Magdalena Hai: Isetin solmu (Royaumen aikakirjat 2)
Kansi: Nina von Rüdiger
Otava 2021, 687 s.
Isetin solmu on ulkomuotoaan myöten kunnioitusta herättävä laitos: mustavoittoisten kansien sisälle mahtuu melkein 700 sivua aikaparadokseja, maailmanlopun uhkaa ja kiemuroita niin romanttisissa suhteissa kuin perhe- ja ystäväsuhteissa. Romaani on jatkoa Finlandia Junior ja Kuvastaja-ehdokkuudet saaneelle Kolmas sisar -teokselle.
Niin noitien kotiplaneetalla Royaumessa kuin Maassa ollaan muutoksen äärellä. Royaumessa toinen hallitsijanoidista on hirvittävien tekojensa seurauksena vangittu, ja Mustan noidan vastuulle on langennut pitää sekä kuvainnollisesti että fyysisesti hajoava planeetta kasassa. Noitatytöt Lune ja Ciel yrittävät sopeutua elämään uusissa kuvioissaan: Maassa Lune kamppailee suurenmoiseksi paljastuneen mahtinsa ymmärtämisen kanssa, ja Ciel totuttelee elämään maailmojen välisessä kahvilassa, jonka vangiksi hän on jäänyt. Kun aikoinaan karkotetut haltiat tekevät paluuta Maahan ja astuvat myös Royaumen maaperälle, ovat vaarassa niin noidat kuin Maan asukkaat.
Kolmannen sisaren tavoin Isetin solmu tuntuu omaperäiseltä yhdistelmältä fantasiaa ja scifiä. Sen omintakeisuus ei synny niinkään tajunnanräjäyttävistä uutuuselementeistä kuin eri genrejen piirteiden saumattomasta yhteen punomisesta. Haltiat käyttävät erittäin edistynyttä teknologiaa mutta haikailevat Maan luonnon alkuperäiseen tilaan palauttamisen perään, ja noitien mahtipontisella ja ylimaallisella mahdilla paljastuu olevan vahva kytkös bioteknologiaan. Lukiessani koin melkoisen ahaa-elämyksen, kun tajusin noitiin liittyvän keskeisen paljastuksen muistuttavan minua Netflixin She-Ra and the Princesses of Power -rebootista (2018), johon rakastuin syvästi heti ensimmäisellä katselukerralla. Varsinainen omaleimaisuus syntyy kuitenkin siitä, että fiktiivisten yhteiskuntien ja maailmojen omalakisuuden tarjoamia mahdollisuuksia uskalletaan hyödyntää sukupuolen ja seksuaalisuuden normien rikkomiseen, mikä ainakin nuorille aikuisille suunnatussa spefissä vaikuttaa edelleen jäävän vielä marginaaliseksi. On virkistävää, että monilla hahmoilla on suhteita samaa sukupuolta olevien kanssa ilman, että tätä erikseen painotetaan tai problematisoidaan. Myös sukupuolen ilmaisun vapautta näytetään erityisesti haltiahahmojen kautta. Isetin solmussa suhtaudutaan vapaamielisesti myös seksiin, jota teoksesta löytyy runsaasti ja mukavan positiiviseen sävyyn kuvattuna.
Juonellisesti teos käynnistyy melko hitaasti, ja alkupuolella olin huolissani siitä, kun sarjan ensimmäisen osan jo melko mittava henkilögalleria jatkoi kasvamistaan. Isetin solmussa liikutaan kolmella eri planeetalla, joilla vaikuttavat omat lakinsa ja yhteiskuntajärjestyksensä. Näin suuressa kokonaisuudessa on vaarana, että lukija jää oman onnensa nojaan yrittäessään pysyä kärryillä. Yllätyin kuitenkin positiivisesti siitä, kuinka helppoa miljöön vaihtumista oli seurata. Lukijaa auttavat esimerkiksi miljöön vaihtuessa luvun alkuun sijoitetut pienet kuvakkeet, jotka ilmaisevat seuraavien lukujen tapahtumaplaneetan. Luvut ovat melko lyhyitä, ja kukin jakso kerrotaan yhden henkilön näkökulmasta. Tiiviiseen tahtiin vaihtelevan näkökulman vuoksi osa hahmoista jää valitettavan etäiseksi, mutta eri näkökulmien käyttö mahdollistaa keskenään ristiriitaisten maailmankatsomusten tarkastelun.
Isetin solmussa minua viehätti moni asia. Hai pitää ansiokkaasti kasassa mittavaa tarinamaailmaa monituisine (ja moninaisine) hahmoineen ja rakentaa – ainakin tällaisen aikamatkustuskirjallisuuden amatöörilukijan mielestä – toimivan aikaparadoksitapauksen. Erilaisten yhteiskuntien avulla käsitellään sellaisia ajankohtaisia ilmiöitä kuin lajisukupuutto, omien etuoikeuksien tiedostaminen ja eri lajien väliset valtasuhteet sekä toislajisten olentojen arvokkuuden tunnustaminen. Yhteiskunnallisen linssin käyttöönottoon ohjaa heti teoksen alussa sitaatti rohkeudesta kirjallisuuden monitaiturilta ja ihmisoikeusaktivistilta Maya Angeloulta.
Jotkin ratkaisut tuntuivat kaikkea tuoreutta vasten vanhentuneilta. Mihin huipputeknologiaa käyttävät haltijat tarvitsevat ihmisorjia, eikö tehokkaampaa työvoimaa olisi helposti valmistettavissa? Miksi lähes kaikki keskeiset hahmot vaikuttavat istuvan hyvin kehonormatiiviseen kuvastoon? Onneksi sentään demonikissa kasvattaa ylimääräisiä ulokkeita tarinan edetessä. Myös kommunikaation puutteeseen ja väärinkäsityksiin perustuva niin sanottu teinidraama tuntui välillä saavan turhan paljon sivutilaa, mutta sille pyörittelin silmiä lähinnä hellän huvittuneesti.
Hain kieli istuu omaan suuhuni miellyttävän dynaamisena ja vahvana. Ihastuin esimerkiksi seuraavaan kohtaan: ”Metsän sielu kuiskaili Lunessa tuulena ja jalkojen rapinana, kosketti hänen kylkiään kuin kasvava virna. Hänen silmäluomiensa alla kasvoivat tähtitaivaiden pimeät kaivot täynnä kaukaisen valon pisteitä, räjähtäviä supernovia ja kuolevia jättiläisiä.”
Jään innolla odottamaan sarjan seuraavaa osaa.
Kirjoittaja on tamperelainen kirjallisuustieteen maisterivaiheen opiskelija, joka intoilee kirjoista ja koirista Instagram-tilillä @siperiankirjat.