Arvio Matti Järvisen (toim.) teoksesta Vesihaamu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja (Nysalor-kustannus, 2020).
Vesihaamu ja muita vanhoja suomalaisia kauhukertomuksia ja kummitusjuttuja jatkaa Nysalor-kustannuksen kulttuurihistoriallista työtä vanhojen suomalaisten kauhutarinoiden ja -runojen tuomiseksi tämän päivän lukijan ulottuville. Teokseen on kerätty 1840–1930-luvuilta kaksikymmentä kertomusta, jotka vähintäänkin flirttailevat makaaberin tai yliluonnollisen kanssa. Kansallisesti merkittävien kynäniekkojen kuten Zacharias Topeliuksen ja Uuno Kailaan lisäksi mukana on nimimerkillä työskennelleitä, anonyymiksi jääneitä kirjoittajia. Kokoelma antaa kiinnostavan läpileikkauksen kansallisen heräämisen ja itsenäisyyden alkuvaiheen suomalaisesta kauhuperinteestä. Aikalaisteemat ovat mukaan valikoituneissa teksteissä vahvasti läsnä esimerkiksi tavassa tarkastella hiljalleen etenevää teollistumista tai Suomen sisällissodan jälkivaikutuksia.
Matti Järvisen toimittamaa teosta voi parhaiten arvioida nimenomaan kiinnostavana kokoelmana ja kappaleena kotimaista kirjallisuushistoriaa kummallisten kertomusten näkövinkkelistä katseltuna. Kauhukirjallisuus jos mikä on aikaan ja henkilökohtaiseen kokemukseen sidottua, eikä yksittäisten tekstien arviointi nykypäivän mittatikulla olisi reilua. Lyhykäisesti voi todeta, etteivät ne ole kestäneet aikaa kovin hyvin. Kiinnostavampaa on, mitä ne kertovat ajastaan sekä suomalaisen yliluonnollisen ja kauhukulttuurin kehityksestä. Järvinen käy kertomusten valikoitumisperusteita läpi kirjan johdannossa. Alusta löytyvä alkuperäislähteiden luettelo on kiinnostava. Se avaa ikkunan maailmaan, jossa spekulatiiviset kertomukset löysivät sijansa paitsi omistautuneissa kirjallisuusalan lukemistoissa ja kokoomateoksissa, myös kokonaisina tai jatkokertomuksina esimerkiksi ammattiyhdistys- tai sanomalehdissä.
Lukijalle voi olla myös kiinnostavaa tutustua muista ansioistaan nimekkäiden kotimaisten kirjoittajien laatimiin kauhukertomuksiin. Kokoelmaan päätyneiden teosten valossa voi ajatella, että kauhutarinoiden kirjoittamisessa on jotakin yhdistävää. Ainakin lajityypin kirjoittajat ovat tulleet – ja tulevat edelleen – hyvin erilaisista lähtökohdista aikansa akateemisesta älymystöstä työväenliikkeeseen ja jääkäreistä ammattikirjoittajiin. Paino on suomenkielisissä teksteissä, vaikka mukana on taustaltaan ruotsinkielisiä kirjoittajia ja esimerkiksi Yhdysvaltoihin muuttanut siirtolainen. Naispuolisia kirjoittajia kokoelmaan ei ole ainakaan omalla nimellään löytynyt, mitä toimittaja itsekin esipuheessa harmittelee. Kokoelman teokset sitovat suomalaisen kauhugenren alkutaipaleita myös kansainvälisiin virtauksiin. Tämä näkyy paitsi kertomusten tyylissä – kotimaisella paikallisvärillä ryyditettynä – myös niiden alkuperäisissä julkaisukanavissa lehtikertomuksina.
Vesihaamu jatkaa onnistuneesti Nysalorin aiempien Synkkä satu (2018) – ja Musta paholainen (2019) -antologioiden viitoittamalla tiellä. Vaikka kokoelman kertomukset saattavat pateettisuudessaan ja dramatiikassaan olla nykylukijalle paremminkin huvittavia kuin kauhistuttavia, avaa teos kiinnostavan kurkistusaukon kotimaisen kauhun historiaan ja kehitysaskeliin. Vanhemmasta kotimaisesta kauhusta kiinnostuneille ja Nysalorin aiemmista vastaavista kokoelmaprojekteista pitäneille Vesihaamu ei varmasti tuota pettymystä. Samalla Nysalor ylläpitää kustantamiensa kokoelmateosten kautta varhaista suomalaista spekulatiivista fiktiota osana elävää kirjallisuusperinnettä. Vesihaamu toimii oivana muistutuksena siitä, että kotimaisen kauhukirjallisuuden juuret ulottuvat pitkälle historiaan ja kietoutuvat myös kirjallisen kansalliskulttuurimme varhaisiin kehitysvaiheisiin.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.