Milo istuu pubin ulkopuolella kerjäämässä. Huonosti asennettu metallinen käsi lonksuu, kun hän kalistelee pullonkorkkia pienen metallikupin reunoja vasten. Likaiset hiukset roikkuvat osittain kasvojen edessä. Hän yrittää näyttää mahdollisimman surkealta. Ohikulkijat eivät edes vilkaise romuttamon orpolasta.
Kaduilla vilisee rottia. Milo haaveilee ottavansa yhden kiinni. Mutta hän ei osaa metsästää. Hän tuijottaa yhtä rottaa. Se nuuhkii maassa lojuvaa metallinpalaa. Yhtäkkiä varjo pysähtyy hänen kohdalleen.
Milo kohottaa katseensa. Valtava harmaapartainen mies on pysähtynyt hänen eteensä ja katsoo häntä arvioivasti yhdellä silmällään. Toisen silmän päällä on musta silmälappu. Milo siirtyy kiinni seinään. Joskus jotkut vain haluavat lyödä häntä ilman syytä.
”Ota leipää pikkuinen”, mies murahtaa ja pudottaa leivänkannikan kippoon.
Milo tuijottaa leipäpalaa kuin maailman suurinta aarretta ja vingahtaa nopean kiitoksen. Hän vilkaisee ympärilleen, eihän kukaan nähnyt? Leipä vilahtaa nopeasti paidan sisään. Hän lähtee äkkiä kohti kotia aarteensa kanssa.
Milo kulkee varjoissa seinänvieruksia pitkin kuin rotta. Pian hän pääsee kaupungin muurille ja livahtaa oviaukosta ulkopuolelle. Romumetallikaatopaikka alkaa heti kaupungin porteilta. Se kasvaa jatkuvasti, pian se on yhtä suuri kuin kaupunki. Tuttu romunkerääjä virnistää Milolle lähes hampaatonta hymyä. Milo nyökkää naiselle ja kulkee keskemmälle, kohti metallivuorta, jossa hänellä on itserakennettu yösija.
Kun ketään ei näy, hän ottaa leivän esiin. Milo haukkaa suuren haukun ja huokaisee nautinnosta. On pitkä aika siitä, kun hän viimeksi sai tuoretta leipää.
Milo siirtää mustan metallisen luukun sivuun ja paljastaa pienen kolon, jota hän kutsuu kodiksi. Siellä on kaksi repaleista vilttiä ja pari metallipurkkia. Kolo on vain hiukan Miloa suurempi, eikä siellä mahtuisi seisomaan. Kukaan ei voisi löytää koloa jätekasoista muuten kuin sattumalta. Milo on valikoinut kaikkein turhimmat ja yleisimmät metalliosat ympäristöön, ja koska kasa on vanhimmasta päästä, romunkerääjät eivät enää jaksa käydä sitä läpi.
Milo livahtaa koloon. Hän käpertyy nukkumaan vilttiensä sisään ja haaveilee ruuasta.
Seuraavana päivänä Milo menee saman pubin edustalle. Hän istuu siinä monta tuntia. Yleensä hän vaihtelee paikkaa päivän mittaan, mutta nyt hän on haluton lähtemään.
Eilinen mies lähestyy ja Milo valpastuu. Mutta tällä kertaa mies ei vilkaisekaan häneen vaan harppoo ohi ja astuu pubiin sisään. Milo nousee kurkkimaan pubiin sisälle paksun sumean ikkunalasin läpi. Mies istuutuu baaritiskin eteen korkealle jakkaralle. Tänään miehellä on ase olallaan. Miehen täytyy olla metsästäjä. Heitä on enää vähän. Metsästykseen tarvitaan Kuningattaren lupa, sillä saalista on niukasti. Miehen vaatteet on tehty kunnollisesta paksusta nahasta, niinpä hänen täytyy olla hyvä metsästäjä. Suostuisikohan mies ottamaan hänet oppipojakseen? Vesi herahtaa Milon kielelle, kun hän ajattelee, kuinka paljon ruokaa metsästäjät saavat.
Milo lähtee seuraamaan miestä, kun tämä poistuu. Hän osaa liikkua ääneti, eikä mies huomaa häntä. Mies suunnistaa eri portille, kuin mistä Milo yleensä kulkee. Tällä puolella kaupunkia on Kuningattaren metsä, yksi viimeisistä metsistä. Milo ei ole koskaan käynyt siellä, sillä se on kiellettyä.
