Kirjoittanut: Johanna Ikonen
Tarinan aikaisemmat osat löytyvät täältä.
Hevoset lähtivät kävelemään ajurin ohjauksessa, ja vaunut kääntyivät niiden perässä kohti autotietä ja kaupungin keskustaa.
”Näytä kasvosi, Dragan. Tahdon nähdä sinut.”
”Niin. Ajattelin sinun olevan valmis tietämään, kuka minä olen.”
Hän käänsi hitaasti kasvonsa minua kohti. Kohotin käteni ja kosketin hänen naamiotaan sormillani ja sitten vedin sen hitaasti ja varovasti hänen kasvoiltaan pois. Näky, joka paljastui naamion alta, sai vereni seisahtumaan hetkeksi. Miehen kasvot olivat muuten tutut ja päivettyneet, mutta myös rokonarpiset, ja niissä oli ikään kuin haavaumia. Otsassa oli syviä reikiä, joista pääkallon pintaluu paistoi esiin. Musta silmälappu peitti yhä vasenta silmää. Olin säikähtynyt ja hän tarttui hansikkaan peittämällä kädellään käteeni varovasti, mutta vedin oman käteni pois aivan kuin hänen kosketuksensa olisi polttanut. Hänen kasvoillaan oli murheellinen ilme, ja hän laittoi kultanaamion takaisin kasvoilleen.
”Tältä sinä siis näytät keskiyön jälkeen, tämä on arvoituksesi, salaisuutesi”, sanoin.
”Niin. Sain tämän naamion noin satayhdeksänkymmentäviisi vuotta sitten, kun täytin kolmekymmentä vuotta. Sain tämän kapistuksen vanhalta merikapteenilta Tyyneltämereltä, Seurasaarilta Bora Borasta. Naamiolla oli outoja voimia. Sen kantaja ei vanhentunut, vaan säilytti ikuisen nuoruutensa. Ikävä kyllä tuolla taialla oli hintansa. Ja kirous ei saastuta vain kantajaansa, vaan myös jotkut hänen läheisensä.”
Kavahdin kauemmas hänestä ja aloin ymmärtää. Ajoimme vaunuilla halki aution, pimeän kaupungin, jonka varjoissa kuhisi ja tapahtui asioita, joita en halunnut tietää. Emme puhuneet enää paljon, ja pyysin häntä viemään minut kotikadulleni. Nelivaljakko pysähtyi kotitaloni eteen, ja katsoimme toisiamme tuskallisen, epätoivoisen hetken ajan.
”Olen pahoillani, en koskaan halunnut näin käyvän. Häikäistyin sinusta, enkä pystynyt vastustamaan vetovoimaasi”, Dragan sanoi hiljaisella äänellä.
”Milan oli oikeassa. Kaikki tämä oli pelkkää valhetta”, sanoin katkerana.
”Älä sano noin”, hän puhui lannistuneella äänellä. ”Minä olen päättänyt lähteä täältä. Sukuni omistama valtamerilaiva lähtee merille, kaukaisiin Tyynenmeren ja Seurasaarten satamiin. Mira, minä lähden viimeiselle matkalleni. Jos tahdot tulla mukaan, kerro se minulle viimeistään huomenna.”
En sanonut mitään. Käännyin mieli turtana ja menin pois.
Jäin asumaan Prahaan, vaikka en voinut enää työskennellä kirjakaupassani Vltavan läheisellä kujalla. Pythiassani vesi peitti jo lattian niin kuin monessa muussakin rakennuksessa. Pelastin osan kirjoistani ja vein ne asuntooni, sillä sain niiden läheisyydestä ja tuoksusta turvaa ja lohtua. Vedet alkoivat nousta, ne valtasivat kadut ja kujat, puistot. Omena- ja kirsikkapuut hukkuivat ja niiden kukat kuolivat lopullisesti, ja tuo lakastuneiden ja mätien kukkien tuoksu leijui kaupungissa. Aloin jo unohtaa monen muun entisen maailman tuoksun. Hajuvedet ja tuoksuöljyt tuntuivat turhilta, sillä aikamme oli loppumassa.
