Ealotar oli katsellut pimeyden keskellä esitettyä outoa näytelmää jo kauan. Äänettä, hitaana virtana olivat alastomat hahmot kadonneet jään alle, mykkien katseiden todistaessa tapahtumaa. Ainoa, josta lähti ääntä, oli tietäjä, joka odotti mustan avannon äärellä ja noitusi hiljaa maalatessaan mustalla nesteellä kuvioita miesten kasvoihin ja ylävartaloon.
Edellisen hahmon kadottua synkän veden alle oli seuraavan vuoro. Tämä seisoi ilmeettömänä jäisen tunturijärven rannalla muiden miesten luona. Tietäjä katsoi miestä ja nyökkäsi hiljaa. Mies oli jo riisunut kaikki turkiksensa ja lähti nyt alastomana kävelemään lumeen tallautunutta polkua kohti avantoa, halki kuun ja taivaanvalkeiden valossa tummansinertävänä loimuavan hangen. Mies käveli kuin unessa, luonnottoman hitaasti ja vakaasti, kuin loitsulla hidastettu nuoli, joka ei välitä ympäröivästä hyytävästä kylmyydestä tai edessään olevasta kohtalosta, tietäen väistämättömän määränpäänsä.
Avannon luona mies pysähtyi aivan aukon reunalle, antoi tietäjän maalata kasvonsa, rintansa ja käsivartensa ja astui sitten avantoon. Edellisen uhrin jälkeen avannon pintaan oli ehtinyt jo muodostua hyvin ohut jää, joka päästi nyt murtuessaan pienen rasahduksen. Hahmo katosi ääntäkään päästämättä pinnan alle. Tietäjä katsoi hetken miehen perään, kuin varmistaen ettei tämä enää noussut ylös, kääntyi sitten katsomaan rannalla olijoita ja nyökkäsi seuraavalle. Ealotar makasi lumessa kummun takana, pitkän matkan päässä, mutta hän olisi voinut vannoa, että näki pimeyden keskellä vanhan tietäjän kasvoilla hiljaisen hymynkareen. Häntä puistatti.
Puistatukseen sekoittui myös vatsanpohjaa vääntävä tunne, joka oli vahvistunut päivä päivältä ja saavuttanut huippunsa Ealottaren saavutettua määränpäänsä. Hän tiesi, että tässä paikassa lepäsi jotakin hyvin vanhaa ja pahaa. Ja voimallista, niin voimallista, että Ealotar epäili, että hänen matkansa olisi tuomittu tuhoon. Mutta hänelläkään ei ollut vaihtoehtoja, kuten ei ollut noilla onnettomilla avantoon astujilla. Hän tiesi, että hänenkin olisi astuttava järven jäälle.
———
Kolme kuunkiertoa sitten Ealotar oli etsinyt Ukon ja puhunut tämän kanssa. Hänen kansansa oli kärsinyt jo kolme perättäistä ankaraa katovuotta, mutta viimeisin kesä, jota ei kesäksi edes saattanut sanoa, oli saanut Ealottaren huolestumaan. Kevättä oli odotettu, mutta se ei koskaan saapunut, eikä myöskään kesä. Aurinko kiersi korkealla taivaanlaella, mutta ei lämmittänyt vaan paistoi kuin ohuen kankaan lävitse. Lumet eivät kokonaan sulaneet, vedet eivät täysin auenneet.
Ealotar oli koittanut lukea luonnon merkkejä. Yrittänyt ymmärtää, mistä sään muutos oli johtunut, mutta ei ollut löytänyt siihen mitään syytä. Tuuli, kylmyys ja lumi eivät puhuneet hänelle. Eivät, vaikka hän kutsui näitä syntysanoilla. Hän oli istunut mökissään päiväkausia ja etsinyt tietoa kirjoistaan, mutta ei ollut niistäkään apua löytänyt. Lähimpien kylien väki kävi hänen luonaan apua pyytämässä, mutta hänellä ei ollut sitä antaa. Kylmyys jatkui läpi kesän, satoa ei saatu ja jouduttiin turvautumaan pelkästään metsän riistaan ja vesien kaloihin. Saalista saatiin kuitenkin kylmän keskellä huonosti, ja sekin vähä alkoi ehtyä.
