Hard istui tuolilla kädet raudoilla yhteen niputettuina, hermona ja peloissaan.
– Mä en oo tehnyt mitään, hän sanoi taas kerran. Ääni kuulosti vieraalta hänen omissa korvissaankin, käheältä ja värisevältä. Hän tajusi kyllä, että se nimenomaan sai hänet kuulostamaan ihan helvetin syylliseltä. Hiki nousi otsalle.
– Sittenhän sinulla ei ole mitään hätää, sanoi poliisipäällikkö.
Kuulusteluhuone oli juuri sellainen kuin elokuvissa. Eleetön, äänieristetty betonilaatikko. Yksi pöytä, kaksi tuolia, yksisuuntainen peili. Klassinen kuulusteluvalo, joka oli juuri nyt himmennetty ja suunnattu alas kohti nurkkaa.
Poliisipäällikkö seisoi pöydän vieressä nojaten käsiään sen reunaan. Ne olivat sen näköiset kädet, joilla kiskotaan piikkilankaa pakasta ilman hansikkaita, siirrellään isoja kiviä. Kuristetaan ihmisiä. Luultavasti kuristetaan ihmisiä, Hard ajatteli. Hänen jalkateränsä väpättivät pöydän alla, kengänpohjat naputtivat harmaaksi maalattua betonia kevyesti, tihenevään tahtiin. Poliisipäällikkö puhui.
– Tajuatko sinä, että on tapahtunut murha? Mies on kuollut. Tässä pitäjässä ei ole murhattu ketään kuuteenkymmeneenkolmeen vuoteen, ja silloinkin kyseessä taisi olla vain huonoon hetkeen osunut metsästysonnettomuus. Tämä on vakava paikka, Hard. Sinä sovit silminnäkijöiden kuvaukseen. Olit sopivassa paikassa sopivaan aikaan. Ei hyvältä näytä.
Hard veti vinkuen henkeä. Astma alkoi oireilla aina väärissä tilanteissa. Hän vielä kuolisi tänne. Nuo kädet…
– Mä en oo tehnyt mitään! hän toisti, nyt pihisten.
– Hienoa, hienoa, sanoi poliisipäällikkö ja nyökytti päätään. Hänen kasvonsa olivat samaa sarjaa käsien kanssa. Hampaat, joilla purisi piikkilankaa poikki, silmät, jotka olivat olemassa vain aseella tähtäämistä varten ja rosoinen iho, joka oli takuulla saanut rosonsa epäilyttävissä olosuhteissa. Arpia oli ristiin rastiin, niin kuin joku olisi puukolla viillellyt, muttei syvään. Pinnasta vain. Kuka helvetti sellaista tekisi?
Poliisipäällikkö oli vitun kuumottava äijä.
Päällikkö nojautui lähemmäs. Kasvot pysähtyivät lampun himmeän valokeilan rajamaille. Viisto sivuvalo nosti ihon epätasaisuuden rajusti esille.
– Meillä on täällä kuulustelija, joka tietää, kun joku valehtelee, sanoi päällikkö vakavalla, hiljaisella äänellä, kuin uskoutuisi jostakin salaisuudesta. Arpien reunustamat silmät tutkivat Hardin kasvoja, eikä Hard erityisesti halunnut kohdata niiden katsetta. – Tietää ihan oikeasti. Hän on tarkempi kuin yksikään valheenpaljastustesti. Se on ilmiömäistä.
Hard vilkuili valokeilan liepeille asettunutta poliisipäällikköä. Päällikön katse ei värähtänyt hetkeksikään sivuun.
– Tiedätkö, mikä hänen salaisuutensa on?
Hard ei tiennyt.
Poliisipäällikkö kohotti hitaasti kätensä. Hard jännittyi, mutta käsi lipuikin kohti päällikön omia kasvoja. Sormi taipui koukuksi ja naputti nenäluuta niin, että kuului tympeä kopina.
– Nenä, sanoi päällikkö vakavana. – Hän haistaa rikolliset.
Poliisipäällikkö suoristautui, kasvot katosivat valon välittömästä piiristä. Hard uskalsi taas vetää henkeä.
– Ihan totta, päällikkö sanoi, naputti nenänvarttaan uudestaan ja nyökkäsi vakuuttavasti. – Siksi jätän kuulustelut hänen kontolleen.
Päällikkö käveli huoneen nurkkaan ja koputti seinää isoilla rystysillään. Hämärässä Hard ei ollut nähnyt, että siellä oli toinenkin ovi. Nyt se aukesi ja lattialle putosi valokartio, joka kasvoi, nuolaisi seiniä, hiipi nurkkiin.
