Rakkautta & Anarkiaa -elokuvafestivaali järjestettiin Helsingissä 14.9.–24.9.2023. Kosmoskynän Toni Saarinen osallistui moniin maailmoihin vievään tapahtumaan ja kirjoitti kolmiosaisen raportin elokuvista, jotka ovat erityisen kiinnostavia niin spekulatiivisen fiktion ystävälle kuin ylipäätään tarinankerronnasta kiinnostuneille. Tämä on koosteen toinen osa, joka sisältää aakkosjärjestyksessä viisi keskimmäistä elokuvaa. Ensimmäinen osa löytyy täältä.
Hiidenkirnu (2023)
Brutaalinharmaa tehdas- ja virastomaailma tarjoaa poikkeuksellisen synkän ympäristön ihmiselämän kokoiselle näytelmälle. Markku Hakalan ja Mari Käen kokeellisessa suomalaiselokuvassa sieluton kaupunki henkii modernin ajan pahimpia kauhuja. Kun tässä maailmassa kaksi yksinäistä sielua kohtaa, löytyy pakotie pois – mutta poikkeuksellisella tavalla.
Enimmäkseen staattiset kuvat on rakennettu äkkivääriksi kokonaisuuksiksi aitoa ja keinotekoista yhdistellen. Lopputulos on etäännytettyä ja disorientoivaa fantasiaa. Silmiinpistävän visuaalisen ilmeensä lisäksi Hiidenkirnun tapahtumat etenevät suurin harppauksin, kuin yhteen ainoaan uneen sijoittuen, halki vuosien. Elokuva edustaa kunnioitettavasti festivaalin omituisinta päätä.
Niin omaperäinen kuin Hiidenkirnu onkin, katsoja muodostaa väistämättä yhteyksiä. Niinhän katsojat tuppaavat tekemään. Ilmeisin on Roy Andersson, jonka absurdeille, elokuvallisille tableau vivanteille (ihmisten muodostamille asetelmille) tämä on jo melkein suoraa jatkoa. Elokuvat jakavat varsinkin käsityksen nykypäivän masentavuudesta, joka silti kiehtoo. Hahmojen vähäeleisyys vie ajatukset tietysti myös Aki Kaurismäkeen.
Kiinnostavin vertailukohta saattaa kuitenkin olla Jens Lienin ohjaama The Bothersome Man (2006), joka lainaa Aldous Huxleyn vuonna 1932 julkaistusta Uljas uusi maailma -dystopiasta: kukaan ei alista ihmisiä työn ikeeseen, sillä ihmisten ovat päätyneet tekemään sen itse. Sekä The Bothersome Man että Hiidenkirnu näkevät kaupungin tilana, jossa on yksinkertaisesti luovutettu. Kun sieltä pääsee pakenemaan maaseudulle, se on muuttunut vieraaksi.
Dystopia on genrenä jo kovin loppuun kaluttu. Vaikka monet spefistit kirjoittavat omaperäisiä synkkiä maailmoja, kaava tuntuu menevän näin: otetaan yksi nykyhetken ongelmallinen ilmiö ja viedään se äärimmäisyyksiin asettaen ”tavalliset ihmiset” kärsijöiden rooliin. Itse näen, ettei ainoa vaihtoehto ole kuitenkaan pysyvä siirtyminen utopioihin tai hopepunkiin vaan myös dystopian käsitteen laajentaminen. Tämä tuntuu olevan trendi esimerkiksi Jorgos Lanthimoksen elokuvien vanavedessä. Olen pohtinut ajatusta ”banaalista dystopiasta”: maailmasta, jossa mitä turhanpäiväisimmät ilmiöt tekevät ihmisten elämästä hankalaa. Toisaalta se voi ilmetä kehityksenä, joka on tuottanut alistavia olosuhteita ilman mitään taustalla vaikuttavaa pahantahtoisuutta.
Hiidenkirnu sisältää tällaisia ideoita satunnaisen piristävän surrealismin lomassa. Ehkä se olisi vielä parempi, jos hahmot olisivat saaneet rikkaammat taustatarinat ja siten vihjanneet jonnekin lattean maailman taakse. Tarinana elokuva on yksioikoinen, mutta se kuulunee asiaan.
