Arvio teoksesta:
Ville Lindgren. Harmaan auringon säikeet. Pori: Kelmee, 2019. 978-952-68925-1-1
Tarina käynnistyy futuristisena dekkarina, murhamysteerinä lähitulevaisuuden – tai ehkä raiteiltaan vinksahtaneen nykypäivän – Suomessa. Alkuasetelma uumoilee hiukan Takaa-ajetun ja Total Recallin lehtolasta, mutta tarina ja sen maailma avautuvat lukijalle nopeasti itsenäisenä ja omaperäisenä kokonaisuutena. Kyseessä on Ville Lindgrenin toinen täyspitkä romaani, joka asemoituu kirjoittajan itsensä mukaan fantasia-kauhu-scifi-trilleri -akselille. Kun mietin kuinka itse sijoittaisin tarinan, kallistun jonkinlaiseen Suomi-kummaan, painon pysyessä scifin ja absurdin suunnassa. Kerronnassa on – kasvavasti loppupuolella – eräänlaista shamanistista näynomaisuutta ja abstraktiutta. Ehkä olen vain liian paatunut tunnistamaan tarinan kauhuelementtejä, tai sitten ne olisivat kaivanneet vielä hiukan lisää terää ja jännitteen kiristämistä.
Lindgren on kustantanut Harmaan auringon säikeet oman kustantamonsa, Kelmeen, kautta. Näin kirja asettuu kiinnostavasti jonnekin omakustanteen ja pienkustantamon kustanteen väliselle harmaalle vyöhykkeelle. Lindgren on hoitanut näin työsaran kirjoittamisesta editointiin ja markkinoinnista myyntiin. Ville Erkkilän nykytaiteellinen kuvitustyyli voisi sopia paitsi käsillä olevaan teokseen, myös perinteisempään scifiin, kauhuun tai fantasiaan. Kirjan ulkoasu on kaiken kaikkiaan siisti ja taitto lukijaystävällinen.
Yksi kirjan keskeisimmistä teemoista – mielestäni ehkä oikeastaan keskeisin – on todellisuuden luonne, kokemamme maailman oikea olemus ja siihen väistämättä liittyvä mysteeri. Tätä teemaa käsitellään kirjassa niin konkreettisesti kuin metafyysisemmälläkin tasolla. Toisinaan jälkimmäinen ajautuu unenomaisen sekavuuden rajamaille. Lukijan mielessä herää väistämättä kysymys: missä kaikista maailmoista päähenkilön nykyhetki sijaitsee ja mikä niistä on meidän omamme?
Voimakas intertekstuaalisuus läpäisee Harmaan auringon säikeet, eikä lukijalta tarvita erityistä tarkkaavaisuutta ilmeisimpien (ja varsin runsaiden) viittausten tunnistamiseen. Vauhtia haetaan niin musiikista, kirjallisuudesta, salaliittoteorioista kuin virkistävästi tieteenkin kentältä. Ensimmäiset selvät absurdin piirteet hiipivät kertomukseen jo alkumetreillä, kun lukija pääsee tutustumaan päähenkilön sellitoveriin.
Dialogi on pääosin onnistunutta ja moni henkilöhahmoista on rakennettu kiinnostavasti, jopa hauskasti. Toisinaan hahmot tuntuvat kuitenkin toimivan hiukan epäuskottavasti ja muutaman kohdalla sorrutaan suoranaisiin kliseisiin. Joskus kliseitä tosin käytetään myös hyväksi ihan viihdyttävällä tavalla. Luvut ovat mukavan mittaisia, mutta välillä lauseet töksähtelevät. Jossain muualla ne venyvät turhankin pitkiksi ja toisteisiksi. Tuntematta kirjoittajan ateljeekriitikoita tai muita esilukijoita, jään väistämättä miettimään olisiko ulkopuolinen kustannustoimittaja pystynyt vaikuttamaan tällaisiin kompastuskiviin. Tiedän vallan hyvin kuinka helposti omille lauserakenteille ja ennen kaikkea omalle tekstille tulee sokeaksi.
Toisinaan tarinassa on Philip K. Dickmaista absurdiutta ja surrealismia. Ainakin omat huumorihermoni nyrjähtivät ja suupieleni alkoivat nykiä omia aikojaan lukiessani kirjan alkupuolen hyvinvointimainoksia. Näissä Lindgrenin teksti tuntui itse asiassa olevan vahvimmillaan ja hauskimmillaan, ikään kuin teksti olisi rentoutunut ja virrannut vapaammin hirtehisen huumorin myötä. Kielellisesti minua häiritsi hiukan paikoittainen anglismien viljely, mutta sitä kautta tekstiin
ujutettiin ehkä kannanotto englanninkielen läpitunkevaan asemaan (populaari)kulttuurissamme.
Kirjan loppua kohti kerronta muuttuu sekavammaksi. Kyseessä on mitä ilmeisimmin tarkoituksellinen tyylikeino, jolla kuvataan tilanteen purkautumista. Kaikkein irrallisimmaksi jää keskivaiheilla oleva ”Välinäytökseksi” otsikoitu luku, jossa avataan erään merkittävän sivuhenkilön mielenmaisemaa ja päätelmiä. Pohdin itse olisiko saman tiedon voinut antaa toisenlaisessa muodossa, ja olisiko saman asiasisällön tuominen tarinassa esimerkiksi dialogiin tai vaiheittaisina johtolankoina ollut lopulta tehokkaampi keino. Tällaisenaan osuus tuntuu jäävän jotenkin omaksi, erilliseksi kokonaisuudekseen, ja rikkoo paikoin hyvinkin dynaamista kerronnan liikettä. Loppupuolelle Lindgren on upottanut tehokeinona runonomaisuutta ja visualisoinut tekstillä liikkeen tuntua, mikä saattaa hiukan jakaa lukijakuntaa.
Koska Harmaan auringon säikeet sijoittuu kirjoittajan mielessä muodostuneeseen laajempaan kokonaisuuteen, jota jo aiempi Vuodet tekivät päivän (omakustanne, 2018) edustaa, pitävän otteen saamiseksi tarinasta saattaisi olla hyödyllistä tuntea myös rinnalla oleva tai jopa tulevat kirjat. Vaikka kirjan juoni on lopulta hiukan ennalta-arvattava, eikä se välttämättä tuo paljoakaan uutta lajityyppiin, on kerronnassa kiistämättä hetkensä. Lindgrenillä on monia hyviä tilanteen, henkilön ja toiminnan kuvauksia, mutta ne olisi voinut kirjoittaa ehkä vielä napakammin kokoon. Tällaisena Harmaan auringon säteet on kiistämättä viihdyttävä lukukokemus, mutta mieleeni jäi kaivelemaan ajatus, että Lindgrenin kirjoittajanlahjoilla kertomuksen osista ja henkilöhahmoista olisi voinut puristaa enemmänkin irti. Jää kiinnostavaksi seurata, millaisia kirjoittajan seuraavat teokset ovat, sillä ideoita Lindgrenillä selvästi riittää.