Se oli mun paras kaveri, ja nyt se on kuollu.
En koskaan unohda Saaran tuskan värittämiä sinisiä silmiä. Hipsin keittiöön ottamaan jääkaapista tölkin kylmää Laitilaa, mun suosikkia. Jarkko on muistanu mun periaatteen jääkaappia täyttäessään. Iso kulaus, hiilihapot nenässä saa irvistämään. Leenan tekemä lohisalaatti jää koskemattomana kylmään. Varmasti ihan hyvää, vaikka siinä onkin paprikaa.
Ei mun olis pitäny olla tässä, vaan Jarkon. Saara olisi tarvinnu vanhempiaan enemmän. Yritän vielä soittaa ensin Jarkolle, sitten Leenalle, mutta kummankin kännykät on edelleen kiinni. Kumpikaan tuskin tietää vielä. Kello on vasta kymmenen, ne palaa aikaisintaan yhdeltätoista.
Toisaalta tajuun. Jarkolla ja mulla ei ole muita kuin toisemme, kun meidän vanhemmat heitti veivinsä pari vuotta sitten tulipalossa. Tai no, koirat on. Oikeastaan, Jarkolla ei enää sitäkään. Sentään lapsi ja vaimo kuitenkin. Tuskinpa ne on ihan heti hankkimassa uutta eläintä. Eikä mun koirat ole oikeastaan mun. Ne taitaa vaan tykätä mun seurasta. Jotkut niistä viipyy pitempään kuin toiset. Oon jo tottunu siihen ja oishan se elämä aika yksinäistä ilman.
Aloin vihata koiria, kun naapurin hurtta puri mua käteen penskana. Arvethan siitä jäi ja elämä muuttui täysin. En muista mikä koira se oli, mutta kovaa se nappasi. Boris sen nimi oli ja harmaa, vaikkei ollut kovin vanha. Mulle anteeksipyyntö ja omistajalle tuomio eläinsuojelurikoksesta sekä elinikäinen eläintenpitokielto, kun kerroin (ja ihan totuudenmukaisesti) kuinka kaltoin Borista oli kohdeltu. Jarkko sai trauman siitä jutusta, me kummatkin saatiin. Onneksi kumpikin ollaan päästy yli siitä. Silti ihme, että se koskaan suostui Saaran aneluihin, mutta mikä mä olen veljeäni neuvomaan.
En mä enää vihaa kaikkia koiria, Adalia on lempeä ja fiksu, joskin aika innokas. Boris oli ookoo myös. Se oli kaltoin kohdeltu, joka ei tiennyt paremmasta. Sillä oli pohjimmiltaan hyvä sydän. Ymmärrän koiria paremmin kuin useimmat omistajansa koskaan, enkä yritä päteä. Se on fakta. Yritän olla neuvomatta muita, mutta joskus en voi itselleni mitään.
Kerran oltiin minä, Jarkko, Saara ja Adalia yhdessä koirapuistossa, jossa mä autoin yhtä lasta sen koiran kanssa. En tiiä mitä muksun vanhemmat oli aatellu päästäessään lapsen yksin kouluttamattoman koiran kanssa ulos, kummallakaan ei ollu mitään hajuaa mistään. Niin kävin sit vähän juttelee niille, näytin pari juttua ja vähän kannustin. Kumpikin lähti fiksumpana puistosta kuin olivat tulleet. Jälkeenpäin Jarkko sanoi, että mun pitäis alkaa koirakuiskaajaksi työkseni. Sanoin kiitos ei, saan koirista tarpeekseni vapaa-ajalla.
Tänään piti olla Saaran suuri päivä: Saaran ja Adalian ekat agility-kisat, mutta Jarkko ja Leena ei halunnu siirtää tärkeää menoaan. Ne oli kuulemma tarvinnut tätä ravintolailtaa, mitä ei tietenkään voinu kertoa Saaralle. Se oli itkeny, kun lähdettiin Adalia takakontissa matkaan. Kuka antaa labbikselle nimeksi Adalia? No Saara, mut mistä ihmeestä lapset keksii nimiä?
Saara ja Adalia harrasti agilityä ja ne oli treenannu koko kevään ja kesän takapihallaan. Näin ne kun olin käymässä, synttäreillä ja juhannuksena. Kisapaikalla ihmisiä ja koiria oli enemmän kuin mihin Adalia oli tottunu, mutta ne oli upeita yhdessä. Adalia oli innokas ja välillä unohti mitä ne oli tekemässä, mutta se rakasti Saaraa ja sen kanssa tekemistä täysillä.
Kaikki meni hyvin siihen asti, kun meidän piti lähteä. Adalia oli yhä täpinöissään. Parkkipaikalla se kuuli tai näki jotain, varmaan oravan, ja lähti salamana perään. Saara oli kietonu hihnan ranteeseensa ja lentäny naamalleen ennen kuin hihna oli irronnu kädestä. Mä en ehtiny tehdä mitään. Kuulin auton tulevan ja Adalian juoksevan meidän auton sivustaa niin, ettei kuskilla (joka ajoi liian kovaa) ollu mahiksia nähdä sitä ja PAM. Saara-parka näki tietty kaiken.