The Invisible Fight (Nähtamatu võitlus, 2023)
Käsikirjoitustasolla Hiidenkirnua oudompi on virolaisen lahjakkuuden Rainer Sarnetin neuvostoaikaan sijoittuva hömppä, jossa kirkasotsainen nuorukainen (Ursel Tilk) tahtoo kungfu-mestariksi kohdattuaan kolme hurjaa kiinalaista taistelijaa. Tätä tavoitetta ajaakseen hän päätyy ortodoksiluostariin, jonka kurinalaiset munkit taitavat lajin sen syvimpiä salaisuuksia myöten. Seuraa lentelyä, raskaita oppitunteja, maallista neidon tavoittelua ja KGB:n uhan varjossa elämistä. Sekä vähän diskoa.
Taustamusiikkina soi vieläpä Black Sabbath, ja isossa osassa on myös autolla kruisailu. Koska miksi ei.
The Invisible Fightin keskeinen motivaattori on genrejen ja tyylien yhdistely ilman mitään kohtuutta: se on villi, värikäs, nopea ja yksityiskohtainen. Elokuva on rikas ja selvästi rakkaudella suunniteltu. Vaikka siinä on juonellisesti ongelmia, kuten keskivaiheen toisteisuus ja lopun liiallinen venyttäminen, elokuva on eräässä suhteessa kirjoittajallekin arvokas: se osoittaa kekseliäisyyttä elementtiensä yhteen liittämisessä. Tekijät ovat osanneet ensin eritellä tiettyjen lajityyppien keskeisiä ominaisuuksia ja sitten vertailla niitä toisiinsa toimivien hybridien luomiseksi.
Eräs tällainen yhdistelmä on kungfu-mentaliteetin ja (ortodoksisen) luostarivetäytymisen suhde. Tyypillisesti molempia aihepiirejä käsitellään kertomuksissa kurinalaisuuden ja henkisen kasvun kautta. Siksi on osuvaa, että kungfun oppiminen vaatii henkistä nöyrtymistä, uskon vahvistamista ja sielua riivaavien demonien kukistamista. Ja käänteisesti: kun osaat taistella puhtain sydämin, saatat päätyä vapahtajaksi.
Tietenkään asiaa ei esitetä The Invisible Fightissä näin yksinkertaisesti. Yhdistelmä kuitenkin rakentaa vakaan pohjan humoristisille tilanteille ja monille matkan mutkille. Toinen esimerkki teemojen sulauttamisesta on kapinallisuus, jolla sekä ortodoksit että neuvostoliittolaiset nuoret suhtautuivat maansa sortorakenteisiin. Black Sabbathia voisi kuvitella epäkristilliseksi, mutta nyt se toimiikin ryhmät yhdistävänä liimana. Lopputulos on yhteiskuntakritiikkiä vinosta kulmasta.
The Invisible Fight on tehty viihdyttämään. Tätä tarkoitusta se palvelee niille, jotka rakastuvat jo juonikuvaukseen. Vaikka et pitäisi elokuvasta, voit aina miettiä monenlaisten teemojen liitoksia.
LOLA (2022)
Andrew Leggen LOLA on periaatteessa tutuhko aikamatkakokeilu tai vaihtoehtohistoriatrippi. Samalla siinä on kuitenkin ryhdytty rohkeisiin kuvallisiin ratkaisuihin, joita jotkut saattaisivat pitää pelkkänä kikkailuna. ”Kreisin tieteen” lajityyppiä edustava elokuva on väännetty vängästi historiallisen näköiseksi – eikä kyse ole vain digitaalisista lisäyksistä, vaan kuvausvälineet ovat olleet autenttisia vanhoja erikoiskameroita, kuten 16 mm:n Bolex. Niillä on luotu autenttisen tuntuista 30- ja 40-luvun kuvamateriaalia.