Sitten oviaukon täytti varjo. Suuri varjo.
Poliisipäällikön kasvoilla karehti hymy. Hän risti käsivartensa rinnalleen, vilkaisi Hardia sellaisella ilmeellä kuin olisi järjestänyt hänelle jonkun hienon yllätyksen. Ja omasta mielestään varmaan olikin.
***
Huoneeseen astui karhumainen hahmo. Tarkemmin katsottuna se vittu oli karhu.
Se oli.
Siitä ei ollut epäilystäkään.
Se oli varmaan kaksi ja puoli metriä pitkä takajaloillaan seistessään. Pää oli muhkea kuin karttapallo, hartiat sulautuivat väkivahvaan niskaan ja ovesta lankeava valo muodosti paksun turkin ympärille kultaisen sädekehän, joka katosi karhun painaessa oven takanaan kiinni melkein häiritsevän ihmismäisellä eleellä. Valtavasta päästä työntyi esiin tumma kuono, sen yläpuolelta katseli korkeuksista kaksi pientä, huoneen hämärässä kiiluvaa silmää.
Se oli kuitenkin haju, joka todisti asian.
Syvä, myskinen, metsäinen haju, joka nenäonteloon kivuttuaan iskeytyi suoraan liskoaivoihin ja laukaisi alkukantaisen pakoreaktion, ja kun Hard tajusi olevansa kahlittuna ja loukussa, vaihtui reaktio sekunnin sadasosassa täydelliseen paniikkiin. Hän huusi, riuhtoi ranteitaan käsiraudoissa ja pyrki ylös, muttei täriseviltä jaloiltaan onnistunut, löi vain selkänsä kipeästi tuolin selkänojaa vasten.
– Mitä helvettiä! hän huusi. – Mitä!?
Karhu vain seisoi siinä, ovensuussa.
– Erikoisetsivä Karhu, esitteli poliisipäällikkö myhäilevällä äänellä. – No niin. Jätän sinut hänen huostaansa.
Hard älähti epäuskoisena.
– EI! Ei, ei ei! E-et voi jättää minua tänne kahdestaan tuon kanssa!
Poliisipäällikön reaktio oli välitön ja salamannopea. Hän astui yhdellä harppauksella pöydän viereen ja iski Hardia kämmenselällä kasvoihin. Kipu räjähti terävänä hänen poskessaan, säteili sähköiskuna kantapäihin saakka. Sai hänet haukkomaan henkeään.
Päällikön rosoinen etusormi jäi osoittamaan häntä suoraan silmien väliin epämukavan läheltä, seurasi mukana, kun hän perääntyi täristen sen tieltä niin pitkälle kuin selkänoja antoi periksi.
– Tuon kanssa? Tuon!? Erikoisetsivä Karhusta ei puhuta tuohon sävyyn! sanoi päällikkö tiukasti. Ei huutanut, mutta hänen äänensä vastasi järeydeltään kiviseinää, uhkaavuudeltaan pimeässä hiipivän murhaajan askellusta.
– Kukaan ei puhu! Sinä et ole tarpeeksi hyvä edes lausumaan hänen nimeään! Erikoisetsivä Karhu on yksi parhaista miehistä, jonka poliisivoimat ovat koskaan onnistuneet riveihinsä houkuttelemaan! Paras tarkka-ampuja, paras kuulustelija, paras rikospaikkatutkija ja muutenkin paras! Joten tuki sinä turpasi!
Poliisipäällikön kulmat kuroutuivat yhteen niin tiukasti, ettei niiden ja poskipäiden välistä erottunut silmiä juuri lainkaan, mutta silti päällikön katse pureutui Hardiin syvälle uppoavan tikarin lailla.
Nurkasta kuului murahdus.
Se oli suopea murahdus. Rauhoitteleva. Poliisipäällikkö suoristi selkänsä. Hän katsahti karhuun, päästi sitten itsekin jonkinlaisen äänen, tuhahtavan huokauksen ja ähkäisyn välimuodon. Laski kätensä, kohautti vähän olkapäitään ja pyöräytti niskojaan osoittaakseen olevansa rauhallinen. Käveli pienen huoneen poikki, taputti mennessään valtavan karhun tukin paksuista käsivartta ja poistui siitä ovesta, josta Hard oli tuotu sisään.
Karhun kattoa hipova olemus oli survottu poliisin virka-asuun. Siinä ei ollut mitään hauskaa. Siitä ei tullut mieleen mikään esitys tai lastenloru, ei todellakaan. Se oli pelkästään kauheaa ja sai Hardin epäilemään omaa mielenterveyttään. Näkivätkö muut saman kuin hän? Haistoivatko he saman? Hän ei ollut vetänyt mitään viikkokausiin. Olisipa vetänyt, niin tämä voisi olla hallusinaatio.