Niinpä Ealotar oli päättänyt viimein hakea apua itseään viisaammalta. Hän tiesi missä Ukko oli viimeksi oleillut, mutta ei ollut varma, olisiko tämä siellä enää, saatikka olisiko tämä halukas auttamaan. Viimeksi heidän nähdessään Ealotar oli ollut nuori ja uhmakas. Hän oli ollut varma, että saisi Ukon kertomaan hänelle salansa ja ikiaikaisen viisautensa, mutta toisin oli käynyt. Ukko oli ajanut hänet matkoihinsa kuin uitetun koiran. Ealottaren vaivalla opettelemat syntysanat ja loitsut oli Ukko repinyt riekaleiksi omilla, väkevimmillä luomislauluillaan ja pyyhkäissyt tiehensä kuin harmittoman kärpäsparven. Ealottarella oli sentään ollut järkeä myöntää tappionsa ja osoittaa kunnioitustaan Ukolle, minkä tämä oli vaitonaisena hyväksynyt.
Silti Ealotarta oli hävettänyt paluumatkallaan, ja hän oli vannonut, että ei enää toista kertaa Ukon kanssa voimiaan koittelisi, ei ainakaan ennen kuin hänen oma mahtinsa kasvaisi. Mutta sitten oli ikä tuonut viisautta ja saanut ymmärtämään, ettei mahdilla ja sillä mittelöimisellä ollut mieltä. Se oli pelkkää turhamaisten lasten leikkiä, jossa saattoi käydä myös huonosti, kuten Ealotar oli kipeästi myöhemmin saanut oppia. Todellinen loitsijan mitta oli siinä, oliko hänestä tiukassa paikassa apua. Iloa muille eläjille. Ei siinä, oliko hän kaikista mahtavin.
Niin Ealotar oli loitsinut suksensa vinhaan vauhtiin ja lähtenyt Ukkoa etsimään. Kahden kuunkierron ajan hän oli kierrellyt Ukon vanhoja asuinsijoja, kunnes oli päässyt tämän jäljille. Eräässä kylässä asuva parantaja oli perillä Ukosta ja tiesi, että tämä nykyään asusteli kauimmaisella Karikkomeren saarella, viimeisellä ennen suurta aavaa.
Ealotar kulki vaivalloisen matkan meren rantaan, löysi kylän, josta sai ostettua vanhan uiskon — sekä vähän evästä — hyppäsi veneeseen ja nostatti tuulen. Meri oli avoin, vain rannastaan jäässä, ja niin Ealotar kiisi uiskollaan kohti etäisintä saarta. Talvinen sää teki matkanteosta ankaraa, kylmä viima puri kasvoja ja jäinen vesi roiskui vaatteille, mutta Ealotar piti loitsuten kehonsa lämpimänä ja tuulen myötäisenä.
Taitettuaan tauotta matkaa kaksi päivää ja yötä, Ealotar näki viimein saarista kauimmaisen kohoavan merestä kivikkoisena ja harvapuisena. Ja saaren kallioilla, tummuvaa iltataivasta vasten, hän erotti Ukon jo tähyämässä tulijaa.
— Olen sinua odottanut, Ealotar, Ukko sanoi jylisevällä äänellään, kun Ealotar oli noussut rantaan ja tervehtinyt Ukkoa perinteisellä tavalla. — Näin tulosi jo kaukaa. Ukko katseli Ealotarta arvioivasti ja hymyili tavalla, joka herätti Ealottaressa häpeän puistatuksen. — Muistanpa viime vierailusi ja mahdista mittelevän mielettömän. Vasta kapaloistaan karannut, ja jo Ukkoa haastamassa! Ukko nauroi, jos sitä nauruksi saattoi sanoa. Ealottaresta se kuulosti enemmän etäiseltä ukkosen jylinältä. Hän painoi päänsä tietämättä, mitä sanoisi.
