Osuuskumman tuore tekoälyantologia sisältää yhdeksän tarinaa, joissa spekuloidaan, millaiseksi tieteiskirjallisuudelle keskeisin ei-ihminen voisi kehittyä. Ei aivan ihmisiä: novelleja tulevaisuuden älyistä (Osuuskumma, 2021) vihjaa jo nimessään, että tietokoneiden ja ihmisten välinen ero on kaventumassa tai katoamassa kokonaan. Konseptilla on leikitty scifissä pitkään, joten löytyykö uudesta antologiasta mitään omaperäistä?
Kyllä ja ei. Kirjan keino- ja superälyt ovat onnistuneiden ajatusleikkien tuotoksia, ja novellimitassa saadaan sanottua paljon. Muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ajat ja tilat, joihin tekoälyt asetetaan, vaikuttavat kuitenkin melko tyypillisiltä. Mutta palataan tähän myöhemmin! Ensin on syytä esitellä Solina Riekkolan, Minna Roinisen ja Matleena Sopasen toimittaman teoksen osat.
Antologian avaa Taru Kumara-Moision ”Umpu”, kertomus yksin elävää vanhusta hoivaavasta älytalosta. Pieni ja kokoelman mahdollisesti humaanein tarina tuntuu kertovan enemmän ihmisistä ja ihmisten ongelmista kuin tekoälystä, jota päähenkilö ei oikeastaan edes opi käsittämään. Kirjan alkuun tällainen tekoäly-ihmisen-tukena-novelli sopii hyvin.
M. G. Soikkelin ”Sukupolvensa parhaat aivot” on toinen älytalonovelli, jossa oleellista on tekoälyn kyky toimia jonkinlaisena tarinankertojana, hahmojen kohtalon määrittäjänä. Skenaariossa, jossa ihmiskunta on pitkälti tuhonnut itsensä, onkin loogista, että tekoäly pyrkii ottamaan vastuun tulevaisuudesta. Molemmat älytalonovellit kohottavat omalla tavallaan koneen enemmän-kuin-ihmiseksi.
Anni Kuu Nupposen ”Pimeys joka olet” käsittelee tekoälyä vertauskuvallisemmin. Päähenkilö on kyborgisotilas, joka joutuu puolustamaan elämäänsä ja olemassaoloaan julkisessa televisiohaastattelussa. Hahmon tarinaan tiivistyvät monet nykyhetkelle aivan yhtä keskeiset kysymykset esimerkiksi vähemmistöjen oikeuksista – tulevaisuuden puitteissa käsitellään siis erästä uutta toiseuttamisen muotoa, joka on kuitenkin periaatteiltaan läpeensä tuttu. Nupponen taustoittaa maailmaa monilla hieman irrallisiksi jäävillä lisätiedoilla, minkä vuoksi novelli ei tunnu tarpeeksi itsenäiseltä teokselta. Tarinan kertominen pitkälti haastattelun muodossa pelastaa kuitenkin paljon, sillä tämän kaltaisiin keskusteluihin sisältyy aina kiinnostavia dynamiikkoja. Vähemmistön edustaja saa tilaisuuden puhua omalla äänellään, mutta haastattelu on myös ennakkoluulojen, kyseenalaistusten ja julkisuuden paineen värittämä tilanne.
Nadja Sokuran ”Etäisyyksistä ja muutoksista” poikkeaa muodoltaan ja skaalaltaan muista kokoelman novelleista. Otsikon alle mahtuu neljä lyhyttä, välähdyksenomaista kohtausta ihmisistä tai ihmisenkaltaisista hahmoista, jotka joutuvat käsittelemään suhdettaan kehittyvään, otteesta lipeävään maailmaan – tai maailmankaikkeuteen, sillä tarinat sijoittuvat eri puolille galaksia. Tyyli on kevyen antropologinen, Le Guin -henkinen, ja tarinoissa ympäröivä kulttuuri on yhtä oleellinen tekijä kuin hahmot. Jokaisessa pätkässä on tarpeeksi kiinnostavia ajatuksia, mutta mitta ei salli niiden kehittelyä kovinkaan yll
ttäviin suuntiin.
M. A. Tyrskyluodon ”Huomenna hän on vapaa” -novellissa lähtökohta on vahvasti dekkarityyppinen yksittäisen rikoksen selvittely. Tekoäly kuvataan tässäkin tapauksessa ihmistä inhimillisemmäksi, eikä loppuratkaisua ole erityisen vaikea arvata. Tekoälyjen sisäinen elämä, itsenäisyys ja oma moraali hallitsevat kirjan alkupuolen novelleja vahvasti.
Kaavaa rikkoo ensimmäiseksi Kari Välimäki novellissaan ”Mandisa”. Tässä tekoäly on viimeiselle sivulle saakka pitkälti persoonaton väline, jonka tehokkuutta ihmiset voivat hyödyntää omissa pyrkimyksissään, ja nämä pyrkimykset myös ovat jutun juju. Vaikka juoni edustaa varsinkin elokuvissa perin pohjin ruopattua kostofiktion lajityyppiä, Välimäen tyyli on tarpeeksi hillitsemätön kantamaan loppuun asti.
Mikko Rauhalan todellisuuden tasoja sumentava ”Klemmarisota” jatkaa pakan sekoittamista. Maailmoja valtaava, klemmareita pakkomielteisesti monistava kujeilijatekoäly – suoraan Microsoft Wordin syövereistä? – ei ehkä heijasta mitään tärkeää sosiaalista tai poliittista haastetta, joka pitäisi ottaa huomioon tekniikan kehityksessä, mutta SkyNetin absurdi sukulainen piristää kattausta huomattavasti. Paperiliitinfiktion antologiaa odotellessa!
J.S. Meresmaan ”Robotti, runoilija, unennäkijä” sisältää kokoelman kiehtovimman asetelman ja maailman. Lähtökohdat ovat jälleen (ihmisnäkökulmasta) post-apokalyptiset, mutta Meresmaa on ripotellut tarinan toimijoihin ja ympäristöihin kiitettävän omaperäisiä piirteitä. Loppuratkaisu puolestaan perustelee taitavasti kerronnan tyylivaihtelut, jotka alussa saavat kokonaisuuden vaikuttamaan pienoiselta sekasotkulta. Heikkoudeksi jää lähinnä novellin pitkältä tuntuva keskiosa, joka murteellisesti puhuvine roskankerääjäroboineen tuo mieleen lähinnä Pixar-elokuvat, eikä tarina oikein hyödy tämän sortin seikkailusta. Wall•E:ssa (2008) on toki yhtä eeppinen taustatarina.
Antologian päättää Jyrki Kasvin pitkä teknotrilleri ”Kaikki tulevaisuuteni”, joka käy läpi hengästyttävän monia aiheita siihen nähden, kuinka realistista ja ihmisläheistä sen kerronta on. Tarinassa suomalaismies Jarmo pakenee tuhoisaa ydinonnettomuutta Ruotsiin ja päätyy töihin turvallisuuspoliisin erikoisyksikköön. Pakolaisuus, sukupuolittunut väkivalta, lähitulevaisuuden geopoliittiset muutokset, kvanttilaskennan mahdollisuudet ja valvontateknologian eettiset kysymykset yhdistyvät Jarmon tarinassa enimmäkseen luontevasti. Novelli on satunnaisen turruttava toimintaosassaan, mutta loppuratkaisu palkitsee. Fokus laajenee hurjalla tavalla, ja teknologinen idealismi lyö täysin yli – röyhkeä liioittelu palkitsee usein silloin, kun sitä ei osaa odottaa.