Mutta kun ei ollut.
***
Oven sulkeuduttua oli hetken ajan täysin hiljaista. Karhu seisoi varjoissa.
Se ei sanonut mitään.
Hard hengitti.
Se tuli lähemmäs.
Hard kuuli verensä kohisevan korvissaan, sydämensä hakkaavan tiheää, jymisevää kaksitahtista laukkaiskua rinnassaan, otsalohkossaan, akillesjänteissään. Lyöntikohtaa poskessa kuumotti ilkeästi, poskiluu tuntui hellältä. Ehkä se oli murtunut. Se ei kuitenkaan juuri nyt ollut Hardin suurin huolenaihe.
Karhu asteli hitaasti lähemmäs. Tömps. Tömps. Hard ei uskaltanut nostaa katsettaan. Hän oli lukenut jostain, ettei petoeläintä saanut katsoa silmiin, koska sillä tavalla se sai saaliin valtaansa. Kaksi karvaista, valtavaa karhunkäpälää pysähtyi tuolin viereen. Ne päättyivät valossa himmeästi kiiltävien mustien kynsien vaarallisiin kaariin.
Hardin kurkusta kantautui hallitsematonta ininää, joka sekoittui katkonaisesti kulkevaan hengitykseen. Hän yritti lopettaa sen, muttei pystynyt. Inisi vain kuin jokin avuton eläimen pentu ja inhosi itseään.
Haju voimistui, kun karhu oli näin lähellä, täytti nenän ja tajunnan, jymisi aivoissa käskien juosta karkuun ja ihan vitun lujaa, mutta minkäs teit? Karhu haisi mullalle, murhalle ja kuolemalle, kumartui yhä lähemmäs, eikä Hard voinut kaikesta huolimatta olla nostamatta katsettaan, ihan vähän, vilkaistakseen. Sivusilmällä hän näki suuren, mustan kirsun vain vaaksaan päässä poskestaan.
Karhu nuuhki.
Kirsukin oli valtava. Nyrkin kokoinen. Sen pinta muistutti taipuisaa lakritsia, kun se kääntyili puolelta toiselle pitkien hengenvetojen ilmavirran pyyhkiessä Hardin kasvoja. Hänen leukansa tärisi, inisevä ääni tukahtui nyt itsestään kuulumattomiin.
Karhu pärskähti kevyesti, pieniä pisaroita laskeutui Hardin leukaan ja paljaaseen kaulaan. Hard tunsi kaulasuonensa sykkivän epätoivoista elämää. Vielä. Hiki levisi koko hänen kehoonsa, liimasi vaatteet ihoon.
Karhu veti syvään henkeä. Nenä kiskoi hänestä irtoavia hajumolekyylejä, eikä hän voinut estää niitä leijailemasta kohti sen sieraimia. Vahva hengenveto kuljettaisi ne tuon valtavan pään sisuksiin ja karhu tutkisi ja analysoisi jokaisen pikku hiukkasen ja saisi hänestä selville ihan kaiken. Hardin nykivä katse lipui karhun kuonoa pitkin ylöspäin ja lukkiutui sen silmiin, ja karhu katsoi suoraan häneen, suoraan hänen sieluunsa ja likaisimpiin salaisuuksiinsa.
Hän sinnitteli katseen alla sekunnin, ehkä kaksi. Hänen mielessään räjähti silmitön kauhu tuhansina pieninä salamoina, jotka tykittivät kallon sisäpintoja tainnuttavan lujaa, sokaisivat katseen ja polttivat suun kuivaksi.
Ja Hard murtui.
– Tunnustan! hän huusi lujaa, ääni täristen holtittomasti. – Tunnustan, tunnustan! Mä tapoin ne! Tapoin ne! Okei!?
Veri kohisi, sydän laukkasi. Katse pyyhki epätoivoisesti seiniä, kattoa, peiliä, mitä tahansa paitsi karhua, asettui lopulta tuijottamaan pöytää.
Sitten karhu puhui.
– ”Ne”? se sanoi.
Se ei ollut kuin yksi tavu, mutta se oli silti aivan selvä sana. Karhu puhui, ja sen puheääni toi mieleen karhean, kesästä kuivan suon, johon paljas jalka uppoaa, soran rahinan, juurten katkeilemisen, kun mättäitä revitään kahtia. Siinä kaikui maan voima ja vuorten vahvuus, taivaan iäisyys.
Toisin kuin Hardin äänessä, jossa kaikui vain paniikki.