— No? Joko on järjenjuoksu palannut? Mielesi kotiin viimein harharetkiltään löytänyt ja pesän päähäsi kyhännyt? Ukolta ei pienten kansa saloja saa mittelöillä, ei menneen auringon aikaan, ei tämän, eikä tulevan. Miksi siis tänne tulet ja rauhaani rikot?
— Oi iätön Ukko, taivaan tietäjä! Ealotar sanoi. — En olisi tullut, ellei hätä olisi suuri. Kolme kylmää kesää, eikä nyt kesää enää lainkaan. Siemen ei idä, puut eivät kanna hedelmää. Eläimet kuolevat viluun ja nälkään. Väkeni vähenee, ja nurmituomas meidät kaikki kohta alleen hautaa. Sano viisas Ukko, taivaankannen takoja, mistä on tämä kylmä tullut? Mikä voima auringon himmentää ja kaiken kylmettää?
Ukko katseli hetken Ealotarta tuumivasti. Se oli selvästi hyvillään tämän maireista sanoista. — Ei ole kylmä talven työtä, ei kesän häviötä. Alku tämä on pitkän kylmän, monen hyisen vuodenkierron, joka kaiken jäähän ja lumeen peittää. Sen synty on syvällä, kaukana täältä. Saatankohan sen sinulle virkkoa? Kuolemaa se sinulle tietää, mutta kuolema on myös kansasi huomen, ellet mitään tee. Tuotat kuitenkin Ukolle lystiä, pienen kansan pieni Ealotar, uhmakas urhotar. Jospa sen sinulle siis virkon? Teet niin tai näin, Ukolle on sama. Minua ei mitätön kylmyys vaivaa! Ukko kohottautui äkisti täyteen mittaansa. Kuumuus levisi hänen ympärilleen ja sai Ealottaren haukkomaan henkeään.
— Virko Ukko, sano salasi, kiitollisuuden kannan hautaani asti! Ealotar huusi työläästi kuuman ilman pyörteiden keskellä.
— Hautaasi? Ukko jylisi. — Etpä kauaa kiitollinen aio olla. Hyvä on, avaahan mielesi, saat sanan, suunnon — ja matkallesi pään.
———
Ukko oli pitänyt lupauksensa ja Ealottarella oli nyt sana, joka antoi suunnon ja nostatti mieleen kuvan kylmästä, pimeästä pohjoisesta ja pahaa enteilevästä jäisestä järvestä. Kolme kuun kiertoa Ealotar oli kulkenut, aluksi uiskolla niin kauas pois keskipäivän auringonkajosta kuin yletti, kunnes piti siirtyä jäiselle maalle ja jatkaa matkaa hiihtäen.
Päivä päivältä oli kylmyys ja pimeys lisääntynyt. Samoin epämääräinen pelko Ealottaren mielessä ja sydänalassa. Maa oli karua, metsät olivat jääneet jo kauan aikaa sitten taakse. Vain harvat kitukasvuiset koivut yrittivät sinnitellä hyisessä loivien mäkien ja tasankojen halkomassa maisemassa. Syötävää ei juurikaan ollut, ja Ealotar tervehti jokaista satunnaista saalista ilolla. Loitsulla vankistettu nuoli löysi aina maaliinsa, vaikka ne harvassa olivatkin, ja niin Ealotar oli pystynyt jatkamaan matkaansa oudossa maassa, jossa aurinko näkyi päivällä vain juuri ja juuri, ja jonka öitä valaisivat taivaalla hohtavat, ihmeelliset kirjavat liekit.
Ihmisiä Ealotar kohtasi harvoin, ja vähin erin hän alkoi välttelemään näitä huomattuaan ihmisten kavahtavan pelolla hänen kysymyksiään pohjoisesta ja järvestä, jota hän etsi. Viimeisien viikkojen aikana hän ei enää tavannut yhtäkään ihmistä, ei ennen kuin saapui järvelle.