Alkuun Saara vaikutti olevan ihan ok ja kieltäytyi menemästä sairaalaan. Ei, piti hoitaa Adalia eka. Niinpä mä nostin labbiksen auton perälle, googlasin lähimmän klinikan numeron, soitin sinne ja sain ohjeet. Saara olis halunnu istua takana Adalian kanssa, mutta mä en ruvennu semmoseen. Kumpikin ulisi koko matkan, ja mä en voinu muuta kuin ajaa vaan. Sit me istuttiin Saaran kanssa odotushuoneessa. Silloin vasta tajusin, että Saaran leuka oli asvaltin pussaama ja verinen, vaatteet Adalian veressä. Se varoi kättään ja olisin vieny sen hoitoon silloin, mutta ei. Saara on halutessaan yhtä jääräpäinen kuin äitinsä. Otti se kuitenkin kylmäpussin ja särkylääkkeen. Oltiin melkoinen näky klinikan aulassa, olin itekin verinen Adalian kantamisesta. Jätin viestit Jarkolle ja Leenalle, mutta ei vastausta. Ne oli sulkeneet puhelimet.
Sitten lekuri tuli ja sanoi, että Adalian vammat oli liian vakavat ja meidän pitäisi tehdä päätös. Saara itki hulluna ja mä yritin saada sen ymmärtämään, että koiralle parasta olis päästää se tuskistaan. Lopulta se ymmärsi ja sanoin lekurille, että lopetetaan koira. Saara silitti Adaliaa koko sen ajan ja suukotti sitä, kun me seistiin siinä vieressä. Adalian musta turkki oli tahmea ja silmät väsyneet. Se katsoi ensin mua ja sitten Saaraa, ennen kuin sulki silmänsä viimeisen kerran. Sit kuului eräänlainen huokaus, kun Adalia veti viimeisen henkäyksen. Kuulin korvissani Adalian haukkuvan, mutta mun piti keskittyä Saaraan.
Sovittiin eläinlääkärin kanssa että palataan Adalian asioihin maanantaina. Mun piti huolehtia Saarasta ja lähdin viemään sitä tsekattavaksi. Saaran käsi oli alkanu turvota. Saatiin klinikalta tuliaisena uusi kylmäpussi matkaan. Päivystyksessä lääkäri totesi venähdyksen, onneksi ei murtumaa. Ne oli joutunu leikkaamaan hihan auki, koska Saara ei ollut pystyny riisumaan takkia. En tiiä kumpaa Saara ulvoi kovempaa, kipua vai Adaliaa. Mä yritin parhaani mukaan lohduttaa sitä, Adalian vinkuna korvissani.
Kun me lopulta päästiin pois, Saaralla oli käsi paketissa ja iso laastari leuassa. Saaran silmät oli näyttäny entistä sinisemmiltä punaista vasten. Se oli väsyny ja tokkurassa kipulääkkeestä, väsymyksestä ja itkemisestä. Mentiin apteekkiin ja pitsalle. Ei sille maistunu, joten ajettiin kotiin pitsat mukanamme. Vaihdettiin puhtaat vaatteet ja laitoin pyykkikoneen päälle ennen kuin mentiin sohvalle, josta sitten kannoin Saaran sänkyynsä. Leena olisi saanu slaagin jos olisi nähny sohvansa (tai Saaran vaatteet) veressä. Mikähän lähtee kankaasta helpoiten: veri, tomaattikastike vai rasva?
Ei helvetti mikä päivä.
Otan pitsalaatikon jääkaapista ja menen sohvalle. Lasken eväät kahvipöydälle, otan siivun käteen ja avaan telkkarin, kun tunnen märän kuonon käsivarressa ja kuulen mörähdyksen.
–Hyvä on Boris, sanon, päästän harmaan koiran kainalooni ja tarjoan palan pitsaa. En jaksa välittää rasvatahroista design-sohvalla. Boris haukahtaa tyytyväisenä.
Toisella puolellani Adalia painaa kuononsa reidelleni ja lasken käteni sen selälle. Silitän sitä ja se vinkaisee.
–Joo sori aiemmasta. Mä oon nyt tässä, sanon ja tarjoan pitsapalaa. –Se likka rakasti sua, tiiätkö. Kerron sille kaiken mitä haluat. Kuhan se vähän tokenee eka.
Adalia katsoo mua vaativasti enkä voi olla nauramatta.
–Okei, voit viedä yhden lelun Saaran sänkyyn. Mut vaan yhden. Oot hyvä piski. Anteeksi, koira.
Adalia huokaisee ja rapsutan sitä korvan takaa.
–Niin mäkin, Adalia.
Onneksi ei tarvii olla koskaan yksin.
Kirjoittaja on spekulatiivisten maailmojen muovaaja, joka unelmoi kirjoittavansa myös lempeistä päivistä.