– Tapoin ne, ne molemmat! Molemmat! Olin vasta neljäntoista! Olin paskassa saumassa, tajuatko, yritin vain pelastaa nahkani. Mun oli pakko, en keksinyt muutakaan!
– Kenet? kysyi karhun ääni hänen korvansa juuresta, vyöryi suoraan hänen päänsä sisään tummana kuin pilvien varjoihin katoava maisema. – Kenet sinä tapoit?
– Ne, ne, ne, karhut!
Karhun kuono katosi hänen kasvojensa vierestä jonnekin varjoihin. Se seisoi korkeana hänen yllään ja hän vapisi, ja nyt puhetta tursui hänestä ulos, hän puhui ja puhui ja toivoi hartaasti tukkivansa turpansa, muttei voinut lopettaa. Sitä paitsi, karhuhan tiesi jo. Se oli haistanut sen hänestä. Imenyt totuuden hänen aivoistaan tuolla suurella nenällään.
– Mä en voinut mitenkään saada sitä kamaa takaisin, e-enkä varsinkaan niitä rahoja. Mu-mutta mä tiesin miten paljon se paskiainen tykkäsi metsästysmuistoista ja ajattelin, että jos saisin sille karhun turkin ja kallon ja… ja… ja kynnet niin se jättäisi mut rauhaan!
Karhun hengitys kuulosti raskaalta jossakin siellä katonrajassa. Sen valtavat kourat lepäsivät sivuilla, ja puhetta tulvi ulos Hardista, kun hän silmäili sen kynsiä.
– Tiesin siitä talvipesästä, koska eno oli näyttänyt sen mulle ja olin käynyt siellä, sen kanssa, ja se oli tarkkaillut sitä karhua monta vuotta ja tiesi melkein päivälleen milloin se heräisi! O-otin sedän karhukiväärin ja menin sinne! Mutta se olikin jo hereillä, ja tuli vastaan ja silloin mä näin sen ja ajattelin, että olin hullu kun olin siellä. Hu-hu-hullu! Se oli laiha mutta helvetin iso ja sillä oli pentu mukana, ja se pysähtyi ja tiesi, että mä olen siellä! Ja mun piti tehdä joku päätös, äkkiä! Ennen kuin se tulisi päälle! Osoitin sitä ja a-ammuin, ammuin! Ammuin sitä kolme kertaa ja yksi osui päähän, ase potki niin että kaaduin melkein, ja sitten ammuin sen pennunkin! Ammuin sen pennunkin!
Nyt Hard oli painanut päänsä kumaraan, nojautui pöydän yläpuolelle hartiat kyyryssä, hikisenä ja räkäisenä. Kyyneleitä kihosi silmiin ja hänen suunsa kävi.
– Se oli ka-kamalaa! Se haju… veren haju ja se… se… kuoleminen! Se oli niin suuri! Suuri! Mutta sitten mun piti vielä nylkeä se ja irrottaa pää, ja lähdin hakemaan tarvikkeita koska mulla ei ollut edes puukkoa mukana ja ajattelin, että selviän tästä kyllä, selviän tästä kyllä. Se-selviän tästä kyllä! Mutta sitten kun tulin takaisin se oli siellä, Köyryn Ukko oli siellä! Se seisoi siinä sen karhun vieressä ja katsoi suoraan muhun kun olin juossut mäen alas hirveää vauhtia etsien sitä paikkaa. Ja se näki aseen ja veitset ja pressun ja lapion, ja se katsoi mua sillä tavalla että…
Hard pysähtyi huohottamaan. Kaikkea mitä ihmisen kasvot saattoivat erittää tipahteli hänestä pöydälle isoina pisaroina.
Karhu oli siirtynyt hänen taakseen. Sen mahtava käpälä tuntui säkilliseltä kiviä laskeutuessaan hänen olkapäälleen, puristaessaan sitä. Se ei ollut mikään lohduttava puristus se. Kynsien pistimenterävät kärjet painuivat paidan läpi ihoon. Ei ihan ihosta läpi, mutta ei jäänyt paljoa paitsikaan. Hardin koko keho jännittyi, mutta hän jatkoi puhumista, jatkoi vuosia sisuksissaan muhineen tunnustuksen valuttamista metallipöydälle.
– S-s-se lausui mut metsänpeittoon siitä hyvästä. Kuusi päivää. Olin siellä kuusi päivää. Kun pääsin pois, paskiainen oli otettu kiinni siitä karhun talvipesälle taposta, k-kaikki tiesivät miten se oli puhunut sitä karhun tappamista, puhunut pitkin kyliä. Ja se olikin ollut sille viimeinen niitti, kotietsinnässä löytyi nimittäin kaikenlaista ja mä pääsin kuin koira veräjästä! Kuin ko-koira veräjästä, vaikka mä sen tein! Minä!