Ealotar oli tunnistanut paikan jo kaukaa. Se oli sama kuin Ukon antamassa näyssä. Kolmen tunturin ympäröimä alanko, jonka keskellä lepäsi järven jäinen kansi. Pelkillä silmillä katsottuna paikka ei itsessään näyttänyt lainkaan uhkaavalta, mutta Ealotar aisti sen huokuvan jotakin muinaista ja pahaenteistä. Äkkiä tuo tunne sai hänet valtaansa. Oli kuin jokin voima olisi hyökynyt hänen päälleen, tuoden iäisen kuolleen kylmyyden mukanaan ja jähmettäen hänen verensä. Hetken aikaa hän koki hirvittävää pakokauhua ja halua kääntyä takaisin.
Jospa Ukko oli ollut väärässä. Ehkä kylmä väistyisi itsestään? Ealotar hengitti hetken syvään ja lausui suojaloitsun. Ei Ukko ollut väärässä. Hän tiesi sen. Tällä paikalla oli tekemistä kylmyyden kanssa ja hänen täytyisi ottaa selvää siitä. Ealotar toivoi, että Ukon antama sana olisi oikea.
Niin hän oli illan pimetessä hiihtänyt tunturien lomitse ja löytänyt pienen törmän, jolta tarkkailla järveä. Ja ihmisiä, joiden hän oli nähnyt kerääntyneen tuohon outoon rituaaliin.
———
Kun viimeinen uhri oli järvelle annettu, olivat ihmiset poistuneet tietäjä edellään. Ealotar odotti pitkään ja varmisti, etteivät ihmiset palaisi. Vasta sitten hän lähti työläästi laskeutumaan alas töyrästä, ja lähestyi järven rantaa. Hän tutki ihmisten jättämiä jälkiä. Ne olivat hyvin pieniä, melkein kuin lasten jalanjälkiä. Ealotar ei ollut kaukaa erottanut, että näiden outojen ihmisten täytyi olla hyvin lyhyitä.
Mikä oli tämä paikka ja tämä väki, joka sitä palvoi? Ealotar tiesi, että oli vain yksi tapa ottaa selvää. Lausua sana. Hän asettui rannalle katse kohti järveä ja lausui Ukon kertoman syntysanan. Hetkeen ei tapahtunut mitään. Sitten Ealotar tunsi kylmyyden tiivistyvän ja muinaisen voiman heräävän. Järvi alkoi hohtaa kylmää sinistä valoa, ja äkisti tuulenpyörre nostatti järven pinnasta kaiken lumen ja teki jäästä paljaan. Jään alla, sinisen valon keskellä, pyörähtelivät ja liikkuivat veden virtauksessa sadat — ehkä tuhannet? — mustat hahmot. Järveen astuneet.
Ealotar haukkoi henkeä, mutta huusi sitten uudestaan syntysanan. Järvi vavahti ja jää ritisi.
— Tunnistatko nimesi, muinainen? Sano, oletko tämän kylmän luoja? Ealotar huusi. Kuului vaimeaa huminaa, joka voimistui hitaasti. Kuin jokin jättimäinen olento olisi heräämässä. Matala ääni täytti järven selän ja sai jään värisemään ja kirskumaan.
— Ihminen. Mitä haluat? Kuolemaa? Ealotar kuuli kuin tuhannen matalan äänen huutavan päänsä sisällä, huminan ja jään kirskunan keskellä. — Anna meidän olla. Me olemme iäiset. Olemme aina olleet ja tulemme aina olemaan. Kylmä meidät säilyttää, kylmä pitää elossa. Kylmä kaiken peittää taas. Se on hyvä.
— Käsken sinua kertomaan: mikä olet? Ealotar huusi tuulen ja ilmassa pyörivän lumen keskeltä.
— Kerran olimme kuin sinä. Emme enää. Saimme selville kuoleman sanat. Ja pakenimme jäiseen kotoomme.
— Vastaa, miksi teette kylmän, miksi peitätte auringon?
