Janne Kukkosen vuosina 2016–2021 ilmestynyt Voro-trilogia (Like) on kansainvälisen tason fantasiatarina varastyttö Liljasta, joka sekaantuu tahtomattaan itseään suurempien voimien mittelöön. Voron oikeuksia on myyty maailmalle urakalla, ja jo ensimmäinen osa Kolmen kuninkaan aarre voitti Sarjakuva-Finlandian ilmestymisvuonnaan 2016. Trilogian osat kattavat kukin itsenäisen tarinan, joka nivoutuu suuremmaksi jatkuvajuoniseksi kokonaisuudeksi. Voroa on usein verrattu Jeff Smithin Luupäihin, mikä onkin sekä rakenteen että naivismia realismiin yhdistelevän piirrosjäljen osalta aiheellista, mutta kohdeyleisöltään ja aiheen käsittelyltään Voro on pohjimmiltaan jotain aivan muuta.
Ensimmäinen osa Kolmen kuninkaan aarre (2016) tarjoilee sinänsä tuttua fantasiamakkaraa, mutta mitä herkullisimmassa kastikkeessa ja kauniisti aseteltuna. Varkaiden kilta ei halua hyväksyä nuorta Liljaa kunnollisille keikoille, kun Lilja on vielä tyttökin. Lilja päättää todistaa arvonsa mutta valitsee väärän keikan. Paikallinen jaarli saa Liljan kiinni, ja vastineeksi hengestään nuori voro joutuu hankkimaan käsiinsä kolme taika-avainta. Samassa tutustutaan salaperäiseen paloheimoon, valtakunnan syntytaruun ja uhkaavaan muinaiseen viholliseen.
Tulikiven armeijassa (2019) Lilja ja Seamus yrittävät aloittaa uuden elämän kuninkaan kaupungissa, mutta hieman lupaavamman kiltakokemuksen jälkeen kuviot mutkistuvat uudelleen ja kaksikko joutuu taas etsimään muinaisen mysteerin paloja. Toinen osa esittelee lisää henkilöitä ja paikkoja sekä syventää taustoja niin muinaisen vihollisen Ithielin kuin varkaiden killan suojelijan Sysineidonkin osalta. Lilja ratkoo tilanteita nokkeluudellaan ja yrittää olla sortumatta uusiin murhiin, jotka killan säännöstö kieltää tiukasti. Samaan rohkaisee myös oppi-isä Seamus, joka on silmin nähden huolissaan Liljan elämän suunnasta.
Päätösosa Jumalten hauta räjäyttääkin sitten pankin. Lähes 500-sivuinen finaali uskaltaa viimein karistella miekka ja magia -kliseet ja kertoo syväluotaavan, hahmovetoisen tarinan. Paha on päässyt maailmassa valloilleen, siitä kaikki ovat varmoja, mutta mikä oikeastaan on pahaa? Jumalten sota asettelee puolet vastakkain omien agendojensa mukaan, mutta mahdollinen hyvän ja pahan vasta-asettelu, jos sellaista edes voidaan löytää, piirretään jonnekin aivan muualla kuin armeijoiden rintamalinjojen välille. Lilja joutuu tekemään kipeitä valintoja ja hyväksymään tekojensa hinnan, mutta niin joutuvat kaikki muutkin. Yksi kiehtovimmista säikeistä on teoksen kuolemasuhde: eeppisyyden asteen kasvaessa Kalmo, kuoleman valtias, kulkee itse ihmisten keskuudessa tarkkailijana, kommentoijana, oman asiansa ajajana – vain omia lakejaan noudattaen.
Lilja on tunteisiin vetoava päähenkilö, jonka matkaan on helppo heittäytyä alusta asti. Orpo, nokkela voro joutuu tarinan aikana aidosti kasvamaan ihmisenä. Alussa Lilja ei juuri mieti tekojensa seurauksia vaan havahtuu niihin hiljalleen tarinan aikana. Ajoittain Lilja tuntuu toiminnassaan jopa luonnottoman ylivoimaiselta, mutta se ei horjuta tarinan kokonaisuutta: lopputuloksen kannalta Liljan edesottamusten suorat seuraukset ovat harvoin merkityksellisiä – kiinnostavaa on niiden moraalinen hinta myöhemmin tarinassa.
Kautta tarinakaarten Voroa kannattelee Liljan ja oppi-isä Seamusin suhde. Vanhemmuus ei ole koskaan helppoa, ja monin verroin vaikeampaa se on, jos kaitsettavalla on taipumus saada kokonaisia armeijoita peräänsä. Seamus on opettanut Liljalle ammatin niksit, mutta ei osaa olla huolestumatta, kun Lilja itsenäistyessään soveltaa oppejaan yhä enemmän. Kaiken eeppisen seikkailun keskellä Seamusin huoli Liljan hyvinvoinnista on aitoa, ja Jumalten haudan merkityksellisimmät käänteet kietoutuvat kaksikon tarinaan perustavanlaatuisella tasolla.