***
Hardin alkaessa puhua erikoisetsivä Karhu kuunteli, ja tarkkaan kuuntelikin. Hän antoi sanojen virrata mieleensä ja ajatteli, että tässäkö se nyt oli? Tämä pelkohien, rotanmyrkyn ja kusisten kalsareiden hajuinen pikku paskako se nyt sitten oli? Tämä mitätön, yhdellä sormella poikki napsautettava surkimus?
Hän haistoi pelkkää rehellisyyttä, odotti jatkoa, odotti varmistusta.
Ja sitten se sanoi Köyryn Ukon nimen.
***
Hän muisti kyllä Köyryn Ukon. Hän muisti sen aamupäivän, kun oli seurannut emoa ja veljeään, eksynyt omille poluilleen ja sitten löytänyt heidät. Mutta kaikki oli väärin. Haisi veri ja metalli, eikä hän ymmärtänyt sitä kunnolla. Töni veljeä molemmilla etukäpälillään lujaa, pitkään, töni emoa ja lopulta käpertyi emon lonkan viereen, pakotti itsensä nukahtamaan syvään karhununeen ja toivoi, että saisi sitä kautta molemmat takaisin, että heräisi ja kaikki alkaisi taas alkupisteestä, talvipesästä. Kaikki olisi taas hyvin.
Mutta ei se vain niin mennyt.
Hän heräsi siihen, että Köyryn Ukko poimi hänet kainaloonsa. Ja senkin hän muisti, kun Ukko lauloi, mutta tästä kusisesta pikkunilkistä hän ei muistanut mitään. Kaipa se oli kadonnut häneltäkin Ukon laulaessa sitä piiloon. Sitten Ukko oli kantanut hänet kotiinsa ja kasvattanut ihmiseksi. Onnistunutkin, melkein, mutta pentuaikojen vaihtuessa nuoruudeksi hän oli painunut takaisin metsään.
Jotain ihmisyydestä oli kuitenkin hiertynyt häneen pysyvästi, jotain mikä veti häntä takaisin, ei päästänyt irti. Ja niinpä hän oli sitten palannut.
Vanha Karho oli tullut puhumaan hänelle silloin, kun hän katseli isolta vaaralta kylälle päin pää täynnä ajatuksia. Kun hän käänteli siellä mättäitä levottomana, nosti kuononsa välillä tuuleen ja nuuhki ihmisten tuoksuja.
Karho ilmestyi hänen viereensä, niin kuin usein odottamatta teki. Sellaisena aurinkoisena päivänä karhuhengen hahmo oli läpikuultava, toisin kuin luolan pimeydessä, missä Karho useinkin oli hänen seuranaan. Siellä saattoi kuvitella unenpuoleisten olevan yhtä paljon täällä kuin hänkin.
– Älä mene, ehdotti Karho. – Ei ole pakko mennä.
Mutta karhu vain tonki kuonoaan sammaliin, puri juuria eikä vastannut. Ja hetken päästä mylläsi nelin jaloin alas rinnettä.
Meni, kun ei osannut pysyä poissakaan.
Ylhäällä oli Vanha Karho katsellut puiden lomasta, kun mäen alle ehtinyt karhu nousi kahdelle jalalle ja katosi metsän piiristä ihmiöön. Hän pahoin pelkäsi, ettei näkisi tätä seuraavana talvena unen puoleisella, tuskinpa koskaan enää tälläkään puolella. Kurjan tempun olivat karhulle tehneet, kun olivat vieneet pois metsästä. Tottahan poika olisi varmasti kuollut ilman emoaan, mutta olisipa sentään pysynyt karhuna. Olisi liittynyt suuriin unenpuoleisiin ja vahvistanut karhun henkeä sen sijaan, että värjyi täällä kahden aivan väärän maailman välillä.
***
Kerran Lassi oli lukenut Hardille karhun hyökkäyksistä eloonjääneiden haastatteluita.
Yksi nainen oli ollut vielä hengissä ja tajuissaan, kun karhu oli syönyt – kirjaimellisesti syönyt – hänen jalkaansa. Purrut häntä kuudesta eri kohdasta ja repinyt hänestä lihaa. Hard oli yrittänyt kiskoa lehden Lassin käsistä ja huutanut, että tämän pitäisi tukkia turpansa ennen kuin hän oksentaisi tai pyörtyisi, ja oli muuten ollut ihan vähällä, ettei ollut oksentanutkin ja pyörtynytkin.
