Mahtavan auringonjumala Helioksen ja kuvankauniin nymfi Persen liitosta syntynyt Kirke ei ole perinyt kummankaan vanhempansa vahvoja puolia. Hän kyyristelee jumalten saleissa peläten ja toivoen huomiota ylöspäin katsomiltaan olennoilta, mutta tajuaa ennen pitkää jumalten kauneuden olevan pelkkää pintaa ja sisuksen mätä: he leikittelevät julmasti kuolevaisilla tunteakseen jotain turruttavalta kuolemattomuudeltaan.
Uhmattuaan jumalia kerran liikaa Kirke huomaa tulleensa karkotetuksi Aiaian saarelle. Villi ja yksinäinen saari herättää naisen noitavoimien lisäksi hänen itsetuntonsa. Rauha saarella ei kuitenkaan kestä, sillä sinne saapuvat niin isiensä rankaisemat nymfit, nälkäiset merimiehet kuin koti-matkallaan harhautuneet sotasankaritkin. Saaren sikala täyttyy, kun miehet toisensa jälkeen osoittavat oikean luontonsa ja Kirke muuttaa heidät sioiksi.
Kreikkalaisesta mytologiasta tuttu jumalatar ja noita Kirke on lainannut nimensä hänestä kertovalle kirjalle. Kirjan tarina on Madeline Millerin uudelleenkerronta Homeroksen Odysseia-runoelmasta, mutta ammentaa aineksia myös muista eeppisistä runoista.
Kirjan suomalainen kustantaja WSOY kuvailee tarinankerronnan olevan otteeltaan vahvan feminististä, eikä se ole näkemyksensä kanssa yksin, sillä kirja on kerännyt vastaavia arvioita useista eri lehdistä ja kirjablogeista. Mielipiteeseen on helppo samaistua, sillä kirjan lähtökohtana on kertoa mieslähtöinen tarina uudelleen naisen näkökulmasta kaikkine huippuhetkineen ja epäonnistumisineen. Millerin Kirke ei ole epäinhimillisen voimakas sankaritar tai kaikkivoipa jumalatar, vaan nainen miesten maailmassa.
Tarina voidaan jakaa kolmeen osaan: lapsuuteen, nuoruuteen ja aikuisuuteen. Kirke viettää kasvuvuodet auringonjumala Helioksen salissa, jossa vedenjumalten himokkaat kourat tavoittelevat häntä ja viehättävät nymfit katsovat nenänvarttaan pitkin, koska sopivaa aviomiestä ei ole löytynyt. Jumalten saleissa nymfit ovat saalista, jonka arvo mitataan viehättävyydessä. Ihmisääniseksi kuvattu hailakka Kirke ei kykene kilpailemaan auringon kultaamien sisarustensa kanssa.
Karkotus Aiaian saarelle susien, leijonien ja luonnon keskelle saa Kirken puhkeamaan kukkaan, sillä ensimmäistä kertaa koskaan hänen ei tarvitse miettiä toisten tarpeita ja odotuksia. Tarinan keskiosa kertoo oman minuuden etsimisestä ja menneisyyden virheiden kanssa toimeen tulemisesta. Kirke nousee tuhkasta vain tullakseen poltetuksi uudestaan ja uudestaan. Jumalat eivät ole unohtaneet nymfiä, vaikka hän niin toivoisikin.
Odysseuksen purjehdittua saarelle miehineen alkaa jumalattaren aika juosta nopeammin. Hänelle tärkeiden ihmisten kohtalo on päätetty miesten käymissä sodissa ja Olympoksen jumalten aivoituksissa, eikä vuosien karaisema Kirke aio enää alistua mahtavampien tahtoon. Varjoissa luikkivan rumana pidetyn nymfin tilalle on syntynyt noita, rakastaja ja äiti.
Kirken hahmon kasvaessa hänen tapansa suhtautua ihmisiin ja jumaliin muuttuu, mikä paljastaa aina uusia kerroksia kirjan maailmasta. Henkilökohtainen kasvu on tarinan kantavia teemoja, mutta vähintään yhtä tärkeäksi nousee valta. Kirjan henkilöt pelkäävät aina jonkun toisen tai kohtalon yliotetta heistä, eivätkä pelkoa voi paeta edes jumalista voimakkaimmat.
Jumalallisuutta ja noitavoimia suurempaa voimaa on lopulta ennalta annettujen rajojen rikkominen ja tulevaisuuden ottaminen omiin käsiin. Vallanvaihdosta huolimatta Kirken elämän merkitykselliset tekijät kietoutuvat miesten ympärille – isä, rakastaja, poika ja lopulta aviomies – eikä naisten välisille ihmissuhteille oikeastaan jää tilaa. Kirjan ollessa uudelleenkerronta antiikin runokokoelmasta ratkaisua voi pitää ymmärrettävänä, mutta Miller on toisaalta keksinyt tarinalle uuden näkökulman. Mikä olisi estänyt laajentamasta vaikkapa Kirken ja hänen sisarensa suhdetta entisestään?
Myyttisistä vaikutteista huolimatta kirja ei ole täynnä toimintakuvauksia ja vauhdikkaita käänteitä, vaan se kerrotaan verkkaiseen, tunnelmoivaan tapaan. Kirkessä olennaisin on hahmojen välisessä vuorovaikutuksessa ja henkilöiden piirteissä, kuten tavassa seistä ja katsoa mietteliäästi horisonttiin. Rauhallisesta tyylistä huolimatta kirja ei jumitu tylsistyttäviin suvantovaiheisiin, sillä se onnistuu silloinkin tarjoamaan jotain kiinnostavaa päähenkilöstä tai häntä ympäröivästä maailmasta. Millerin soljuva kieli on omiaan elävöittämään jumalten hohtavat salit, Aiaian saaren vehreän kauneuden ja jumalten virheettömän lumon.
Ajatukset palasivat kirjan pariin useita kertoja vielä lukemisen jälkeenkin. Epäluotettavan kertojan näkökulmasta kerrottu tarina saa pohtimaan, miten kirjan tapahtumat esitettäisiin toisesta näkökulmasta. Kirken epätäydellinen ja karu hahmo vetää puoleensa – naishahmon ei tarvitse olla aina hyveellinen ja ihastuttava ollakseen mielenkiintoinen. Kirja on moniulotteisuudessaan oiva lisä kreikkalaisten myyttien uudelleenkerrontojen joukkoon.