Kirjoittanut: Johanna Ikonen
Elimme viimeisiä kuukausia vanhassa, historiallisessa kaupungissamme. Elämäni käännekohta alkoi 1800-luvun teemaisista juhlista, joihin Milan minut kutsui keväällä vuosi sitten. Odotin juhlia uteliaana ja työskentelin uneliaassa kirjakaupassani Prahan keskustassa, Vanhankaupunginaukion läheisellä kujalla. Muutamien omena- ja kirsikkapuiden tuoksua oli ilmassa, ja vedin sitä sieraimiini syvään, kun kävelin päivisin puistossa. Se oli huumaava, eksoottinen tuoksu, kuin muisto menneestä maailmasta, silloin kun elämä oli tuntunut jatkuvan ilman epävarmuutta ja pelkoa tulevasta.
Ystäväni Milan oli aktiivinen historiantutkija ja harrastaja ja varsin hullaantunut 1800-luvun, etenkin viktoriaanisen aikakauden tiukan tapakulttuurin, näennäisen viattomuuden ja kaksinaismoralismin aikakauden pukeutumistyyliin ja kulttuurielämään. Siksi hän oli vuosia sitten liittynyt Historian elävöittämisseuraan. 1800-luvun Herrasväen Seura toimi Prahassa ja myös muissa Euroopan kaupungeissa, kuten Lontoossa, Tallinnassa, Helsingissä ja Tukholmassa. Juhlien teemana olivat nyt ”Naamiaiset” ja tänä vuonna ne olivatkin pukeutumistyyliltään lähimpänä Englannin viktoriaanista aikakautta.
Milan rakasti shakin pelaamista. Ensimmäisissä tanssiaisissani syvänvihreässä puvussani hän talutti minut ylväästi daaminaan vanhan kartanon aulaan. Korsetti kiristi ylävartaloni ympärillä juuri sopivasti ja se auttoi osaltaan minua eläytymään juhlien tunnelmaan.
Milan toi kasvonsa lähelle kaulaani, ja sulki hetkeksi silmänsä. ”Kukkien päihdyttävää tuoksua, menneisyyden ylellisyyttä”, hän sanoi.
Olin laittanut hajuvettä, sillä se muistutti minua nuoruudesta, kesistä maaseudulla kaupungin ulkopuolella. Se muistutti minua kävelystä puutarhassa, missä kukat vielä kukkivat. Vanhan maailman kukoistus oli ollut arkipäivää silloin.
Milan katosi heti toisaalle ystävänsä, herttua Radostin mukaan pelaamaan shakkia, kun käänsin katseeni naamioni takaa. Tuo keikarimainen herttua pyysi maalatuilla kasvoillaan kohtelias ilme minulta anteeksi, kun varasti ”hurmaavan avecini”.
Kartano on ehkäpä liioittelua tuota vanhaa rakennusta kuvailtaessa. Se oli ulkoapäin aution ja kummitustalon näköinen rumilus, jonka seinien maali oli rapistunut lähes kokonaan pois ja kattokin vuoti, ja ainakin sateen aikoina ullakkokerroksissa oli ämpäreitä. Vielä muutama vuosi sitten se oli ollut tyylikäs kartano, joka sijaitsi kaupungin pohjoispuolella, mutta sitten monet talvimyrskyt, kevätsateet ja -tulvat olivat rapistuttaneet elegantin rakennuksen. Kun historiaseuran tanssiaisia oli alettu pitää talossa, alkoivat sen rappion päivät toden teolla, kartano kuulemma luhistui keskiosastaan hieman kasaan ja sen seinien maali haalistui vuosien kuluessa ihan silmissä.
Milan oli pukeutunut aatelisherrasmieheksi rönsyilevän koristeelliseen, vihreään miesten pukuun, johon kuuluivat valkoinen röyhelöpaita ja tummat suorat housut. Tiesin kyllä jo tuolloin, että hän oli mieltynyt miehiin ja naisiin, ja herttua Radost vastasi silloin hänen tunteisiinsa, joiden syvyydestä ja aitoudesta en tosin ollut varma. He istuivat pienessä salongissa kahdestaan pienen pöydän ääressä ja pelasivat shakkia uppoutuneina peliin ja toisiinsa venetsialaisnaamioidensa takana.