Nyt hän kuitenkin rohkaistuu seuraamaan miestä. Kuinka hän muuten saisi selville, miten metsästetään? Metsä on vartioimaton, sillä vaarat ovat ilmiselviä. Kuningattaren pelko on iskostettu jokaiseen kaupunkilaiseen, eikä kukaan uskalla uhmata suoraa käskyä. Metsästäjät ovat ainoita, jotka siellä saavat käydä.
Milo odottaa, kunnes mies on hävinnyt puiden lomaan ja luikkii sitten miehen perässä. Hänen koko kehonsa valpastuu, kun hän astuu metsään. Metsässä on erilainen tuoksu kuin kaupungissa, ja aivan hiljaista. Ilma on eri tavalla sakeaa ja on helpompaa hengittää. Maa on pehmeää ja askellus paljain varpain on mukavampaa kuin mukulakivikaduilla tai romumetallin seassa.
Metsästäjä seuraa aluksi kapeaa polkua jonkin matkaa, mutta poikkeaa sitten aluskasvillisuuden sekaan.
Milo vilkaisee taakseen. Aivan kuin polku katoaisi sitä mukaa kun he ovat liikkuneet. Hän ei ole enää varma löytäisikö yksin pois. Niinpä hän seuraa metsästäjää syvemmälle metsään.
Hämärässä metsässä hänen mielikuvituksensa lähtee laukalle. Mitä jos jokin metsänpeto tulee vastaan? Milo ei ole koskaan nähnyt yhtäkään, mutta on kuullut tarinoita muilta romuttamon orvoilta karhuista, susista ja ilveksistä.
Metsästäjä pysähtyy ja Milo kiertää tarpeeksi kauas, jotta mies ei näe häntä, mutta hän voi katsella mitä mies tekee. Metsästäjä katkoo oksia ja hieroo itseään lehdillä. Sitten hän ottaa maasta tomua ja multaa ja hieroo sitä kenkiinsä ja housuihinsa.
Milo matkii miehen toimia. Hän huomaa mutaisen lammikon ja astuu siihen. Kylmä vesi saa hänet hytisemään, mutta hän pesee jalkansa polviin saakka mudalla. Sitten hän taittaa lehtiä ja hieroo niitä itseensä ja asettaa muutaman oksan kiinni repaleiseen paitaansa ja sortsinkaulukseen. Kirpeä tuoksu on miellyttävä, paljon parempi kuin mikään kaupungin löyhkistä. Hän pesee myös kasvonsa mudassa, ja pian häntä ei enää kunnolla erota metsästä. Ainoastaan silmät erottuvat valkeina. Nyt hämärä saakin Milon tuntemaan olonsa turvallisemmaksi. Hän on näkymätön.
Metsästäjä jatkaa matkaansa ase tanassa. Hän liikkuu eri tavalla, varovaisemmin. Katse kiertää hitaasti pusikoissa ja puiden väleissä. Milo jättää pidemmän välimatkan, hän ei halua miehen ampuvan vahingossa häntä. Metsämaastossa liikkuminen on yllättävän helppoa. Toisaalta metallikasoissa liikkuminenkin vaatii tasapainoa ja tarkkoja silmiä.
Metsästäjä pysähtyy.
Milo ihmettelee ensin miksi, mutta sitten hänkin näkee sen.
Suuri kaunis eläin, jolla on korvien päässä mustat tupsut ja punertava täplikäs turkki liikkuu laiskasti puiden välissä. Sen askellus on sulavaa ja itsevarmaa. Milo ei ole koskaan nähnyt muuta kuin rottia ja harakoita, ja eläimen kauneus jähmettää hänet.
Sitten kuuluu korviasärkevä räjähdys. Milo puristaa peloissaan silmänsä kiinni ja tukkii korvansa. Kun hän avaa silmänsä hänen on pakko painaa käsi suun eteen, ettei huutaisi.
Kaunis eläin makaa maassa punainen verijälki niskassaan. Sen suusta karkaa matala vaikerrus ja sen tassut nytkähtelevät, kun se yrittää päästä pystyyn.
Milo peruu kaikki ajatuksensa siitä, että haluaisi olla metsästäjä.
Mies lähestyy ilvestä varmoin askelin, eikä Milo voi kuin tuijottaa tapahtumia piilopaikastaan.
Mies ottaa repustaan jonkinlaisen laitteen ja asettaa sen ilveksen viereen. Kun hän painaa nappia, siitä vapautuu metallinen verkko, joka painaa ilveksen maata vasten. Eläimen rintakehä kohoilee hitaasti, vavahdellen.
