Arvio Rimma Erkon teoksesta Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä (Nysalor-kustannus, 2020).
Rimma Erkon Hiihtävä surma ja muita suomalaisia kauhurunoja arkistojen kätköistä jatkaa Nysalor-kustantamon perinnettä tutustuttaa nykylukija varhaiseen suomalaiseen kauhukulttuuriin, tai kulttuuriin jonka nykyään miellämme kauhuksi. Kokoelma rakentuu Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran (SKS) Suomen kansan vanhojen runojen arkistosta (SKVR) ja edelleen Suomen kansan vanhat runot -teossarjasta (SKS, 1908–1948, täydennysosa 1997) valikoidun aineiston varaan. Yhteensä runoja on kaksikymmentäyksi. Suurin osa suulliseen perinteeseen nojaavista runolauluista on koottu ja tallennettu kirjalliseen muotoon 1700–1800 luvuilla. Vaikka osassa runoista on vahvoja kristinuskosta ammentavia aineksia (”Herra Petteri”, s. 50, ”Herodes”, s. 51 ja ”Beetlehemin lasten rääkkäiset”, s. 52) monet saattavat periytyä esikristilliseltä ajalta saakka. Toisissa, kuten ”Kehtolaulussa” (s. 25), kristilliset ja esikristilliset ainekset taas ovat sekoittuneet samaan runoon.
Valittujen runojen toimittamisessa tekemiään valintoja Erkko käsittelee esipuheessaan kiitettävän avoimesti. Tämä auttaa lukijaa asettamaan Hiihtävässä surmassa esiintyvät runot suhteeseen SKVR:n lähdeaineiston kanssa. Runojen osalta teos jakautuu kolmeen osaan. Ensimmäinen osa koostuu tuonpuoleisia olentoja käsittelevistä runoista, toinen murhaballadeista ja kolmas osattomuutta ja ulkopuolisuutta. Osista viimeinen on mainio osoitus näiden teemojen ajattomuudesta. Murhaballadeista koostuvassa osassa taas kiinnostavaa on kristillisen aineksen suhteellinen näkyvyys. Jäin miettimään lieneekö kyse toimittajan valinnoista vai laajemmastakin ilmiöstä lähdeaineistossa.
Kokoelman osat ovat keskenään hyvässä tasapainossa ja Erkon selventävät viitteet avaavat lukijalle vieraampaa sanastoa ja tekstin yksityiskohtia. Runoissa itsessään taas on pituutensa puolesta huomattavia eroja. ”Beetlehemin lasten rääkkäiset” (s. 52) on vain nelirivinen säkeistö, kun pisimmillä on mittaa useamman sivun verran.
Kokoelman esipuhe ja runot itsessään ovat kiinnostavia, mutta kirjan lopussa olevia runojen selityksiä pidin erityisen antoisina. Niissä – ja tietenkin esipuheessa – Erkon oma ääni pääsee mielestäni parhaiten kuuluviin. Johdanto-osa ja selitykset muodostavat runoille myös kiinnostavan metodologisen ja asiayhteydellisen kehyksen.
Jos on Kalevalansa ja varsinkin Kantelettarensa lukenut, omaa jo jonkinlaista osviittaa siitä millaisia vanhemman kotimaisen kansanrunouden synkkäsävyisemmät teemat voivat olla. Useissa runoista vesi näyttelee vääjäämätöntä roolia elämän ja kuoleman rajapintana tai sukulaissuhteet paljastavat sopusointuista yhteiseloa karmivammat kasvot. Ehkä tässäkin on jotain, joka yhdistää lakonisuudessaan mahtipontista muinaissuomalaista alakuloa nykypäivän Suomeen. Arvuutellaanhan juhannuksen hukkumistilastoja edelleen ja uutislööppeihin päätyvät murhenäytelmät esitetään valitettavan usein perhepiirissä.
Erkko on myös kuvittanut kokoelmansa itse. Tämä liittää kuvituksen tiiviisti juuri Hiihtävään surmaan valittuihin runoihin, kuvan ja tekstin yhteydestä tulee henkilökohtaisempaa. Piirrostyyli on makuasia, mutta parhaimmillaan runo ja kuva käyvät tunnelmaltaan mielestäni yksiin ”Beetlehemin lasten rääkkäisten” pelkistetyssä tummasävyisyydessä, ”Noidan synnyn” tyylitellyssä käärmehahmossa (s. 13) ja ”Tulehenko teen tupani” painostavan yksinäisessä korpikuvassa (s. 65).
Hiihtävän surman kiistämätön ansio on, että kokoelma nostaa päivänvaloon aiemmin muualla kuin Kantelettaressa, SKVR:ssä tai Suomen kansan vanhoissa runoissa julkaisemattomia ja kauhusta ammentavaa kulttuuriperintöä ja tarjoaa kiinnostunutta lukijaa silmällä pitäen lukukokemusta tukevan viitekehyksen. Parhaassa tapauksessa Erkon kokoamat säkeet johdattavat muitakin uteliaita arkistoissa odottaville lähteille ja tarjoavat näin kokemuksia lukijoille ja inspiraatiota kotimaisesta kauhusta tai yliluonnollisesta kiinnostuneille kirjoittajille.
Kirja on saatu arvostelukappaleena kustantajalta.