Se tuli hänen mieleensä nyt, kun hän tunsi karhun käpälän puristavan olkaansa niin lujaa, että oli kuin sitä olisi kiristetty ruuvipenkkiin. Hän tuijotti tiiviisti pöytää ja odotti, odotti sitä mikä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.
***
Erikoisetsivä Karhu tiesi, miten oikeuslaitos toimi. Oli olemassa oikeuslaitoksen oikeutta. Kuivaa, tarkkaa, tunteista riisuttua oikeutta. Monimutkaista oikeutta monimutkaisiin tilanteisiin.
Ja sitten oli sitä toisenlaista oikeutta.
Sitä, missä ei tarvittu tuomaria, valamiehiä, poliisia eikä vankeutta, sillä kaikki osapuolet kyllä tiesivät, mikä oli rikos ja mikä siihen sopiva tuomio. Sen saattoi haistaa. Sen saattoi kuulla sykkeen tiheydessä, tuntea kihinänä ihon alla, nähdä välkkyvien silmänvalkuaisten kiillossa.
Erikoisetsivä Karhu tiesi, milloin mitäkin oikeutta jaettiin.
Hän sukelsi muistiinsa, antoi silmiensä painua kiinni, mielensä läikähtää syvälle unen puoleiselle. Toinen pyöreä korva kääntyi kuulusteltavaa päin, tarkkaili tätä samalla kun hän etsi muististaan sen päivän, sen hetken kun istui pienenä kieppinä suuren miehen käsivarren alla viitanliepeen suojassa. Mitä hajuja siellä oli silloin ollut? Muita kuin Köyryn Ukon vielä vieras ihmisenhaju, kuoleman ja veren ja pahojen asioiden haju, metsän ja tuulen haju, turkissa viipyilevä talvipesän haju?
Hän etsi syvältä ja värisytti kuonoaan niin tehdessään, ja sitten hän erotti sen.
Vain pienen, katoavan häivähdyksen, sellaisen jota ei tunnista ennen kuin tietää, mitä on etsimässä, mutta siellä se oli.
Siellä se oli.
Karhu raotti silmiään, ja hänen palatessaan kokonaan tähän hetkeen asettuivat hajukuvat päällekkäin ja täsmäsivät täydellisesti. Ihminen saattoi muuttua, kasvaa ja kehittyä, hyvään suuntaan tai huonoon, mutta ominaishaju oli kuin sormenjälki. Eikä se voinut koskaan kulua pois.
Kun Karhu sitten avasi silmänsä kokonaan, olivat ne täynnä vihaa.
Tämä oli se, mitä ihmisyydestä oli Karhun sieluun silloin hankautunut, se, mikä häntä oli niin voimakkaasti puhutellut. Koston käsite. Ja nyt oli koittanut sen täyttymyksen hetki. Karhu antoi itsensä liukua kokonaan punaisena kihelmöivään raivoon.
***
Hard tunsi, miten iho antoi periksi kynnenkärkien alla. Sitten karhu iski hampaansa hänen toiseen olkapäähänsä.
Sen kita oli niin syvä, että Hardin olkapää katosi leukoihin kokonaan. Pitkät kulmahampaat iskivät kylkiluihin yhtä aikaa edestä ja takaa, kun karhu puraisi. Eikä se puraisu vielä tappanut häntä. Aivan kuten lehtijutussakin, hän oli yhä elossa ja hämmästyi sitä, kuinka kevyesti karhu tempaisi hänet ylös tuolista. Kukaan ei ollut nostanut häntä mihinkään sitten lapsuuden, ja takauma ehti hiipiä hänen tiedostavaan mieleensä vielä ohikiitäväksi hetkeksi. Luut murskautuivat hampaiden välissä karhun tempaistessa päänsä ylös, ja Hard paiskautui kattoon. Kuulusteluhuoneen harmaa betoni sai tummanpunaisen, suuren väriläikän, josta tippui pisaroita karhun turkkiin, ja silloin Hard kuoli. Mutta karhu ei lopettanut vielä siihen.
***
Lassi ryntäsi sisään poliisilaitoksen ovesta.
– Onko Hannu Ard täällä? Onko?
Poliisipäällikkö katsahti häneen viivytellen.
– On, hän vastasi hitaasti, kuin toivoen että saisi esimerkillään Lassinkin hidastamaan vähän tahtia.
– Hänellä on alibi! Hän oli minun kanssani Vyötteellä, Lassi selitti hätäisesti, alkoi räplätä kiireisin sormin puhelintaan auki. – Katsokaa nyt, tässä!
Poliisipäällikkö räpytteli silmiään niiden eteen työnnetyn laitteen valossa ja alkoi kaivaa paidantaskunsa pielestä lukulaseja.