En enää tavannut Dragania. En lähettänyt hänelle viestiä, vaan päästin hänet lähtemään matkalleen. Hänen sukunsa omistamat jokilaivat myös katosivat salaperäisesti Vltavan laitureilta. Milan muutti pois Prahasta Sveitsin Alpeille ja hän alkoi lähettää minulle käsin kirjoittamiaan kirjeitä. Hän kutsui minut asumaan luokseen vuorille, missä oli raikas ilma, kylmät talvet ja lunta. Ja vielä turvallista. Kirjoitin myös kirjeitä hänelle, vastauksia, jotka viipyivät postimatkalla viikkoja. Kunnes posti ei enää kulkenut. Kirjoitin sitten viestini sähköpostilla ja useimmiten älypuhelimellani, ja hän vastasi myös niihin lähettämällä ottamiaan valokuvia Alpeilla sijaitsevasta, viehättävästä vuoristokylästä, joka näytti olevan kuin suoraan sadusta. Yhdessä kuvassa Milan seisoi taustallaan jylhä vuoristomaisema vaellussauvaan nojaten. Hän näytti elämäänsä tyytyväiseltä. Ehkä kadehdin häntä ja kaipasin ystävyyttämme, mutta en voinut jättää hukkuvaa Prahaa.
Olen kuin haaksirikkoutunut, eikä kukaan voi pelastaa minua tältä kurjalta kohtalolta. Tämä talo, jossa vietän elämäni viimeisiä päiviä viidennessä kerroksessa, on yhtä rapistunut, raunioitunut kuin sieluni, jos uskot sieluun. Uskotko, ystäväni? Urbaanin infernon sydämessä vaellan unissani Prahan autioilla, kaikuvilla kaduilla ja sokkeloisilla kujilla yksin. Kerran me tapasimme kaupungin loiston päivinä, ja meillä oli kaikki, koko maailma edessämme!
Kaupungin ovat vallanneet tulvat ja rankkasateet, ja Vltava-joen vesi lainehtii yhä uhkaavammin kaduilla ja vanhojen historiallisten rakennusten alakerroissa. Veden pinta nousee päivä päivältä ylemmäs, eikä kukaan voi tehdä asialle mitään. Olen varastoinut ruokaa ja lähdevettä asuntoni ullakkokerrokseen, minne olen linnoittautunut kirjojeni ja muutamien kaduilta pelastamieni kulkukissojen kanssa. Ihmiset pakenevat ja muuttavat paniikissa pois Prahasta, ja vain kaltaiseni menneisyyden aaveet, unohdetut jäänteet, kuin sukupuuttoon kuolleiden olentojen hauraat luurangot jäävät kaupungin tyhjiin, surullisiin taloihin mätänemään ja muistamaan kadotetun menneisyyden hohtoa. Sillä minulla ei ole muuta paikkaa, mihin mennä. Naamiot riisutaan viimein, ja kaupungin kasvot ovat rujot, arpiset ja sen keho lahoaa. Vesi vie kaiken mukanaan, kauneuden, kauheuden, kaikki ihmeelliset, tuskalliset muistot. Praha on tuleva, uusi Atlantis monien muiden maailman suurkaupunkien joukossa.
Minulla on ollut joskus haaveita ja hetkiä, kun olen tahtonut matkustaa elämäni viimeisinä päivinä ja nähdä uusia, vieraita maita ja kaupunkeja. Tahtoisin vielä myydä kirjoja ja nauttia siitä yllätyksen ja onnen hetkestä, kun asiakas löytää kauan etsimänsä, rakastamansa tai joskus unohtamansa kirjan kauppani hyllyistä. Tahtoisin vielä haistaa hedelmäpuiden tuoksua keväisessä puistossa. Miltä tuntuisi tuntea metsän tuoksu, kuulla lehtipuiden huminaa ja satakielen laulua viikonloppuretkellä maaseudulla?
Kirjoitan näitä sanoja sinulle järjen ja hulluuden rajoilla. Naamioni takana on naisen varjo, joka pyytää sinulta kuolinvuoteellaan viimeistä toivetta. Juon lasin viskiä muistoksesi ja taustalla soi Dvorákin yhdeksäs sinfonia, Uudesta maailmasta. Ethän unohda minua, ystäväni? Olit oikeassa Draganin ja niin monen muunkin asian suhteen. Olivatko ne päivät ja illat hänen kanssaan vain omaa kuvitelmaani? Uneksin usein niistä kaukaisista hetkistä. Hauraasta toivosta. Muistot ovat epätodellisia välähdyksiä mielessäni, ehkä jonkun toisen, vieraan ihmisen elämästä. Olen jo kadottanut kalenterini, mennyt sekaisin päivissä ja menettänyt ajan tajuni. Löysit oman uuden maailmasi. Olet paennut täältä vuorille, mutta kenties luet tämän viimeisen viestini.