Kiehtova on myös taustamythoksen tapa käsitellä hyvää ja pahaa. Näennäisen mustavalkoisena alkava tarina siirtyy kolmannessa osassa harmaille alueille, eivätkä vastaukset oikean ja väärän kysymyksiin olekaan äkkiä ollenkaan niin selviä kuin Lilja on kuvitellut.
Kolmen kuninkaan aarteen takakannessa mainostetaan Voron olevan ”taianomainen fantasiaseikkailu kaikenikäisille lukijoille”. Tässä kohden koen markkinointitekstin laatijan pelisilmän hieman pettäneen. Vaikka piirrosjälki on sympaattista ja väkivaltaa ei esitetä erityisen graafisesti, dialogissa on paljon elementtejä, jotka eivät sovellu ainakaan herkemmille lapsille, eivätkä osa lapsille ollenkaan. Heti tarinan alussa Lilja uhataan lähettää porttolaan – ei välttämättä käänne, jota haluaisin selittää kuusivuotiaalle – ja vähän joka välissä hahmoja uhkaillaan elävältä keittämisellä, verille ruoskimisella tai muulla graafisella väkivallalla. Vaikka väkivalta ei pääosin toteudu, ei Voro silti ole samalla tavalla aidosti koko perheelle sopiva seikkailu kuin vaikkapa jo aiemmin mainittu Luupäät. Tämä ei missään nimessä vähennä Voron arvoa – se on aivan loistava seikkailu – mutta soisi kustantajan miettivän markkinointia tarkemmin. Myöhemmissä osissa takakansitekstiä onkin muutettu.
Vaikka Voroa kokonaisuutena pidetään Kukkosen tähänastisen uran päätyönä, on merkillepantavaa, miten paljon tekijä on kehittynyt myös sarjan aikana. Monisatasivuisten sarjakuvateosten julkaiseminen parin vuoden välein ei itsessäänkään ole mikään helppo temppu, mutta Kukkosen jäljessä ei näy minkäänlaista turnausväsymystä – päin vastoin: Kukkonen kasvaa kolmen kirjan aikana sujuvasta mutta tavanomaisesta fantasianikkarista taidokkaaksi ja hienovireiseksi ihmiskohtaloiden kuvaajaksi ja ihmiskunnan tilan syväluotaajaksi. Vaikka Lilja on alusta saakka toki sympaattinen päähenkilö ja tarina kulkee hyvin, itse koukutuin sarjaan vasta viimeisessä osassa.
Kehitys näkyy myös graafisessa ilmeessä, joskin hienovaraisemmin. Voro on alusta asti piirrosjäljeltään notkeaa ja ilmeikästä, mutta alkupuolella sivut ovat täydempiä ja toiminta ei aina rytmity optimaalisesti. Sen sijaan viimeiseen osaan mennessä Kukkonen käyttää sivuilla rohkeammin negatiivista tilaa ja suurempia kontrasteja harmaasävyissä. Nämä tehokeinot paitsi johdattelevat lukijan katsetta sivulla antavat hengähdystaukoja ja painoarvoa tärkeille hetkille. Voikin sanoa, että Kukkosen kyky kertoa tarinaa kirjaimellisesti terävöityy sarjan edetessä.
Suosittelen Voroa lämpimästi kaikille vähintään 12-vuotiaille fantasian ystäville. Myös paatuneiden ja kaiken nähneiden fantasian lukijoiden kannattaa jaksaa viimeiseen osaan asti, jossa käyttämälleen lukuajalle saa täyden vastineen korkojen kera. Nyt kun sarja on valmis, on herkullista ahmaista kokonaisuus kerralla.
Teokset on saatu arvostelukappaleina suoraan tekijältä. Tämä arvostelu on osa Suomen arvostelijain liiton tukemaa spekulatiivisen sarjakuvan kritiikkihanketta, jonka tavoite on nostaa esiin laadukkaita kotimaisia sarjakuvia ja tarkastella niitä sekä itsenäisinä teoksina että laajemmin osana spekulatiivisen fiktion kenttää. Arvostelut ilmestyvät Kosmoskynän verkkolehdessä Sarjakuvien syksy -juttusarjassa. Lisäksi Kosmoskynä-lehden painetussa numerossa 2/2022 on luvassa artikkeli suomalaisen spekulatiivisen sarjakuvan kritiikin historiasta ja nykytilasta.