– Mitä minä katson? kysyi päällikkö. Lukulasit asettuivat vinoon runnellulle nenälle.
– Tämä on kuudes päivä tehty TikTok, tuossa on Hard –
– Mitä helvettiä tuossa tapahtuu? poliisipäällikkö kysyi. Hän koitti saada paksuilla sormillaan otetta liukkaan puhelimen reunoista kallistaakseen heijastavaa näyttöä sopivaan kulmaan. Hän tihrusti videokuvaa, jonka reunaa kiersi häiritsevä efektirengas. Taustalla sykki ärsyttävä piipitys.
– Tikku pitää saada pulloon ilman käsiä, kyllä te tiedätte, se on vain sellainen haaste. Ei se ole pääasia. Katsokaa yläreunaa, siinä näkyy Nökkösen puodin päädyn kellonäyttö ja päivämäärä! Tämä todistaa, ettei Hard ollut täällä päinkään!
– Hyvä on, hyvä on, sanoi poliisipäällikkö. – Eihän tässä ole minkään näköistä hätää. Jos hän on syytön, hänelle ei tapahdu mitään pahaa.
Hän hymyili tyynnyttävästi. Hymy ei paljoa parantanut hänen karuja piirteitään, mutta ainakin se viesti hyväntahtoisuutta.
– Isäukko sanoi, että teillä on täällä joku karhu töissä! Lassi huudahti, piteli puhelinta yhä poliisipäällikön kasvojen edessä, vaikka tämä veti jo lukulaseja nenältään ja työnsi ruutua kauemmas. Päällikön ilme kiristyi.
– Joku karhu! hän ärjäisi ja nousi työtuoliltaan niin äkisti, että Lassi hätkähti monta askelta kauemmas. Päällikkö tuli perässä uhkaavana. Hänen naamansa työntyi ihan liian lähelle Lassin kasvoja.
Paksu sormi kohosi heidän väliinsä. Sen näköinen sormi, joka katkoo lyijykynät, jos sillä yrittää kirjoittaa, niin karhea että sen voisi raapaista liekkiin kengänpohjaa vasten, ja niin parkkiintunut, että sillä voisi huoletta kohentaa tulta ilman hiilihankoa. Sormi osoitti päällikön omaa leukaa. – Tiedätkö sinä, miksi minä olen tämän näköinen?! poliisipäällikkö ärisi.
Lassi puri hammasta. Ei hän tiennyt, ja kyllähän se kiinnosti, mutta mitä hittoa se nyt tähän kuului?
– Koska minä en ole kuollut. Koska joku karhu kiskoi minut ulos Pelkosen Jarmon räjähtävästä ladosta eräänä kylmänä talviyönä viitisen vuotta sitten. Menetti pitkäksi aikaa suurimman osan turkistaan siinä palossa ja lentävän lasimurskan myrskyssä, muttei saanut naarmuakaan. Minä sain hänenkin naarmunsa, enkä ole kenellekään elämässäni yhtä kiitollinen kuin hänelle, joten kyllä, meillä on täällä joku karhu töissä! Poliisipäällikkö lopetti huutaen.
Lassi nielaisi. Poliisipäällikkö oli niin vitun kuumottava äijä.
– Hard pelkää karhuja, sitä mä vaan. Pelkää enemmän kuin mitään. Voi saada vaikka kohtauksen.
Poliisipäällikkö tuhahti.
– Häntä vaan kuulustellaan. Älä sinä siitä huoli. Jos johonkin tässä maailmassa voi luottaa, niin erikoisetsivä Karhuun.
***
Kuulusteluhuoneen ovi aukesi.
Erikoisetsivä Karhun hahmo täytti oviaukon. Sitten hän työntyi esiin karmin alta, ja koko poliisiasema jähmettyi paikoilleen.
Hänen astuessaan ulos huoneen hämärästä kiirehti valo hänen taakseen muuttamaan varjot väreiksi. Siellä oli paljon punaista. Lattia lainehti siitä. Karhun kuono oli sen peitossa. Mittatilaustyönä valmistetun poliisinunivormun edusta oli täynnä roiskeita. Ei, vaan se oli yhtä suurta, punaista kosteutta tihkuvaa, läpimärkää roisketta, johon oli kiinnittynyt palasia. Palasia.
Poliisipäällikkö tuijotti erikoisetsivä Karhua. Karhu tuijotti takasin. Veripisara tipahti hitaasti tyhjyyteen hänen kirsunsa kärjestä.
– Syyllinen, hän sanoi.
