina turvallisen juonikuvion saamisesta täydelliseen solmuun, ellei se olisi niin järkyttävän hidas ja toisteinen, että oppilaan keskittyminen taatusti herpaantuu.
Grönlannin hieno ympäristö hukataan viettämällä suuri osa ajasta parin tympeän rakennuksen sisällä. Dialogissa toistetaan muutamaa sanaa. Hirviöt ilmestyvät paikalle milloin sattuu, niitä ammutaan mutta ne eivät kuole, ja loput ajasta kävellään ulkosalla hirviöitä odottelemassa. Toisteisuus olisi hypnoottista, jollei se yrittäisi niin kovasti imitoida oikeaa toimintaelokuvaa.
Tarinankerronnan näkökulmasta pahin ongelma ovat hahmot, jotka ovat joko tyhjiä tauluja tai saavat satunnaisesti pohjustamattomia ominaisuuksia. Heidän reaktionsa ovat epäuskottavia ja aivan liian hitaita tai mitäänsanomattomia. Tympeä tappelu hirviöitä vastaan olisi sentään saattanut toimia riittävänä kehyksenä, jos hahmojen sisällä tai välillä olisi riehunut kiehtovia konflikteja.
Inuiittimytologian genrekäsittelyä on jo muutenkin kokeiltu. Nostan esiin aina kuin mahdollista amatöörimäisen ja halvan mutta tarinoinnin riemua henkivän pikkubudjettiscifin Among Us – In the Land of Our Shadows (2017).
Empire (Viften, 2023)
Frederikke Aspöckin ja Anna Neye Poulsenin yhteistyönä syntynyt Empire irvailee tanskalaisten yritykselle luopua orjuudesta ”nätisti”. Saint Crox’n saarella 1800-luvun puolivälissä käydään läpi eriskummallinen näytelmä, kun siirtomaavallan ja orjien intressit sekoittuvat. Kyseessä ei kuitenkaan ole suoranainen taistelu alistajien ja alistettavien välillä, vaan moniulotteinen kiinnostavien hahmojen piirileikki.
Empire ei sisällä spekulatiivisia elementtejä, mutta se demonstroi hyvin, kuinka tiivistunnelmaista draamaa voi rakentaa muuttamalla hahmojen valtasuhteita ja asettamalla heidät tiukkojen ratkaisujen eteen. Samalla periaatteessa ”hyvät” hahmot päätyvät tekemään moraalittomia ratkaisuja, joilla on kauaskantoiset seuraukset. Juoni jyrää eteenpäin hahmojen oman liikevoiman avulla. Valta-asemat eivät säily kiinteinä vaan ovat jatkuvassa edestakaisessa liikkeessä.
Orjuus ja ihmisten kohtelu eläiminä on aihe, josta vitsin vääntäminen on vaikeaa, mutta Empiressä absurdit käänteet ja synkkä hyväksikäyttö vuorottelevat kauniisti. Tällaisessa tapauksessa rasistinen dialogikin toimii, kun se osoittaa puhujansa naurettavuuden. Itse asiassa sen voi kirjoittaa kumoamaan omat väitteensä. Näin käy erityisesti hersyvässä kohtauksessa, jossa tanskalaisupseeri yrittää osoittaa valkoisten eurooppalaisten ylemmyyden muihin kansoihin verrattuna, mutta lopputuloksesta käy ilmi vain se, kuinka hän on rakentanut asettelun itse – ja vaivoin.
Jos Empire ei olekaan spekulatiivinen, se on epäuskottava mitä tehokkaimmalla tavalla. Uskomatonta on nimenomaan kaikki se, mikä on typerää. Se on hyvä ohjenuora kaiken sorttiseen parodiaan.
Hienoa elokuvassa ovat myös sen nyanssit. Moni kolonialismia moukaroiva kertomus keskittyy luomaan kaksijakoisen asetelman hyvistä ja pahoista. Empiressä saaren afrikkalaiset ja heidän perillisensä ovat selkeästi tanskalaisten uhreja, mutta heidän oma toimintansa osoittautuu myös kyseenalaiseksi. Vapauden ja vankeuden välillä on monta porrasta: tavalla tai toisella ihmiset yhä omistavat toisiaan, ja kuka vain sortua rasismiin. Myös tummaihoinen päähenkilö Anna (Anna Neye Poulsen) on yltäkylläisessä valta-asemassaan todellisessa limbossa. Hän on orjille liian valkoinen ja kolonialisteille liian musta.
Empire on palkitseva kokemus. Synnyttääkseen tehokkaita mielikuvia se etääntyy realismista, ja siksi tuntuu rehellisemmältä kuin moni vakava historiallinen draama.