Mies ottaa taskustaan käyrän puuvartisen puukon ja katkaisee ilveksen kynnen. Sitten hän siirtyy, ja katkaisee tämän hännänpään. Ilves inahtaa ja kyyneleet kohoavat Milon silmiin.
Hän muistaa miltä tuntui joutua myymään kätensä. Kipu tuntui lääkkeiden läpikin tylppänä ja kauhistuttavana, kun käsi katkaistiin. Eikä se ollut ollut edes pahinta. Kauheinta oli vihlonta, kun hänen itse rakentamansa mekaaninen käsi asennettiin ja yhdistettiin hermoihin hitaasti yksi hermo kerrallaan. Lääkäri ei ollut ollut kovinkaan hyvä. Kättä vihloi edelleen, etenkin sateella.
Metsästäjä kaivaa repustaan pienen puisen kulhon ja laittaa ilvekseltä leikkaamansa osat siihen. Sitten hän kyykistyy ilveksen pään vierelle. Hänellä on kädessään terävä lyhyt veitsi, jonka kärki on kaareva. Mies painaa toisella kädellään ilveksen päätä maata vasten ja upottaa sitten veitsen ilveksen silmäkuoppaan. Ilves mouruaa ja Milo alkaa täristä.
Mies pudottaa verisen silmän kippoon. Milo pelkää oksentavansa, mutta ei silti saa itseään pakenemaan. Sääli eläintä kohtaan valtaa hänet ja hän lausuu mielessään pienen rukouksen ilveksen sielulle. Ainoan, jonka muistaa. Ainoan, jonka äiti hänelle opetti.
Mies sytyttää nuotion ilveksen vierelle. Kun liekit ovat suuria ja punaisia, pudottaa mies palaset nuotioon ja lausuu outoja sanoja kiertäen ilvestä.
Hetken kuluttua ilveksen kehosta nousee jotain vaaleaa ja häilyvää. Kuin savua, mutta kirkkaampaa ja valkoisempaa. Metsän hämärässä se on taianomainen näky.
Sitten utu alkaa muotoutua ja tiivistyä. Pian valkoisena hohtava ilves häilyy metsästäjän edessä. Metsästäjä katsoo olentoa silmiin ja örähtelee kovaan ääneen vieraita rytmikkäitä sanoja.
Ilveksen henki kallistaa päätään, kuin arvioiden metsästäjää. Sitten se käännähtää ja lähtee laukkaamaan. Kohti Miloa.
Milo ponnahtaa pystyyn ja perääntyy, mutta kompastuu juurakkoon ja mätkähtää selälleen. Ilves loikkaa häntä kohti. Milo sulkee silmänsä odottaen kipua.
Mitään ei tapahdu.
Hän avaa varovasti silmänsä. Ilvestä ei ole. Hän huokaisee helpotuksesta.
Mutta sitten hän tajuaa metsän olevan erilainen kuin aiemmin. Kaikki näyttää paljon kirkkaammalta. Valoisalta ja värikkäältä. Metsä kuhisee liikettä, jota Milo ei aiemmin ollut huomannut. Elämä virtaa puun runkojen sisällä ylös ja alas värisevinä värikkäinä puroina. Puiden hangoissa nukkuu lintuja, maassa vilistää pienenpieniä ötököitä. Maa värähtelee jalkojen ja käsien alla.
Metsä humisee ja huokailee, kun oksien pienet liikkeet tekevät ääniä. Milo on lumoutunut.
Silloin metsästäjän vihaiset kasvot ilmestyvät hänen ylleen ja suuri koura nostaa hänet ilmaan.
”Mitä sinä penteleen nulikka olet mennyt tekemään?” metsästäjä ärjäisee ja ravistelee Miloa niin, että metallikäsi kalahtelee. ”Veit minun näön. Minun ilvesnäön! Tajuatko kuinka monesti olen yrittänyt metsästänyt tuota ilvestä? TAJUATKO?”
Milo pudistaa päätään puhekykynsä menettäneenä.
Mies irrottaa otteensa ja Milo putoaa. Hänen kehonsa on kuitenkin erilainen kuin ennen, ja hän putoaa ketterästi jaloilleen. Metsästäjä hieroo ohimoitaan mietteliäänä. Hän mutisee itsekseen ja kiroilee. Sitten hän pysähtyy.
Milo ottaa hitaita askeleita taaksepäin toivoen, että mies ei katso häneen. Että mies on unohtanut hänen olemassaolonsa. Mies kuitenkin kääntää katseensa häneen outo ilme kasvoillaan.
