Miltä tuntuu, kun kaipaat äitiä, mutta äiti ei halua sinua enää? Entä jos haluat vapautta, mutta vanhempi pitää kynsin hampain kiinni?
Mari Ahokoivun sarjakuvaromaani Oksi pureutuu syvälle vanhempi-lapsisuhteen kipupisteisiin suomalaisen kansanperinteen myyttisessä maisemassa. Teos on ilmestynyt alun perin suomeksi jo 2018 (Asema Kustannus), mutta ajankohtaistunut uudestaan ilmestyttyään loppuvuodesta 2021 Silja-Maaria Aronpuron englanninnoksena (Levine Querido).
Emuu, myyttinen karhujen äiti, on menettänyt tyttärensä maahan. Tytär elää tavallisena karhuna luolassaan kolmen pentunsa kera. Maanpäällinen äitikarhu suojelee omiaan ja Emuu tietää, ettei tytär ole tulossa takaisin niin kauan kuin pennut sitovat hänet aliseen valtakuntaan. Siksi Emuu lähettää ylhäältä taivaankannelta Paran, pienen otuksen, joka ei ole karhu mutta kaipaa karhuemon hoivaa. Karhu ottaa Paran suojiinsa, mutta miten käy, kun Parka ei ole kuin muut pennut?
Massiivinen teos käyttää 376 upeasti laveerattua sivua sisarus- ja äitisuhteiden luotaamiseen. Yksikään sivu ei ole liikaa. Oksi on koskettava ja humaani kertomus siitä, millaista on olla niin perustavanlaatuisen erilainen perheensä kanssa, että ymmärrystä on mahdoton saavuttaa, mutta silti kaivata kipeästi perhettään. Parka haluaa äidin, äiti on hänelle tärkeintä kaikessa, mutta samaan aikaan Parka ajautuu tekemään epäinhimillisiä tekoja, koska ei ymmärrä maailmaa ja moraalia samalla tavoin kuin me.
Ahokoivun kerronta on niukkaa, ja hän malttaa antaa kuvien puhua puolestaan. Lukijalle ei selitetä mitään turhaan, vaan kokonaiskuvan annetaan muodostua hiljalleen hätiköimättä – ja moralisoimatta. Hahmojen toiminnan motiivit ovat inhimillisyydessään – ja epäinhimillisyydessään – ymmärrettäviä mutta kipeitä ja viiltäviä. Parka ei ymmärrä, miten meidän maailmamme toimii, mutta samaan aikaan kun osa ratkaisuista kammottaa lukija ei silti lopeta kokemasta empatiaa myös Parkaa kohtaan. Arvostan Ahokoivun kykyä rakentaa hienovireisiä hahmokaaria.
Kertomuksessa on karhun syntytarinan lisäksi mukana paljon muitakin myyttisiä elementtejä. Sotka, Kalevalasta tuttu maailman munija, opettaa Parkaa laulamaan loitsuja. Maassa asuu Mana, Emuun vastustaja. Aineksia on kuitenkin uusinnettu ja lainailtu melko vapaasti. Takakannessa luvataan: ”Oksi on kertomus äideistä ja tyttäristä, tähdistä ja myyteistä. Se on sekoitus scifiä, fantasiaa ja suomalaista mytologiaa. Tarina pohtii äidin ja lapsen välistä suhdetta muinaisen karhun syntymyytin kautta.” Oikeampi kuvaus olisi, että Oksi on inspiroitunut suomalaisen kansanperinteen myyttisistä tarinoista.
Itse koin aluksi teoksen suhteen suomalaiseen kansanperinteeseen haastavaksi. Mikäli Oksia tarkastelee puhtaasti taidesarjakuvana, vapaa myyttisuhde ei ole ongelmallinen, mutta spekulatiivisen fiktion kehyksessä suhde kaipaa selkeämpää määrittelyä. Karhujen kantaäiti on nimetty Emuuksi, mutta emuu tarkoittaa oikeastaan minkä tahansa lajin kantavanhempaa suomalaisessa kansanperinteessä, ja karhujen oma emuu on Hongotar. Mana tarkoittaa Tuonelaa, kuolleitten valtakuntaa, mutta tarinassa Mana on henkilöity. Lopulta vapaa tulkinta tuntuu tarkoituksenmukaiselta: Oksi keskittyy kertomaan oman tarinansa eikä hirttäydy kiinni folkloristiseen semantiikkaan. Lisäksi suomalaisesta kansanperinteestä kirjoitetaan nykyisin myös populaariteoksissa kohtuullisen paljon, joten mukaan mahtuu railakkaasti vapauksia ottavia tulkintojakin. Oksissa on omana erikoisuutenaan myös löyhästi mukana kulkeva tieteiselementti, jonka omalla tavallaan informoi lukijaa siitä, ettei nyt operoida enää pelkkien perinnetarinoiden maailmassa.
Oksi on visuaalisesti todella vaikuttava teos. Paletti on hillitty ja taiten valittu: sivut koostuvat pääosin mustavalkoisista tussilaveerauksista, joita tehostetaan aidosti merkityksellisillä värillisillä elementeillä. Niistä hallitsevin on keltainen, joka Oksissa edustaa myyttistä maailmantasoa ja loitsintaa. Kun Parka laulaa loitsujaan, hän laulaa keltaisella. Henget ovat hennon lehden vihreitä, ja tarinan huippukohdassa revontulten värit saavat merkityksen.
Itse pelkäsin ensin kirjaa silmäillessäni, tulisiko tekstin taiteellinen asettelu vaikkapa loitsuissa luettavuuden tielle, mutta Ahokoivun ammattimaisuus näkyy siinäkin, että teksti säilyi kaikissa kohdissa kontrastiltaan ja asettelultaan selkeänä. Oksissa on tehty paljon teknisiä ratkaisuja, jotka tukevat kerrontaa syömättä visuaalista ilmettä. Nostan hattua tästä, koska taidesarjakuvassa lukijan mukavuuden huomioiminen ei välttämättä ole aina ollenkaan etusijalla.
Oksia pidetään Ahokoivun tähänastisen uran päätyönä, ja hyvästä syystä. Laajalle sarjakuvaromaanille on toki helppo antaa painoarvoa pelkästään tarinan ulkoisen massiivisuuden vuoksi, mutta Oksilla on painoarvoa myös sisällöllisesti. Perhesuhteet ovat ikuinen ja kipeä aihe, joista Ahokoivulla on hyvin pitkälle mietitty tarinansa kerrottavana. Suosittelenkin Oksia kaikille, jotka haluavat tutustua laadukkaaseen, omaperäiseen taidesarjakuvaan.
Teos on saatu arvostelukappaleena suoraan tekijältä. Tämä arvostelu on osa Suomen arvostelijain liiton tukemaa spekulatiivisen sarjakuvan kritiikkihanketta, jonka tavoite on nostaa esiin laadukkaita kotimaisia sarjakuvia ja tarkastella niitä sekä itsenäisinä teoksina että laajemmin osana spekulatiivisen fiktion kenttää. Arvostelut ilmestyvät Kosmoskynän verkkolehdessä Sarjakuvien syksy -juttusarjassa. Lisäksi Kosmoskynä-lehden painetussa numerossa 2/2022 on luvassa artikkeli suomalaisen spekulatiivisen sarjakuvan kritiikin historiasta ja nykytilasta.
