Susanna Hynysen ja Dess Terentjevan Neonkaupunki (Like, 2020) tarjoaa lukijalle matkan rinnakkaiseen todellisuuteen, jossa yhdistyvät jengisodat, teinidraama, venäläinen mytologia sekä kertakaikkisen hieno urbaanifantasian miljöö rähjäisine baareineen ja synkkine katuineen. Venäläis-suomalainen Vera tempautuu eräänlaisen kaninkolon kautta Elmille, vaaralliseen maagiseen kaupunkiin, jossa oman jengin arvostus on kaikki kaikessa ja uskollisuuden ja petollisuuden välillä käydään jatkuvaa köydenvetoa.
Venäläisen kulttuurin, tapojen ja satuperinteen hyödyntäminen Neonkaupungissa viehättää, ja muun muassa teitittelyn ja lempinimien kiemuroista on mielenkiintoista lukea. Liian usein venäläisyyden käsittely suomalaisessa kirjallisuudessa on kliseistä ja venäläiset toimivat stereotyyppisissä rooleissa. Neonkaupunki tuo venäläisyyden kotimaiseen spefiin luontevasti ja uudella tavalla, ja samalla stereotypiatkin tiedostetaan, suomalaisuudella ja venäläisyydellä leikitellään.
Neonkaupunki on loistava esimerkki siitä, miten kirjan lukeminen voi joskus olla vahvasti visuaalinen kokemus. Nahkaa, niittejä, huulipunaa, sinisiä hiuksia ja vaaleanpunaista tyllikangasta riittää, ja kaiken päälle ripotellaan runsaalla kädellä glitteriä ja veriroiskeita. Jopa äänimaiseman voi melkein kuulla korvissa, etenkin jos mainitut metallibändit ovat tuttuja, ja tietysti myös korkokengät kopisevat ja Molotovit räjähtelevät. Hynynen ja Terentjeva rakentavat yksityiskohtien kautta Neonkaupunkiin miljöötä ja tunnelmaa, joka jää mieleen omaleimaisena ja vahvana – lukijalle tulee aidosti olo, että on päässyt sujahtamaan toiseen todellisuuteen Veran ja muiden mukana. Normaali maailma, meidän todellisuutemme, näyttäytyy puolestaan valjuna, ja kaupunkilähiötä kuvataan vain ohuesti ennen sukellusta Elmille. Tämä on varmaankin tietoinen ratkaisu.
Jos Neonkaupungista tehtäisiin tv-sarja, se olisi silkkaa silmäkarkkia. Mutta jääkö kokemus sitten pintakiidoksi ja kimaltavien koristeiden tasolle, vai päästäänkö syvemmälle?
Oma arvioni on, että melko syvälle päästään. Vaikka hahmoja on monta, näkökulmat vaihtuvat tiuhaan ja alussa on vaikea saada otetta tyypeistä, he ehtivät kyllä tulla tutuiksi kirjan mittaan. Ihailen sitä, miten sivuhahmotkin on selkeästi suunniteltu kolmiulotteisiksi: heillä on menneisyyttä, ja kaikilla hahmoilla on elämää sen ulkopuolella, mitä pääjuonessa ja päähahmojen tarinassa tapahtuu. Kaikesta välittyy tunne, että kirjailijat tuntevat hahmogalleriansa läpikotaisin ja pitävät omista hahmoistaan, ja niinpä tekstiä on myös ilo lukea. Lukijalle henkilöt avautuvat ehkä aavistuksen hitaasti ja kaikista heidän mielenliikkeistään ei ehdi saada kiinni, mutta tarinan edetessä jokainen lukija varmasti löytää värikkäästä porukasta suosikkinsa. Hienosti on toteutettu myös päähahmojen kehitys. Alun säikky ja avuton Vera todella muuttuu jengielämän myötä, hänestä kasvaa toinen ihminen kuin vaivihkaa ja silti uskottavasti. Samalla romaani kertoo riipaisevasti siitä, miten paluuta menneeseen ei ole.
Toimintatarinoissa on usein sellainen ongelma, että veri lentää ja räiskintää riittää, mutta väkivalta ei tunnu vaikuttavan hahmoihin mitenkään – ei henkisesti eikä fyysisesti. Neonkaupungissa näin ei ole, vaan tässä oikeasti pääsee näkemään, miten rankat kokemukset jättävät jälkensä. Syyllisyys ja menetykset painavat, eikä taisteluita ohiteta olankohautuksella. Jengissä hierarkia on kaikki kaikessa, kyse on jatkuvasta kamppailusta, jossa haetaan omaa paikkaa, pelätään nöyryytystä ja janotaan kunniaa. Hierarkian huipulla, johtopaikalla, ei silti sielläkään ole helppoa. Hynynen ja Terentjeva kirjoittavat jengien johtohahmojen kautta upeasti siitäkin, miten raskasta vastuu ja jatkuva huipulla sinnittely on.
Suomessa on usein ollut ongelmana, että kaikki fantasiakirjallisuus helposti niputetaan automaattisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden joukkoon. Neonkaupunki on luokiteltu kirjastoluokaltaan aikuisten romaaniksi, mutta tässä tapauksessa mielestäni kaksoisluokituksenkin olisi voinut lisätä; nuorten aikuisten välienselvittelyt, suhteet ja kasvutarinat sopivat varmasti monen YA-kirjoja fanittavan lukumakuun. Vanhuksia tai keski-ikäisiä ei jengeissä juuri tunnu olevan, eikä aika kulu Elmillä kuten meidän maailmassamme. Räväkästi pukeutuvien nuorten ja nuorten aikuisten porukka, joka elää omassa todellisuudessaan keskenään, toi mieleeni etäisiä mielleyhtymiä parinkymmenen vuoden takaiseen Klaani-tv-sarjaan. Sekä tämän että YA-maininnan tarkoitan ehdottomasti positiiviseksi. Neonkaupungissa on sähäkkää menoa, luonnetta ja nuoruuden uhoa vaikka muille jakaa.
Hynynen ja Terentjeva ovat luoneet laajan ja herkullisen maailman, jossa riittää takuulla ammennettavaa ja uusia kuvioita sarjan seuraaviin kirjoihin. Henkilökohtaisesti toivon, että seuraavissa osissa ei tulisi rytinällä uusia hahmoja vaan syvennyttäisiin näihin, jotka nyt tulivat tutuiksi ja joista kirjan loppuun mennessä aloin itse asiassa välittää ihan hirmuisesti. Kuinka heille jatkossa käy? Mitä Elmin seuraavan nurkan takaa paljastuu? En malta odottaa.
Arvio on julkaistu ensimmäisen kerran Kosmoskynän numerossa 1/2020.