Milo tunnistaa sen ahneudeksi.
”Saat etsiä minulle toisen ilveksen”, metsästäjä sanoo. ”Pystyt siihen kyllä”, hän sanoo melkein pehmeästi.
”Ei”, sanoo Milo hiljaa, mutta mies ei kuule. Mies on jo alkanut kaivaa reppuaan. Milo on ottanut pari askelta, mutta miehen pitkä käsi tarttuu hänen metallikätensä ranteeseen. Kipu vihlaisee olkapäätä, ja käsi nytkähtää lähes pois sijoiltaan, kun mies nykäisee hänet lähemmäs.
”Et mene minnekään.”
Raivo väreilee metsästäjän ihon alla punertavina puroina, mutta sen seassa risteilee suunnitelma. Milo ei ymmärrä mitä hänelle on tapahtunut. Miksi hän yhtäkkiä näkee kaikkea outoa?
Mies ottaa esiin repusta hopeisen ketjun ja punaisen narun.
”Tämä pitää sinut aisoissa”, metsästäjä mutisee ja sitoo ketjun Milon kaulan ympärille.
Milo pyristelee, mutta ketju pakottaa hänet jähmettymään. Metsästäjä sitoo ketjuun narun kuin talutushihnan.
”Tämä liittää sinut minuun. Se on vielä prototyyppi, mutta toiminee”, metsästäjä sanoo äänessään rautainen kalskahdus.
”Mitä sinä oikein haluat minusta?” Milo uskaltautuu kysymään.
”Etsit minulle toisen ilveksen.”
”Mutta enhän minä osaa.”
”Nyt osaat. Se on aivan helppoa.” Metsästäjä vie Milon ilveksen verisen ruumiin vierelle.
Milo ei pysty katsomaan sen silmätöntä päätä. Mies osoittaa metsästä tulevia tassunjälkiä.
”Tuossa. Nuo ovat ilveksen jäljet. Katso niitä kunnolla. Sinun pitäisi pystyä näkemään millaiset askeleet ovat, nähdä miten ilves liikkuu metsässä ja sitten voit nähdä kuvion. Nyt kun tiedät miltä sen tassunjälki näyttää, tunnistat ne helposti metsässä ja löydät sen lajitoverit”, mies neuvoo.
Tassunjäljet hohtavat metsänpohjassa violetteina valoina tumman maan päällä. Kaikessa elävässä tuntuu nyt olevan valo.
”Tapatko sitten senkin ilveksen?”
”Kyllä.”
”Mutta miksi?”
”Tarvitsen sen näön”, mies vastaa ja kohottaa silmälappuaan.
Lapun alla silmä on samea, ja sen viertä kulkee arpi. Silmä on kuollut, siihen ei kulje enää hermoja eikä valoa, kuten toiseen silmään.
”Metsästäjällä on oltava parempi näkö kuin saaliseläimellä.”
”Mutta olet jo vanha.”
”Haluan sen silti”, mies sanoo.
Milo itse on varma, ettei edes elä yhtä vanhaksi kuin metsästäjä on jo elänyt. Hän ei ole koskaan uskonut elävänsä kovin pitkään, sillä hengissä pysyminen on raskasta. Joka päivä on kamppailu nälkää vastaan. Kuka jaksaa sitä niin pitkään?
”Johdata minut toisten ilvesten luo”, metsästäjä komentaa ja nykäisee narusta.
”En tahdo.”
”Oletko varma? Voin tehdä sinulle saman kuin tuolle ilvekselle. Kukaan ei tulisi sinua kaipaamaan. Ketään ei kiinnostaisi. Jos et etsi ilvestä minulle, otan sinun silmäsi. Eiväthän ne tietysti yhtä hyvin toimisi, mutta on se kuitenkin tyhjää parempi”, mies sanoo ja ottaa käyrän puukon esiin.
Milo värähtää. Hän ei mahtaisi mitään suurelle miehelle. Ja mies on oikeassa, ketään ei kiinnostaisi vaikka hän katoaisi. Kukaan hädin tuskin tietää, että hän on olemassa.
Milon hartiat lysähtävät ja hän lähtee kulkemaan ilveksen jälkiä syvemmälle metsään. Välillä hän unohtuu ihailemaan puiden ja kasvien kauneutta. Metsästäjä kuitenkin keskeyttää hänet aina nykäisemällä narusta.
