Reetta Vuokko-Syrjänen: Syntykeho eli miten juosta pakoon ilman jalkoja
Kansi: Kaj Syrjänen
2022 Osuuskumma, 479 sivua
Miten kuvata teosta, joka liukuu kehosta toiseen, luo koko ajan uusia fragmentteja ja tekee uusia reitityksiä niin, että sulkiessani kirjan joudun vetämään pari kertaa syvää henkeä ihan vain varmistaakseni, että oma kehoni on tässä? Miten tiivistää teos, joka käsittelee niin yhteiskunnallista epätasa-arvoa, kehollisuutta, identiteettiä, virtuaalista todellisuutta, ihmisyyttä kuin rakkauttakin?
Eletään vuotta 2466. Kip Markham elää monen muun köyhän tavoin sosiaaliserverillä ilman kehoa. Hän on joutunut luovuttamaan oman kehonsa valtiolle viisivuotiaana, mikä on tavallinen proseduuri, kansalaisen velvollisuus. Kipin haaveet täyttyvät tomaateista; siitä, miten tomaatin kuori halkeaa, kun sitä puraisee ja neste leviää suuhun. Mutta näin tehdäkseen Kip tarvitsisi kehon. Unelmissaan hän asuu ystävänsä Adin kanssa Ykseydessä, paratiisissa, jonne pääsemiseen vaaditaan oma syntykeho.
Kun Adi murhataan, Kip saa yllättäen kehoaikaa lupautuessaan todistamaan oikeudenkäynnissä. Tästä alkaa tapahtumasarja, joka muuttaa Kipin elämän, mutta myös hänen käsityksensä niin itsestään kuin ympäröivästä yhteiskunnasta, jossa monikaan asia ei lopulta ole sitä, miltä sen halutaan näyttävän.
Syntykeho on huvipuisto. Sinne et tosin voi ostaa pääsyä miltään tiskiltä. Ranneke lunastetaan lukemalla kyseinen järkäle, mutta väittäisin sen olevan sen arvoista. Syntykeho kieputtaa, mutta päästää myös suvantoihin vetämään henkeä, tarjoilee ihanaa makeaa hattaraa – kunnes taas mennään. Kieli on helppolukuista myös sellaiselle, joka ei ole scifiä aiemmin juuri lukenut. Jos jokin yksittäinen kappale meneekin yli ymmärryksen, se ei haittaa. Sanojen virrasta voi nauttia ihan vain sellaisenaan, kuunnella rytmiä, jonka esimerkiksi sellaiset sanat kuin fraktaalipilvet, paikkanoodit, biomekaniikka, serverivasteet ja sosiaalisektori luovat.
Syntykeho on teos, joka tarjoaa mahdollisuuksia monenlaiseen luentaan, mutta itselle keskiöön nousee kaksi teemaa: yhteiskunnallinen tasa-arvo ja identiteetti. Syntykehossa muutama ylikansallinen yhtiö pyörittää koko maailmaa, sen hallitusta myöten. Teos asettuu laadukkaan suomalaisen dystopiakirjallisuuden jatkumoon, vaikka tämänkin teoksen kohdalla voidaan kysyä, kenen dystopia se on. Jos on rahaa, valtaa ja kykyä sulkea silmänsä toisten kurjuudelta, on elämä unelmaa, Syntykehossakin. Tavallisen kansalaisen mahdollisuudet ovat jo aivan toisenlaiset. Tietyissä asioissa Syntykeho on pelottavan lähellä nyky-yhteiskuntaamme.
Yhteiskuntaan kietoutuu myös identiteetti, ihmisyys. Mikä tekee meistä ihmisiä? Mikä viime kädessä määrittelee sen? Riittääkö pelkkä sielu? Voiko ihminen löytää oman minuutensa ilman kehoaan? Entä silloin, kun keho sairastuu? Tai kun keho vaihtuu toiseen yhtä kepeästi kuin vaihtaisi likaisen paidan toiseen? Syntykeho ei saarnaa eikä tarjoa valmiita vastauksia. Se haastaa lukijaa ajattelemaan itse. Artikkelit jokaisen luvun alussa valottavat Syntykehon maailmaa pala palalta lisää ilman sortumista latteaan infodumppaukseen. Tämä on toimiva ratkaisu, sillä lukija tarvitsee tietoa kompleksisesta maailmasta pysyäkseen kärryillä.
Lopulta on kysyttävä: onko ihminen kukaan ilman toisia ihmisiä? Myös Kip Markham laitetaan kysymyksen äärelle ja hän joutuu punnitsemaan, onko hän ollut elämässään niin yksin kuin on luullut. Yhteys toisiin ihmisiin voi pelastaa yksilöitä, mutta lopulta myös suuremman kokonaisuuden, jota maailmaksikin kutsutaan.
Kirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta.