Arvio teoksesta: Tulipunainen mekko. Valon ja varjon tarinoita. Toimittaneet Juha Mäntylä & Arttu Tuominen. Kouvola: Varjo Kustannus, 2018. 199 sivua. ISBN 978-952-68953-1-4.
Ensituntuma Tulipunaiseen mekkoon on ihan konkreettisesti kevyt. Postiluukkuun kolahtaneesta kirjeestä kuoriutuu pehmeäkantinen, pienikokoinen pokkari, joka ei paljoa paina. Pienessä koossa on eittämättä puolensa: Tulipunainen mekko sujahtaa näppärästi takin taskuun ja on helppo kantaa mukana liikenteessä. Kannen tummasävyinen, mustalla ja verenpunaisella leikittelevä maisema virittää lukijan onnistuneesti keskikesän yöttömään yöhön ja maalaa odotuksia, noh, verestä ja synkistä teemoista. Kannen tyylittely on makuasia, mutta pidän takakannen tummanpunaista tekstiä mustalla pohjalla hiukan epäonnistuneena valintana. Sisältö on taitettu paremmin.
Leveät marginaalit ja selkeä kirjaisin tekevät kertomukset helppolukuisiksi, jopa petollisen köykäisen oloisiksi. Pikaselaamisella ulkoasu muistuttaa hiukan runo- tai aforismipokkaria. Tulipunaisen mekon suomalainen keskikesä on petollinen, eikä kaikki ole miltä näyttää. Asettelun ja pituuden puolesta tekstit ovat helppoa luettavaa. Kirja sopii yhtä hyvin vaivattomaksi matkalukemiseksi joukkoliikenteeseen, hautuumaan penkille tai järvenrantamökin riippumattoon. Mitaltaan tarinat sopivat matkalukemiseksi tai mökkityöleirin hengähdyshetkiin.
Kymmenen kirjoittajan teema-antologian kokoaminen on epäilemättä toimittajille haastava laji. Teksteihin on löydettävä yhteiset raamit ja tarinat on nidottava mielekkäästi samoihin kansiin. Huolellinen toimitustyö ja kustannustoimittaminen näkyvät ja kantavat hedelmää. Juhannus muodostaa teoksen punaisen langan ja kirja myös julkaistiin juhannuksen alla. Toimittajat ja kuusi kirjoittajista on ollut mukana jo Valon ja varjon tarinoita -sarjan ensimmäisessä juhannusantologiassa Koivulehto (Helmivyö, 2017), joten yhteistä pohjaa ponnistukseen löytyy.
Olennaisempaa kuin ulkoasu on tietysti sisältö. Tulipunaisessa mekossa liikutaan hyvin erilaisissa juonissa ja miljöissä. Tämä tekee tarinoiden ilmapiireistä vaihtelevia. Henry Ahon ”Midnight mover” on karhean koominen splatter-kertomus, joka ammentaa sujuvasti zombigenren kliseistä ja nosti hymyn huulilleni useampaan otteeseen. Juha Mäntylän ”Mötössä”, Jaakko Melentjeffin ”Laiturissa”, Tiina Martikaisen ”Usko(ma)ttomassa Jussissa” ja Helena Nummisen ”Tulipunaisessa mekossa” on kaikissa pohjimmiltaan kyse rikosmysteeristä, ja useimmissa tarinoissa henkirikoksesta syntyvästä syyllisyydestä. Erityisesti Mäntylä rakentaa hyvin henkilökohtaisille suhteille kootussa kertomuksessa onnistuneesti jännitettä. Kertomuksen osalta jää ratkaisematta kuinka suuri osa kuvatuista tapahtumista on syyllisen mielen luomusta ja kuinka suuri osa suoraviivaisempaa kauhutarinaa. Sekä ”Mötössä” että ”Tulipunaisessa mekossa” on aineksia, joiden kanssa rouva Macbeth olisi kotonaan. ”Usko(ma)ttoman Jussin” otsikon moninainen suhde tarinaan on hyvin valittu. Se herätti minut pohtimaan, kuinka suhtautuisin tarinaan mikäli kirjoittajalla olisi miehen nimi. Olisinko siinä tapauksessa leimannut tarinan helpommin jonkinlaiseksi parisuhteeseensa turhautuneen aisankannattajan kostofantasiaksi?
Anu ja Eero Korpisen ”Käärmeensilmässä” ja Karoliina Suoniemen ”Pystyyn kuolleessa” liikutaan historiallisen fantasian lajityypissä. Sana Mustosen ”Sukuviassa” tarinan käännekohta pedataan hitaasti hauduttaen kertomuksen edetessä. Elina Pullin ”Paljuhaaveessa” päästään tarkastelemaan perinnönjaon riemuja ja kaikkia niitä ominaisuuksia, joita mokoma juhannuksena perillisistä esiin kaivaa. Arttu Tuomisen ”Saunakisassa” otetaan miehestä mittaa vastalla ja kiukaalla. Tarina kuvaa onnistuneesti pakkomiellettä ja tuo tunnelmaltaan elävästi mieleen vuoden 2010 saunakilpailun, jossa venäläinen kilpailija heitti henkensä. Tekstissä käsitellään onnistuneesti parisuhteen valtasuhteita, ympäristön odotuksia ja ulkonäköön liittyviä paineita.
Valtaosa kirjoittajista on pitkän linjan konkareita. Erityisesti silmääni pisti Korpisen parivaljakko. Yhdessä kirjoittamien on varmasti kiinnostava ja parhaimmillaan palkitseva prosessi. ”Käärmeen silmästä” näkee, että lopputulos kiittää tekijöitään.
Kioskikirjallisen ulkoasun vastakohtana joukosta löytyy tarinoita, jotka sisältävät synkkiä, pohdintaa herättäviä hetkiä. Koska tarinat ovat hengeltään kovin erityyppisiä, ne eivät ole keskenään täysin vertailukelpoisia. Itselleni kolahtivat kuitenkin parhaiten kirjan kolme ensimmäistä kertomusta: ”Käärmeensilmä”, ”Möttö” ja ”Midnight mover”, jokainen hiukan eri syistä. Kukin teksteistä täytti mielestäni hyvin sen, millaisia odotuksia viriteltiin: synkkäsävyistä fantasiaa, psykologista aikamiespoikakauhua ja sopivasti kieli poskessa kirjoitettua splatteria. Samalla nämä kertomukset kiinnittyvät ”Pystyyn kuolleen” ja lukijan tulkinnasta riippuen ”Tulipunaisen mekon” ohella tiiviimmin spekulatiivisen fiktion kenttään ja uuskummaan perinteeseen.
”Käärmeensilmän” pastoraalinen fantasiatunnelma ja kauniit luontokuvaukset korostavat hienovaraisia ja säästellen käytettyjä kauhuelementtejä. Tarinan juoni on intiimi ja käsittelee teemoja seksuaalisuudesta sosiaaliluokkaan. ”Möttö” kuvaa taidokkaasti syyllisen aikamiespojan sielunelämää ja onnistuu kehittämään painostavan tunnelman vääntämättä rautalangasta ja näyttämällä lukijalle kertomisen sijaan. Ainoastaan lopun näkökulmakäänne jää irrallisen oloiseksi ja mietin, olisiko tarinan jännite kestänyt ilman sitäkin? ”Midnight Moverin” huoltoasematunnelma ja taidolla valitut nyanssit iskevät suoraan hymyhermoon, vaikka mietin, meneekö päähenkilön karikatyyri välillä liian pitkälle, uskottavan huumorin tuolle puolen? Tästä huolimatta ”Midnight Mover” on nimenomaan huumorinsa ja mainion kliseillä pelaamisen ansiosta lempitekstejäni kokoelmassa.
Toisinaan tarinoiden huumori lipsuu tarpeettoman karkeaksi tilanteissa, joissa siitä ei irtoa oleellista lisäarvoa. Ehkä juuri siksi se ei aina synnytä merkittävää sokkiarvoa. Joskus vähemmän on enemmän ja ronski huumori on tarkkuuslaji. Jokaisen laukauksen on osuttava uhriinsa. Graafinen mässäily ja räävittömyys vaatii aivan omanlaisensa tekstin toimiakseen ja täräyttääkseen lukijaa joko hätkähdyttäen tai huvittaen.
Kymmenen–parinkymmenen sivun mittaiset kertomukset asettavat kirjoittajille omat haasteensa. Jokaisen sanan on oltava harkittu ja palveltava tarkoitusta: tarinan jännitettä ja liikettä eteenpäin. Jaarittelulle ja täytesanoille ei anneta tilaa. Pienemmästäkin laiskuudesta jää saman tien kiinni. Kiitos kirjoittajien taidokkaan sanankäytön ja täsmällisen toimitustyön löysiä hetkiä ei pääse pahemmin syntymään, ja monet teksteistä mahduttavat rajalliseen tilaan hämmästyttävän määrän asiaa ja syvyyttä. Siitä, mitä ei ole tilaa kirjoittaa, on vain vihjattava, ja aukot jätettävä lukijan oman mielikuvituksen täytettäväksi.
Tulipunainen mekko on monikasvoinen teos, joka saavuttaa kiitettävästi Koivulehdon asettaman riman. Tekstit ovat sopivan erilaisia, että ne vetoavat varmasti useampaan makuun, mutta osuvat samalla rikos-, jännitys- ja kauhugenreen. Novellikokoelma muodostaa vaivattoman vaihtoehdon tiiliskiviromaanille. Kirjan voi nauttia pienempinä annoksina silti kokonaisilla kertomuksilla herkutellen, tai ahmaista kertaheitolla rantalaiturilla loikoillessa. Yhtenä tuoreen, vuonna 2018 perustetun, kustantamon ensimmäisistä julkaisuista se virittää odotuksia myös tuleville kirjoille. Juhannusteema on onnistunut valinta. Kirjoittajat ovat löytäneet aiheeseen kiinnostavan erilaisia lähestymiskulmia ja kerrontatyylejä. Tulipunainen mekko ei ole puhdasta kauhua tai fantasiaa, mutta ei puhdasta rikoskirjallisuuttakaan. Uumoiltu köykäinen kesäviihde sekoittuu syvissä vesissä myös vakavampiin teemoihin. Kevättalvi etenee, ja sen myötä lähestyy vääjäämättä myös seuraava juhannus…
Kirja on kustantajalta saatu arvostelukappale.