Olin kuitenkin tunnin ilman herraseuralaistani naamiaistansseissa, ja niin päätin viettää oikein hauskan ja viihdyttävän illan siitä huolimatta näiden riikinkukonsulilla koristeltujen, värikkäitä paratiisilintuja ja tummia aatelisherroja ja -rouvia muistuttavien, tuntemattomien juhlijoiden kanssa.
”Ah, olet Milanin nuori ystävä”, eräs aatelisnainen liversi ja muikisti maalattuja huuliaan naamionsa takaa.
Pidin venetsialaisnaamiota kasvojeni edessä, ja tuijotin uteliaana ja kyynisenä minua ympäröivää juhlijajoukkoa. Sanoin sitten olevani juuri hän ja että Milan oli saanut minut houkuteltua tänne mukaansa.
”Tule mukaan, nuori kokelas. Tämä paheiden pesä todella kaipaa uuttaa verta”, toinen aatelisherra säesti. ”Voin opettaa sinulle tanssin salat ja askelkuviot.”
He rävähtivät kaksimieliseen nauruun, ja tunsin vajonneeni uneen jossain toisella aikakaudella, jossain vieraassa ja räikeässä paikassa. Haimme lasilliset verenpunaista boolia. Join tuota ”ikuisen elämän puun juomaksi” nimettyä boolia pari lasillista. Sitten heittäydyin tanssin pyörteisiin parin aatelisherran kanssa, jotka innokkaasti ja nauraen opettivat minulle oikeita askelia, ja vaikka kompastelinkin korkokengilläni ja talloin tanssiparieni kengille, nautin suunnattomasti juhlahumusta.
Päätin lopulta päästä hetkeksi eroon Milanin rääväsuisista ja päihtyneistä ystävistä, ja istahdin ennustajanaisen pienen pöydän eteen pidellen puvun helmojani edessäni vihreänä, suurena kellona.
”Yksi kysymys vai viisi totuuden korttia?” nuori ennustajanainen kysyi katsoen minua tutkivasti ilman naamiota.
Joku otti digikameralla kuvan meistä, mutta en välittänyt siitä. Poskeni punoittivat ja olin kevyessä, leijailevassa mielentilassa boolin avustuksella.
”Yksi kysymys”, vastasin nopeasti.
Hän poimi pakasta kolme tarot-korttia ja asetti ne pienelle pöydälle nurinpäin. Silmiään siristäen, huuliaan muikistaen hän tuijotti minua.
”Voit kysyä nyt.”
”Olenko menossa oikeaan suuntaan?”
Ennustajanainen käänsi ensimmäisen kortin ja odotin levollisena vastausta.
”Kohtalonpyörä. Olet kulkemassa polkua kohti uusia, kiellettyjä kokemuksia ja tuntematonta, mutta et epäröi tai vastustele kohtalotattaren voimaa.”
Huokasin hivenen huvittuneena, mutta odotin seuraavia vastauksia. Hän käänsi toisen kortin, ja se oli Narri.
”Elämänpolullasi näen kaksi miestä, ja toinen vie sinut uusille maille, tumman veden ylle. Toinen vie sinut paikkoihin, joissa et ole käynyt edes unissasi. Toinen heistä on Narri, toinen on Kohtalosi. Varo sitä toista.”
”Entä jos en usko kohtaloon?” kysyin humaltuneen kepeästi.
Hän käänsi kolmannen kortin oikein päin välittämättä kysymyksestäni.
”Kuolema. Olet jättämässä taaksesi jotain vanhaa, ja uusi vaihe elämässäsi on alkamassa. Se on kuin kuolema ja uudestisyntyminen, mutta sinähän tiedät, mistä minä puhun?”
”Enpäs taida tietää. Eiköhän näiden tarot-korttien satuilut jo riitä nyt, kiitos”, sanoin ja heitin pöydälle muutaman korunan.
”On kiire, sillä kaupunki on hukkumassa. Sinulla on vielä aikaa tarttua uusiin tilaisuuksiin, mutta toimi viisaasti”, hän sanoi.
