Kirjoittanut: Johanna Ikonen
Tarinan aikaisemmat osat löytyvät täältä.
Dragan tummassa puvussaan oli avecini, sillä olin päättänyt tutustuttaa hänet Milaniin viimein. Tahdoin kiivaasti todistaa hänelle, että Dragan oli kunniallinen ja se kiehtova, karismaattinen persoona, jona itse hänet tunsin. Milan näytti yllättyneeltä, mutta tervehti Dragania kohteliaan varautuneesti. Lähdimme kävelemään väkinäisesti puhuen teatteri Mefistoon. Sateessa ja hämärässä kaupunki näytti hopeiselta ja epätodelliselta.
Mefisto oli tummanpunaisilla ja mustilla verhoilla sisustettu pieni vaihtoehtoteatteri, jonka katossa valaisivat himmeät sähkökynttiläkruunut. Käytävillä seisoi mustiin hupullisiin viittoihin pukeutuneita vartijoita, vampyyrihamoja joiden kasvot oli peitetty valkoisilla vahanaamioilla ja jotka pitelivät käsissään mustia ja punaisia lyhtyjä.
”Varsinainen okkultistisen salaseuran pääpesä”, Dragan kuiskasi korvaani huvittuneena.
Milan esitteli meidät tummiin ja verenpunaisiin viittoihin ja pukuihin pukeutuneille ystävilleen, joista osa oli tuttuja ränsistyneen kartanon naamiaisista. Istuimme pieneen saliin punaisille, pehmeille takapenkeille. Näytelmä alkoi, ja sen aiheena oli ilmeisesti naamiot ja teemana petos. Näytelmän nimi oli Milanin mukaan Huuto, kuten Edvard Munchin maalauksen nimikin oli. Tapahtumien taustalla soi melankolinen, slaavilainen viulumusiikki. Välillä myös tuomion sellot pauhasivat dramaattisesti.
Punaisiin kaapuihin pukeutuneet rakastavaiset tapasivat veteen hukkuvassa, myrskyisässä kaupungissa juhlissa Prahassa ja heillä oli valkoiset vahanaamiot kasvoillaan koko näytelmän ajan. Nainen selvästi tunsi vetoa mieheen ja mies oli salaperäinen, katosi yhtäkkiä sanaa sanomatta, kertoi sukunsa olevan köyhtyneitä aatelisia. He elivät rappion aikoja ja viimeisiä onnenhetkiä nyt tuntemassamme maailmassa. Aina kun nainen kuvitteli tavoittaneensa ja saaneensa miehen lähelleen, tämä teki katoamistemppunsa. He keskustelivat aina lyhyesti filosofisin lausein ja monimerkityksisin sanoin siitä, kuinka ihminen kuvitteli olevansa tämän planeetan valtias, sen pelastaja ja edistyksellinen edelläkävelijä.
Vedenpinta oli kuitenkin koko ajan nousemassa ilmaston lämpenemisen vuoksi, sateet ja myrskyt ravistelivat haurasta ihmisten rakentamaa ja asuttamaa kaupunkia. Tulvat pyyhkivät pois ihmisen jättämiä jälkiä, tuhosivat ihmiskunnan perintöä. Jo muinaisina aikoina ihmiset kokoontuivat juhlimaan ennen kokemansa maailman loppua, oman aikakautensa päättymistä. Oli syynä sitten Bysantin rappio, Rooman tuho, luonnonkatastrofi tai rutto. Viimeisillä voimillaan nämä nyrjähtäneet ihmiskunnan rappion hedelmät kietoutuivat nyt toisiinsa ja muistoihinsa hengen hädässä.
Kurkkuani alkoi kuristaa, ja ahdistus painoi rintaani kylmänä möykkynä, ja vaikka kuinka kuvittelin olevani vapaa ja huoleton sinä iltana, en voinut tuntea yhteyttä näytelmän päähenkilöihin ja heidän kokemuksiinsa ja samastuvani heidän tuskaansa ja pelkoihinsa. Dragan näytti kiusaantuneelta ja katsoi minua merkitsevästi. Nousin ja katsoin Milania vihaisena. Olin kyllästynyt häneen, tähän rujoon teatteriin ja hänen irvokkaisiin ystäviinsä. Dragan oli noussut myös ilmeisen ärtyneenä ja käveli jo rivin reunasta salin ovelle mielenosoituksellisesti vilkaisematta muuhun seurueeseen.
”Älä lähde Mira, jää. Hän ei ole hyväksi sinulle”, Milan sanoi tarttuen käteeni kiivaasti.
Katsoin häneen ristiriitaisin tuntein, mutta kuten näytelmässä, mekin elimme vanhassa kaupungissamme epätoivon ja lopun ajan aikoja. Koskaan ei voinut tietää päiviensä lukumäärää ja sitä, milloin kuoleman varjo laskeutuisi lopullisesti oman varjon ylle. Epätoivon vimmalla ravistin miehen otteen kädestäni ja lähdin kohti hautausmaata. Milan oli loukannut verisesti minua ja Dragania. En voisi koskaan antaa sitä hänelle anteeksi. Niin minä silloin ajattelin.
Kävelimme hiljaisina kaupungin sokkeloisia katuja illan pimeydessä, ja Dragan piti kädestäni kiinni. Katulyhdyt valaisivat kulkuamme, ja tuntui kuin olisimme siirtyneet ajassa taaksepäin vuosisatoja. Emme puhuneet paljon, ja hän saattoi minut kotitaloni ovelle. Sovimme tapaamisesta huomenna.
”Minulla on sinulle yllätys. Minusta tuntuu, että olet valmis siihen”, hän sanoi arvoituksellisesti.
”Tuskin maltan odottaa”, sanoin ja suutelimme.
Tapaaminen keskiyöllä tuntui minusta oudolta, mutta en pohtinut ajankohtaa sen enempää, sillä tahdoin vain tavata Draganin. Prahan pienellä, syrjäisellä hautausmaalla oli hiljaista, kun seisoin klo 23.55 suljetulla portilla odottamassa. Taksi oli juuri ajanut pois paikalta. Olinhan jo tottunut miehen outouksiin ja yllätyksiin, joita hän tuntui mielellään järjestävän toisille.
Samassa kantautui kopisevaa ääntä autotieltä, ja käännyin katsomaan äänen suuntaan. Nelivaljakko mustia hevosia ravasi kohti hautausmaan porttia vetäen tummansinisiä umpivaunuja perässään. Seisoin hämmentyneenä paikallani, ja äkkiä tuntui taas siltä kuin olisin kulkenut ajassa vuosisatoja taaksepäin. Vaunut pysähtyivät eteeni, ja niiden ovi aukesi.
”Astu sisään, Mira”, kuulin tutun äänen kehottavan.
Astuin siis sisään vaunuihin ja kohtasin kultanaamioisen hahmon, joka istui ja katsoi minua. Vaunujen ovi paukahti kiinni ja istuin alas vaunujen penkille häkeltyneenä.
”Dragan? Mitä teatteria tämä nyt on?” kysyin veikeästi.
Hän käänsi sitten katseensa eteenpäin.
”Me lähdemme pienelle ajelulle nyt”, hän vastasi.