Sitten Milo huomaa maassa uusia jälkiä. Niitä on paljon. Ne ovat suunnilleen yhtä suuria kuin ilveksen, mutta niiden valo on tummempaa ja sinisempää. Mies ei näytä huomaavan niitä.
”Miksi vain ilves kelpaa?” Milo kysyy. ”Miksei jokin toinen eläin?”
”Muilla eläimillä on muita tarkoituksia”, mies sanoo hajamielisesti. Hän vaikuttaa vaipuneen ajatuksiinsa ja tuijottaa metsää haaveilevasti.
Milo alkaa käydä epätoivoiseksi, hän ei ole nähnyt jälkeäkään muista ilveksistä. Hän päättää seurata toisia jälkiä.
He saapuvat joen rantaan. Koski pauhaa vieressä ja puista kuuluu lintujen ääniä. Milo kyykistyy juomaan. Vesi maistuu erilaiselta kuin kaupungissa. Oikeastaan se ei maistu juuri miltään, mutta virkistää eri tavalla. Miksei hän ole aiemmin tullut metsään? Täältä olisi saanut puhdasta vettä. Sitten hän muistaa pedot.
Jonkin eläimen tuoksu leijuu ilmassa vahvempana kuin aiemmin. Ilves Milon sisällä kavahtaa. Se haluaa pois niiden luota, ja Milo joutuu tyynnyttelemään sitä. Jäljet ovat tuoreempia, eläimet ovat lähellä. Ne ovat joen toisella puolella.
”Meidän pitää ylittää vesi”, Milo sanoo.
Mies katsoo laiskaa virtausta ja nyökkää.
”Kannan sinut.”
Mies nostaa Milon selkäänsä kuin tämä ei painaisi mitään. Vesi ulottuu miestä vyötäisille ja Milo roikkuu hänen selässään kuin oravanpoikanen.
Metsästäjä laskee Milon maahan. Milo tunnustelee vaivihkaa tuulen suuntaa. Hän johdattaa metsästäjää sellaista kautta, että eläimet haistavat heidät ensin.
Ilves varoittaa heidän olevan nyt toisten eläinten reviirillä. Se pyrkii koko ajan estämään Miloa kulkemasta eteenpäin. Siitä Milo tietää, että hänellä on mahdollisuus.
Maa tärähtelee vienosti jalkojen alla, kun kymmenet keveät tassut rummuttavat sitä. Eläimet lähestyvät, mutta niitä ei vielä näy. Metsästäjä ei huomaa mitään.
”Mitä muita petoja metsässä on?” Milo kysyy yrittäen saada metsästäjän huomion itseensä.
”Karhuja ja susia”, mies murahtaa. ”Niistä paranee pysyä kaukana, ne eivät liiku yksin niin kuin ilvekset. Ja niihin maailman muutos on vaikuttanut enemmän kuin ilveksiin. Ne eivät enää pelkää ihmisiä”, hän jatkaa ja katsoo Miloa toinen kulma koholla. ”Näitkö jonkun muun kuin ilveksen jäljen?” mies kysyy ja alkaa katsella maahan. Miehen silmät laajenevat.
Matalaa murinaa alkaa kuulua kaikkialta heidän ympäriltään.
Mies irrottaa otteensa Milon kaulaa kuristavasta narusta, ja kurottaa kätensä asetta kohti. Milo hyppää roikkumaan aseeseen, ja putoaa ase sylissään maahan. Metsästäjän kasvoille nousee kauhistunut ilme, kun susilauma lähestyy.
Milo nousee ketterästi, vapauttaa itsensä narusta, ja hyppää lähimpään puuhun. Hän kiipeää runkoa pitkin niin ylös kuin pääsee.
Alhaalla sudet kaatavat metsästäjän maahan ja raatelevat miestä hampaillaan. Metsästäjän huuto kaikuu metsässä.
Veri värjää aukion punaiseksi.
Metsästäjän silmä on rävähtänyt auki. Hän katsoo suoraan Miloon. Elämän valo virtaa ulos miehestä veren mukana. Veri imeytyy metsänpohjaan, ja sudet pysähtyvät. Ne nuuhkivat miestä ja yksi niistä ulvahtaa kuin komentona.
Sudet hylkäävät raadon ja vilkaisevat puuhun. Nekin huomasivat miehessä piilevän sairauden. Hukat kiertelevät hetken puun alla katsellen Miloa, mutta jättävät hänet sitten rauhaan.
Milo nököttää puussa katsellen aamuauringossa välkähtelevää jokea. Ilveksen henki asettuu hänen kylkiluidensa tienoille ja kehrää.