***
Sitten alkoi tapahtua. Kaikki reagoivat jollakin tavalla. Kaikki huusivat. Pari kaupunkilaiskyttää, joiden alituinen pelon löyhkä oli melkein tukahduttanut erikoisetsivä Karhun aistit alusta asti, vetivät aseensa ja huusivat uhkauksia. Poliisipäällikkö huusi epäuskoisesta tyrmistyksestä. Lassi huusi kauhusta ja siitä sarastavasta ymmärryksestä, että tuo kaikki punainen mössö oli ehkä peräisin hänen ystävästään. Tai että se oli hänen ystävänsä.
Mikään tästä ei juurikaan hetkauttanut Karhua. Hän voisi ottaa pari virka-aseen luotia vastaan hartioillaan ja painua silti tiehensä. Hyvällä onnella näin vahva kallokin pysäyttäisi tuon kaliiperin luodin. Hän ei kuitenkaan olisi millään jaksanut mitään sellaista. Hän nosti suuret kouransa hitaasti kohti kattoa ja huudot alkoivat vaimentua. Päällikkö levitti käsiään sivuille tilanteen pysäyttämisen merkiksi, käski kaikkia olemaan hiljaa.
Hitaasti Karhu ujutti etukäpälänsä pään yli niskaan ja upotti kyntensä virkapukunsa selkään. Sitten hän kumartui äkkiliikkeellä repäisten samalla tummansinisen kankaan moniosaisiksi riekaleiksi. Sen ratkeaminen kuulosti karjahdukselta, joten miksipä ei – hän karjui itsekin, sanatonta, vapauttavaa karhunmylvintää. Hän heitti vaatteidensa veriset riekaleet kohti kaupunkilaiskyttiä, jotka häkeltyivät niin, että aseiden piiput heilahtivat poispäin. Takajalkoja kahlitsevat housut irtosivat nopealla kahden käpälän raapaisulla, toimiston läpi hän loikkasi yhdellä kunnollisella loikalla. Hentoiset tuolit ja pöydät lakosivat tiehensä hänen edestään, ihmiset niiden takana taittuivat kaksin kerroin.
Oven vieressä hän pysähtyi, avasi asekaapin lukon napakalla kynnen nykäisyllä, kouraisi etutassuunsa suurimman, pitkäpiippuisimman kiväärin, mikä siellä oli, toiseen paketin ammuksia.
– Otan nämä muistoksi, hän sanoi päällikölle, vaikka puhuminen alkoi tuntua jo turhalta, turhauttavalta. Hänen hommansa täällä oli valmis. – Siltä varalta, että jollekulle tulee mieleen lähteä etsimään minua tuolta, hän jatkoi kallistaen korvaansa kohti ikkunoiden takana kohoavia korpimetsiä ja loi poliisipäällikköön merkitsevän katseen. Poliisipäällikkö ei hievahtanutkaan. Tuskin edes hengitti.
Karhu heitti aseen kantohihnan olkansa yli, puraisi patruunalaatikon takahampaidensa väliin kuin sikarin, pudottautui ensimmäistä kertaa vuosikausiin neljälle jalalle ja juoksi. Hän ei vaivautunut avaamaan ovea, alkoi jo unohtaa miksi niin oli tarpeen tehdä. Puski sen vaan edeltään olallaan ja myllersi siitä läpi sellaisella voimalla, että se jäi keikkumaan yhden saranan varaan.
***
Kunnolla metsän piiriin päästyään hän sylkäisi panokset sammalikkoon, ravisti aseen olaltaan ja polki sen suohon mennessään. Mitäpä hän niillä? Eivät ne häntä tohtisi tulla hakemaan. Ja vaikka tohtisivatkin, eivät enää tunnistaisi.
Karhu tunsi ihmisyyden rippeiden karisevan yltään. Mitä muuta se oli koskaan ollutkaan kuin turkkiin tarttunut lehti, vesi, joka kuivui korvien takaa, ajatus, joka haihtui tuuleen. Mikä se ajatus olikaan ollut? Se oli tuntunut niin tärkeältä, eikä sitten loppujen lopuksi juuri miltään.
Karhu suuntasi syvemmälle erämaahan, ja erämaa otti karhun vastaan. Jostain ilmestyi suuri, karheaturkkinen, reunoiltaan hiukan läpikuultava hahmo ja asettui kulkemaan samoihin suuntiin. Karhu seuraili sitä suon yli leppoisin karhunaskelin.
Kirjoittaja on Turussa asuva tatuoija, jota pohjoisen karut maisemat ja metsä vetävät puoleensa. Hän kirjoittaa mielellään ihmisyyden ja toiseuden rajoista, ystävyydestä ja yllättäviin tilanteisiin joutuvista hahmoista.