— Typerä ihminen. Vastaamme sinulle vain, koska nimemme tiedät. Mutta tämän jälkeen kuolet. Emme voi kuolla, kun kylmä meidät säilyttää. Jään sulaessa heräämme ja luomme kylmän uudelleen. Se on helppoa. Teidän ihmisten joukosta löytyy aina se, joka on valmis uhraamaan veljensä ikuisen elämän toivossa.
Ealotar katsoi kirskuvan jään alla elottomina pyörähteleviä ruumiita. Uhreja, jotka antoivat muinaiselle voiman luoda kylmyyden. Häntä puistatti.
— Minä käsken sinua lopettamaan tämän, Gadd’Eddan! Ealotar huusi käyttäen olennon syntysanaa. — Jos jatkat, meidän maailmamme kuolee!
Ealotar kuuli jymisevää naurua päänsä sisällä. — Teidän maailmanne kuolee aina kun aurinko on kiertänyt kymmenen ja tuhannen kertaa. Kylmyys palaa aina. Jää peittää kaiken alleen, kunnes ei ole muuta kuin jää, kylmyys ja me. Emmekä me tätä tee, vaan te ihmiset itse. Kylmän paluuta ei voi enää pysäyttää, uhrit tekevät jo työnsä, me emme tee enää mitään. Loitsu on taas täytetty.
Äkkiä Ealotar kuuli takaansa ääniä ja yritti kääntyä, mutta tunsi, miten jokin osui kovaa hänen takaraivoonsa, ja hän menetti tajuntansa.
———
Herätessään Ealotar näki ensimmäisenä tietäjän virnistelevät kasvot. Tämä puhui kieltä, jota Ealotar ei ymmärtänyt, mutta silti hän tajusi kyllä, mistä tämä puhui. Ealotar makasi sidottuna avannon äärellä, täristen alasti ja kylmissään. Tietäjä istui kyykyssä ja maalasi hänen kasvoihinsa kuvioita, vuoroin loitsusi, vuoroin selitti jotakin ja osoitteli virnistellen kohti avantoa.
Ealottaren suu ja kädet oli sidottu, loitsiminen ei onnistuisi. Hän yritti rimpuilla irti siteistään, mutta turhaan. Tietäjä vain nauroi ja jatkoi taikojaan. Ilmeettömät miehet seisoivat turkikset yllään hänen vieressään.
Lopulta tietäjä oli ilmeisen tyytyväinen työhönsä, kohottautui seisomaan ja viittasi miehiä tarttumaan kiinni Ealottareen. Ealotar tärisi kylmästä ja kauhusta ja yritti huutaa, mutta ei onnistunut. Voimattomana hän seurasi, miten miehet nostivat hänet ilmaan ja kantoivat avannon ylle.
Jäinen vesi ympäröi Ealottaren. Hän yritti pidättää hengitystään ja päästä takaisin pintaan. Kädet sidottuna se oli vaikeaa, mutta hän potki jaloillaan ja onnistui nostamaan päänsä ylös avannosta ja vetämään märkien siteidensä välistä ilmaa. Avannon ympärillä olevat miehet painoivat kuitenkin hänen päänsä takaisin alas. Ealotar kuuli jään yltä tietäjän kiihkeän ilonpidon, joka yhtyi hänen päänsä sisällä kumisevaan muinaisen nauruun.
Ealotar pinnisteli ja sai yhä uudestaan päänsä pinnalle, mutta äänettömät tummat hahmot painoivat hänen päänsä aina vain takaisin hyiseen veteen. Vähitellen hänen voimansa alkoivat ehtyä, ja hän alkoi tuntea kylmyyden ottavan kehonsa valtaan. Viimeisillä voimillaan hän yritti vielä kerran pintaan, sai ilmaa, mutta painui sitten alas ja alkoi vajota kohti järven pohjaa.
———
Ealotar oli juuri menettämässä tajuntansa, kun hän näki valon leimahduksen yläpuoleltaan. Kirkas punainen valo leikkasi veden sinistä hohdetta ja jään yllä levittäytyvää pimeyttä. Hän kuuli kirkunaa ja raivoavaa huutoa päänsä sisältä. Sitten hän menetti tajuntansa.