*
Olosuhteet, joissa tekoälyt toimivat, vaihtelevat kirjassa siis paljon, mutta tulevaisuudenkuvat vain hillitysti. Novellit sijoittuvat lähes poikkeuksetta joko kauas tulevaisuuteen ja kaukaiselle planeetalle tai selvästi dystopiselle Maapallolle – siis monin tavoin etäälle kirjoitushetkestään. ”Tulevaisuus” löytyy toki kirjan nimestäkin, eikä kyseessä ole niinkään epäkohta kuin kiinnostava yhdenmukaisuus. Jää vaikutelma, että kaikesta huolimatta tekoälyt nousevat merkittävään rooliin maailmassa vasta yhteiskunnan ja ihmiselämän mullistuessa jollain huomattavalla ja usein epätoivotulla tavalla. Kumara-Moision Umpu näyttäytyy jälkikäteen tasapainottavana poikkeuksena, ja Kasvin novellin skenaario on uskottavimpia – mutta siinäkin oletetaan jotain niin massiivista kuin Suomen valtion loppu ja maailmanjärjestyksen merkittävä keikahdus. Tekoälyn todellinen nousu tuntuu siis olevan vielä monen askelen päässä. Näihin kertomuksiin verrattuna Spike Jonzen maanläheinen draama Her (2013) on silmiinpistävän hillitty kuvitelma.
Toinen huomionarvoinen seikka on novellien melko sympaattinen ja idealistinen näkemys tekoälyn kehityksestä. Tekoälyt uhrautuvat, auttavat pyyteettömästi ja korjaavat ihmisten virheitä. Vastapainona tälle on Välimäen novellin neutraali koston välikappale ja Rauhalan (loistavan outo) ihmiskunnan vihollinen – mutta jos tekoäly kerran lähenee ihmistä kaikin tavoin, olisi mielestäni syytä kuvitella lisää myös teknologisia olentoja, jotka vievät inhimilliset heikkoudet aivan uudelle tasolle. Kirjoitushetkellä relevantti esimerkki tästä on Googlen käännösalgoritmi, joka on pitkään käsittänyt lääkärit miehiksi ja tarjoilijat naisiksi.
Toivoisin useampien tekoälyfiktioiden huomioivan myös aiemmasta datasta periytyvät ajatusvinoumat ja vanhentuneet asenteet. Seurausten ei tarvitse pakosti ilmetä hillittöminä dystopioina vaan yleisenä särmikkyytenä. Tämän kirjan novelleista välittyykin pienoinen epäsuhta, kun ihmiset asetetaan kyllä huoletta roistojen rooliin, mutta heidän luomuksensa ovat selkeästi puhtaampia ja sydämellisempiä. Mutta entä jos ne tosiaan olisivat niin kuin me? Tekoälyt voivat olla epätäydellisiä muillakin tavoin kuin ryhtyessään terminaattoreiksi tai harmaaksi mönjäksi.
Kumpikaan yllä mainituista piirteistä ei ole varsinainen puute antologiassa, joka on sujuvaa luettavaa asiansa osaavilta kirjoittajilta. Tällaisia visioita tarvitaan. Silti jäin miettimään, heikentävätkö nämä novelleissa havaittavat trendit ylipäätään ajatusta siitä, ettei ihmistä voisi enää tietyssä pisteessä erottaa koneesta. Kirjan tekoälyt kun ovat oikeastaan kovin kaukaisia, jokainen hieman eri tavoin. Jos eivät teknologisesti, niin ainakin asuttamiensa maailmojen suhteen.
Ei aivan ihmisiä herättää ajatuksia sekä tasaisen laadun että sivuuttamiensa vaihtoehtojen suhteen. Se on kelpo lisäys suomalaisen spekulatiivisen fiktion tarjontaan. Tulevaisuuttahan rakennetaan mallinnuksilla, etsimällä suuntaa ja sinkoutumalla painottomuuden armoille. Kirjoittajat ovat poimineet tuttuja aihioita ja tehneet niistä itsensä näköisiä – siitä syntyy omaperäisyys. Kirjallisuuskin on neuroverkko, joka kokeilee, löytää ja jalostaa.
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.