Hienoa teosta voisi kuvailla pinnallisella tasolla found footage -filmiksi. Vanhaa kuvamateriaalia tutkimalla käydään läpi kahden nerokkaan siskoksen tiedeprojektin nousu ja tuho, jonka nuorempi heistä ehti taltioida. Kyseiset brittineidit (Emma Appleton ja Stefanie Martini) kehittävät toisen maailmansodan alla laitteen, jolla voi seurata mitä tahansa tulevaisuuden uutis- tai radiolähetystä. Ensin he ennustavat vain tulevien päivien Lontoon pommituksia, mutta pian homma lähtee tietenkin lapasesta. Loppu on, kuten sanotaan, historiaa.
Juoni ei ole scifi-kirjallisuuden pitkään historiaan rinnastettuna mitenkään mullistava. Pikemminkin se on eksaktisti toteutettu ja tarinankerronnan lainalaisuuksia kauniisti hyväksikäyttävä älykköprojekti. Yleensä rosoiset, hieman saumoistaan purkautuvat uuskummat painuvat mieleeni vahvimmin, mutta LOLAn konseptissa miltei kaikki on niin huolellista työtä, että sitä arvostaa.
Autenttisuuden tuntua luodaan myös hyödyntämällä runsaasti arkistomateriaalia, jota on hienosäädetty digitaalisilla lisäyksillä. Pieniä spekulatiivisia upotuksia tosimaailman materiaaliin on hankalampi saada toimimaan luontevasti kirjallisuudessa, mutta aina voi leikkiä ajatuksella: entä jos jonkin tietyn (tekijänoikeusvapaan!) tekstin ottaisi räätälöitäväkseen, osaksi omaa tarinaa?
LOLA kuuluu samaan riemastuttavien pienten genreleikkien piiriin kuin Beyond the Infinite Two Minutes (2020) ja aikamatkustustateemasta etäisempi One Cut of the Dead (2017). Näiden kolmen ensisijainen opetus on se, että yksi mitätön idea riittää, jos sitä tuijottaa intensiivisesti tarpeeksi monelta kantilta, sen kaikkia seurauksia kartoittaen.
Medusa Deluxe (2022)
Medusa Deluxe on murhamysteeri, jonka kiinnostava premissi luo runsaasti mahdollisuuksia hilpeille konflikteille: elokuva kiertää puolisentoista tuntia hiusmallikilpailun kulisseissa seuraten erilaisia räiskyviä persoonia ja heidän räväköitä kampauksiaan. Eräs stylisteistä on murhattu, ja syyllinen piileskelee yhä kilpailupaikalla.
Näennäisesti yhtenä kohtauksena kuvattu Medusa Deluxe yhdistää nätisti aiheen ja teknisen toteutuksen. Kamera vaikuttaa kirjaimellisesti etsivän rikollista ympäri rakennuksen kiinnittyen milloin mihinkin hahmoon siltä varalta, että tämä paljastaisi jotakin raskauttavaa. Kuten aina, jokainen voi olla syyllinen, mutta kukaan ei tunnu syylliseltä. Ja jos jonkun esitetään olevan erityisen syyllisen oloinen, katsoja alkaa väistämättä epäröimään. Murhaajaa on hankalampi päätellä kuin yleensä.
Kyseessä ei ole mestariteos, koska mysteeristään huolimatta siinä ei varsinaisesti tapahdu hirveästi. Kohtaukset ovat ensisijaisesti näyttelijöiden leikkiä ja keskinäistä sanailua. Silti kyseessä on hyvä esimerkki siitä, kuinka useamman eri hahmon näkökulmaan (tai kirjaimellisesti heidän selkänsä taa) asettuminen valottaa saman maailman eri osia. Jopa fyysiset tilat, joissa hahmot vaeltavat, poikkeavat toisistaan ja luovat tunnelmaa kukin omalla tavallaan.
Rashomonin (1950) tapa esittää monen kertojan poikkeavat selitykset yhdestä ainoasta tapahtumasta on monin verroin tehokkaampi tarinankerronnan oppitunti. Medusa Deluxe herättää kuitenkin hieman vastaavia ajatuksia ilman selvää tarinankertojaa. Juuri siksi mikään ei välttämättä ole valhetta.
