Oppianin julkaisema Kuoleman usvaa ja pimeyttä. Suomalaisen kauhukirjallisuuden historia (2020) tarjoaa juuri sitä mitä nimi lupaa yli kolmensadan pienellä fonttikoolla taitetun sivun verran. Historiikin kirjoittaja, Juri Nummelin, on epäilemättä juuri oikea henkilö tällaisen erinomaisen kattavan tietoteoksen isäksi. Monen muun käsissä mittavaa urakkaa olisi epäilemättä tiivistetty karsimalla pois amatöörimäiset, eksploitatiiviset tai muuten vain salonkikelvottomat raapustukset, joita juuri kukaan ei ole lukenut tai halua lukea. Mutta nimenomaan niitä Nummelin kiskoo päivänvaloon Suomen kirjallisuushistorian katvealueilta, ja obskuuri on taas hieman vähemmän obskuuria.
Lopputulos on kirja, josta epäilemättä löytyy harrastajalle kaikki tarvittava mielipuolisuuteen syökseviä jatkotutkimuksia varten. Nummelin ei kuitenkaan tyydy vain kronologisesti luetteloimaan Suomessa julkaistuja kauhuromaaneja ja -novelleja, vaan yhteydet, jatkumot, taustavaikuttimet, tyylilliset esikuvat ja historialliset kontekstit selvitetään ansiokkaasti. Juonikuvaukset ovat silloin tällöin hieman liian perusteellisia, mutta toisaalta ne tukevat usein Nummelinin asiallisia temaattisia analyyseja.
Katkelmia alkuperäisistä tarinoista on mukana jonkun verran – periaatteessa niitä olisi voinut olla vielä enemmän ja useammalta tekijältä. Silloin eksentrisempien (ja kehnompien!) kirjoittajien tyylistä olisi saanut paremman, omakohtaisen kuvan. Tässä yhteydessä olisi tosin häpeällistä jättää mainitsematta, että Nummelin on jo aiemmin nähnyt merkittävästi vaivaa julkaistessaan kyseisiä tarinoita uudelleen kokonaisuudessaan mm. antologioissa Kauhujen salakammio, Kehrääjä ja Hallusinatsioneja.
Kuten kirjasta nopealla silmäilyllä huomaa, suomalaisen kauhukirjallisuuden historia painottuu vahvasti 1900-luvun alkuun ja loppuun. Suurin osa kirjasta käsittelee railakasta 1920-lukua, seuraavien vuosikymmenten undergroundia ja kauhun uutta nousua 1980-luvulta alkaen. Lähinnä angloamerikkalaisen kauhun historiaan perehtyneelle nämä osiot olivat erityisen valaisevia. Myös varhaishistoria eli kirjan toinen ja kolmas luku kiehtovat, vaikkakin esimerkiksi Kalevalan asettaminen osaksi traditiota tuntuu hieman hakemalla haetulta ja alun lukukokemusta hidastavalta ratkaisulta.
Taustatutkimuksesta huokuvaa huolellisuutta olisi suonut osoitettavan vielä muutaman oikolukukierroksen verran itse tekstille, joka on tasaisen varmasti liian toisteista, ylimääräisiä sanoja pursuilevaa ja lyöntivirheitä vilisevää. Tämän vuoksi häiriintymisen määrä on toki persoonakohtaista: itse en lakannut missään välissä kiinnittämästä asiaan huomiota, mutta toisaalta en hetkeäkään harkinnut kirjan jättämistä kesken. Asiasisältö on yksinkertaisesti liian mukaansatempaavaa. Viihdykettä puolestaan on tarjolla säännöllisesti Nummelinin omien arvioiden muodossa. Niissä suorasukaista kritiikkiä saavat sekä tekstit että hahmot tekstien takana.
Toinen epäkohta liittyy jaotteluun. Sisällysluettelotasolla luvut ovat loogisia kokonaisuuksia. Käytännössä loogisuus pettää juuri silloin, kun sitä vähiten odottaa. Vuosisatoja ja vielä useampia kirjoittajia kattava aineisto on epäilemättä ollut lovecraftilaisen jumalan veroinen painikumppani: voin vain nostaa hattua sen kesyttämisestä. Silti aineiston jaottelu näyttää välillä siltä, että leikkaa-liimaa-metodia on käytetty ennen päivän ensimmäistä kahvikupillista. Esimerkiksi alaluvun ”Harry Etelä” yhteydessä käsitellään monen sivun verran muita kirjailijoita kuin (erittäin kiinnostavaa) Harry Etelää. Toisaalla luvussa ”Postmoderni kauhu” on alaluku ”Naiskirjailijoiden kauhut”, jossa käydään läpi Anne Leinosen 2000-luvun tuotanto – mutta heti seuraavalla aukeamalla luku nimeltä ”2000-luvun kauhubuumi” käynnistyy Johanna Sinisalon saman aikakauden kirjojen esittelyllä! Mitä tulee postmoderniuteen, kääntäisin itse kirjailijat ennemmin toisin päin – mutta ylipäätään heidän erottelunsa eri lukuihin vaikuttaa perustelemattoman mielivaltaiselta. Sujuvan luettavuuden kannalta nämä eivät ole minkään sortin ongelmia, mutta kirjan uusiokäyttö hakuteoksena kärsii.
Sisällysluettelosta puheenollen: miten ihmeessä siitä jäivät sivunumerot pois? Kun lukujen pääotsikot ovat vieläpä melko huomaamattomia (fontti on pieni eikä luvun alkuun ole tyylitelty tyhjää tilaa), kirjasta saa hakemalla hakea kaivattua kohtaa. Varustautukaa siis jo ensimmäisellä lukukerralla post-it-lapuilla tai valokuvamuistilla. Tällaiset taittotekniset maaliviivalla kompuroinnit hankaloittavat nekin merkittävästi kirjan käyttämistä hakuteoksena. Osallistavassa hengessä lukujen sivunumerot voi toki rustata itse sisällysluettelon yhteyteen – mitä vapisevampi käsiala ja maanisemmat marginaalihuomautukset, sen parempi, jos kirja jonain päivänä vaikka siirtyy perillisille.
Yllä ruoditut epäkohdat kiusaavat eritoten siksi, että Nummelinin tietokirjalle voi helposti kuvitella useamman elämän. Kelvottoman kirjan muotoseikoista ei edes huvittaisi valittaa: se lentäisi nurkkaan tai kirjaston kierrätyshyllyyn ja hiljaa valittaen hiipuisi ihmismielen hämärtyviin syvyyksiin. Kuoleman usvaa ja pimeyttä sen sijaan on hyödyllinen, monipuolinen ja aiheensa saloihin intohimoisesti vihkivä teos. Seuraava tällainen kirja tarvitaan vasta sitten, kun kauhua on kirjoitettu Suomessa lisää.
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.