Herätessään Ealotar oli taas järven rannalla. Tai sen, mitä järvestä oli jäljellä. Jokin valtava voima oli polttanut järven karrelle, sulattanut jään ja haihduttanut veden. Uhratut ruumiit olivat palaneet, ja järven pohja näkyi mustaksi kiveksi sulaneena.
Ealotar oli alasti, mutta hänellä ei ollut kylmä. Järven polttanut voima, taivaankokko, oli hänen vierellään, kuumuutta uhkuen. Suomujen peittämä pää kohosi korkealle vasten taivasta sen hiljaa katsellessa mustunutta maisemaa.
Ealotar kohottautui hitaasti istumaan ja tunsi samalla kivun kyljissään. Ne olivat ruhjeilla ja mustelmilla, paikoin myös verisillä pistoilla ja viilloilla. Mahtavan tulilinnun kourat ja kynnet olivat kyllä nostaneet hänet vedestä ja pelastaneet hänen henkensä, mutta lempeät ja pehmeät ne eivät olleet. Ealotar piteli hetken kylkiään ja lausui hiljaa loitsun, joka sai haavat sulkeutumaan. Sitten hän nousi vaivalloisesti ja haki rannalta avantoon astuneiden jättämät turkikset ylleen. Taivaankokko istui hiljaa eikä tuntunut kiinnittävän häneen mitään huomiota.
Palatessaan taivaankokon luokse hän käveli suoraan tämän eteen ja puhutteli tätä. Hän yritti kiittää tätä pahan tuhoamisesta, oman elämänsä pelastamisesta ja kansansa tulevaisuuden turvaamisesta. Sanat tuntuivat kuitenkin takertuvan hänen kurkkuunsa, ja yritys jäi kömpelöksi.
Vasta Ealottaren puheen vaimettua Ukko kääntyi katsomaan häntä kohti. — Pieni ihminen, Ukko sanoi jylisten. — Sanasi ja kiitoksesi kuulen, mutta niiden vuoksi en avuksesi tullut ja Gadd’Eddania kurittanut. Ukko oli hetken hiljaa ennen kuin jatkoi. — Lähdettyäsi matkaan mietin päivän, pohdin toisen jos kolmannenkin. Kenties Gadd’Eddan oli jo lystinsä saanut, kuoleman herraa jo kernaat kertansa petkuttanut. Sanan annoin kerran hänellekin, vaan nytpä sen pois otin.
— Mietin, josko sinusta ja pienten kansastasi olisi Ukolle enempi lystiä? Kenties elosi on Gadd’Eddanin kylmyyttä kiintoisampi, lyhyet päiväsi muistona iäisenä mieluisampi? Ukko piti tauon ja nauroi sitten — Ja ehkä vielä kerran koitat Ukkoa mitelläkin? Niin tai näin, valintani tein, ei kylmä teitä enää tapa!
Tämän sanottuaan Ukko oikoi suomuisat siipensä ja kohosi hitaasti ilmaan. Ealotar katsoi pitkään tämän perään, kulki sitten töyräälle, jonne oli jättänyt suksensa ja kantamuksensa. Pitkä kotimatka odotti, mutta tällä kertaa aurinko lämmittäisi hänen taivaltaan. Ja ehkä kesä viimein koittaisi.
Tämä novelli syntyi kevättalvella 2018, jolloin Kosmoskynässä oli kirjoituskutsu teemalla ”Ursula Le Guinin perintö”. Kirjoitin novellin kiitollisuudenosoituksena Le Guinille. Yritin tavoitella siinä ripausta Maameren tarinoiden taianomaisesta hengestä ja tunnelmasta. Novelli ei kuitenkaan sijoitu Maameren maailmaan, vaan kenties jonnekin Maameren legendojen ja meidän omien myyttiemme yhtymäkohtaan. Novellin ilmastonmuutosteeman saa myös lukea hatunnostona Le Guinin yhteiskunnalliselle kantaaottavuudelle.