Nightsiren (Svetlonoc, 2022)
Tereza Nvotován Nightsiren edustaa viimeisen vuosikymmenen saatossa uuden nousun tehnyttä folk horroria. Toisin sanoen kyse on kansanperinteen uudelleentulkinnasta yliluonnollisessa kehyksessä. Ryntäys metsien, maaseutujen ja vuoristojen hirviöitä etsimään on antanut monille ihmisryhmille ja kulttuureille tilaisuuden nostaa esiin paikallisia myyttejä ja legendoja. Folklore ympäri maailman on rikas sammio fiktiolle, joten on ihme, miten usein kansankauhu latistuu geneeriseksi mössöksi.
Olisi mukavaa sanoa, että Nightsiren ei tällaiseen sorru. Ikävä kyllä se on lattea ja varsinkin puusilmäinen tapa katsoa kansanperinnettä. Hälytyskellot soivat jo, kun alkuteksteissä luki, ulkomuistista lainaten: ”Vielä modernina aikanakin taikauskoisuus saattaa yhä elää maaseudun pienissä kylissä.” Nightsirenin tavoite ei ole ainakaan purkaa tätä yksioikoista mielikuvaa.
Tarpeettoman monimutkainen ja tylsään salamyhkäisyyteen pyrkivä juoni kertoo menneisyyttään selvittävästä Šarlottasta (Natália Germáni), joka palaa kotiseuduilleen ja törmää siellä kyläläisten ennakkoluuloihin. Šarlotta ja tämän tapaama omapäinen Mira (Eva Mores) yhdistetään nopeasti paikkakunnalla asuneeseen noitaan ja tämän pahoihin tekoihin.
Audiovisuaalisesti elokuva edustaa lopen uupunutta eurokauhun alagenreä. Kaikki ulkokohtaukset on maalattu kylmänsävyisiksi ja liian pimeiksi. Ääniraita murisee aina vain voimakkaammin jännittäviksi tarkoitetuissa kohtauksissa siihen pisteeseen saakka, ettei sillä ole enää suurta merkitystä tunnelman luojana. Droneilla lennellään tutun oloisesti, eikä digikuva saa huikeista maisemista mitään irti.
Myönnettäköön, että loppupuolella elokuvaa on upea muutaman minuutin pituinen tilanne, jossa alitajunnan psykedelia pääsee valloilleen. Voi pohtia, onko koko käsikirjoitus rakentunut sen ympärille. Tosiasiassa kohtauksella ei ole mitään funktiota, mutta ainakin se tavoittaa luonnon ja luontoa hyväksikäyttävien noitien toismaailmaisuuden.
Ikävintä Nvotován luomuksessa on sen käsikirjoitus. Yrittäessään kritisoida naisvihaa, ahdasmielisyyttä ja ryhmäpaineita hän ja toinen kirjoittaja, Barbora Námerová, luovat mitä pinnallisimman maailman kliseisine hahmoineen. Suurin osa näistä toteuttaa vain yhtä funktiota ilman perusteltua taustaa. Miehisen väkivallan ja taikauskon ongelmallisuudesta on kerrottu valtavasti tarinoita, jotka ovat Nightsireniä parempia, koska niissä vääryyksille rakennetaan luontevat puitteet. Stereotypioita ei voi ottaa vakavasti.
Samalla käsikirjoittajat tekevät jotain tasa-arvoaatteelle aivan nurinkurista. Tarve osoittaa erilaisuuden pelon tuhoisuus saa heidät luomaan kuvan kehittyneistä kaupunkilaisista ja näitä joka tavoin alempiarvoisemmista, typeristä ja väkivaltaisista maalaisista. Ikään kuin tämä olisi keskeisin naisvihan tai ennakkoluulojen ilmentymä. (Ainoa kunnollinen mieskin saa rakkausintressin roolin.) Puhumattakaan siitä, että ”uskominen olemattomiin asioihin” kuvataan vain muinaiseksi ja pian väistyväksi erehdykseksi. Molemmat Nightsirenin teemat vahvistavat ajatusmallia, joissa vääryys paikantuu aina jonnekin kauas sivistyksestä.
Eurooppalainen folk horror kaipaa kipeästi uudenlaista lähestymistapaa nimenomaan folkkiin. Kansa perinteineen on moninaista, kuten koostesarjan kolmannesta osasta käy ilmi. Sitä löytyy kaikkialta, ja se muuttaa aina muotoaan. Kuin noidat.