Nousin ylös, laskin kellohelmani alas tyylikkäästi ja ennustajanaista vilkaisematta lähdin mukaan juhlijoiden riehakkaaseen, äänekkääseen joukkoon. Tunsin kuitenkin tuon ”ennustajan” katseen porautuvan selkääni, ja silloin minua puistatti ja tuntui siltä kuin joku olisi kävellyt hautani yli.
Silloin näin hänet, enkä voinut tosiaan olla erottamatta häntä värikkäästä parvesta. Hänen yllään oli tummansininen merikapteenin puku, jalassa mustat nahkasaappaat. Hänen kasvojaan peitti kultanaamio. Pysähdyin niille sijoilleni, ja tuskin kuulin, mitä humaltuneet juhlijat minulle puhua pulputtivat. Hän astui alas toisen kerroksen portaita uljaan näköisenä ja käveli sulavasti luokseni, otti mustan hatun päästään ja kumarsi liioitellun kohteliaasti ja teatraalisesti. Peitin naamiolla kasvoni ja hymyni.
”Iltaa. Ei ole vielä keskiyö, joten voimme tanssia jalkamme kipeiksi, neiti”, hän sanoi.
Olin hieman häkeltynyt, mutta tartuin hänen ojennettuun käteensä.
”Saapuvatko kurpitsavaununne keskiyöllä, herra?” kysyin kujeillen.
”Noutajani saapuu keskiyöllä, ja laivani lähtee avoimille vesille. Olen purjelaivan kapteeni”, mies sanoi vakavasti.
Olin huvittunut, mutta päätin näytellä esityksen loppuun asti hänen ehdoillaan. Ja niin me tanssimme vanhoja maalaistansseja ja aatelisten hovitansseja, ja jalkani alkoivat kuin noiduttuina kulkea tanssin hurmassa samaan tahtiin kuin miehen. Saimme hyväksyviä kommentteja ja uteliaita katseita muilta juhlijoilta, ja joimme lisää boolia ja viiniä. Juhlijat tanssivat ympärillämme jo täysin villiintyneinä. Hänen karismansa oli jotain ajatonta ja se hehkui hänen itsevarmasta olemuksestaan, eleistään ja särmikkäästä äänestään.
Päätimme levätä ja hän vei minut kuihtuneeseen ja harmaaseen talvipuutarhaan kartanon takana. Kävelimme siellä ja keskustelimme siitä, mitä toivoimme sinä yönä, mitä tahdoimme vielä kokea ja mistä haaveilimme. Kerroin hänelle kirjakaupastani, Pythiasta. Ympäristö ei ollut kaikkein innostavin ja viehättävin, mutta tuossa kadotetussa puutarhassa saimme olla rauhassa kahdestaan hetken.
”Oletko ollut koskaan purjelaivassa?” mies kysyi.
”Purjehtimassa vai? En ole”, vastasin.
”Perinteisessä purjelaivassa. Vien sinut purjehdusretkelle, jos tahdot. Sukuni omistaa vanhoja purjelaivoja, ja niistä yhtä säilytetään Vltavan rannalla.”
Joku tarttui käsivarteeni juuri, kun olin hyvästellyt ihailijani kello kaksitoista keskiyöllä talon pääovien edessä. Kohtasin Milanin synkän katseen, ja katsoin häntä yllättyneenä. Vilkaisin vielä kartanon pihalle, josta musta, vanha auto ajoi pitkin hiekkatietä poispäin, kohti Prahan keskustaa.
”Pysy kaukana hänestä, Mira. Hän on omituinen tapaus, joten älä luule selvittäväsi hänen arvoituksiaan.” Milan puhui matalalla, kiihtyneellä äänellä.
Naurahdin välinpitämättömästi ja sitten horjahdin korkokengilläni. Hän tuki minua kädellään ja humaltuneena taisin kikattaa.
”Olen tosissani, Mira. Kerjäät hankaluuksia.”
”Missä sinun oma vaalea, koristeellinen Radostisi on?”
Milan tarttui käsillään olkapäihini ja jos emme olisi olleet tanssiaisissa täydessä kartanossa, hän olisi varmasti ravistellut minua kuin räsynukkea. Niin kiivaasti hän oli päättänyt nuhdella minua samanlaisesta hauskanpidosta, kuin mitä muutkin siellä harrastivat.
”Hupsu, humalassa oleva nainen”, hän puuskahti.
”Et ole isäni, Milan.”