“Yy, kaa, katsokaa, koo, nee, katti kävelee, vii, kuu, se hurjistuu, sei, kasi, se väijyy takanasi!”
Iloinen kiljuminen kuuluu huoneesta jossa pienimmät leikkivät.
Varma hymähtää ja jatkaa keittotoimia.
Liedellä porisee kattilallinen harmahtavaa velliä. Varma toivoo että se maistuu siedettävältä. Se on ladattu täyteen rapeaa, karheaa materiaalia jonka Katias toi takaisin viimeisimmältä reissultaan. Litteät liuskat olivat tuntuneet kuivilta kädessä mutta kun Varman kynsi oli rikkonut yhden korren sileän, vahamaisen pinnan sieraimiin oli tulvahtanut raikas tuoksu. Se oli ollut tuttu jollain sanomattomalla tavalla.
Sen oli pakko tietää terveyttä.
Varma lisää kattilaan vielä siivun kynittyä eläväistä jota on piilotellut kylmälaatikossa kannen alla juuri tätä päivää varten. Pieniksi paloiksi laitettuna ja huolellisesti annosteltuna jokainen saisi maistaa.
Tänään on erityinen päivä.
Aamulla Katias oli viimein nimennyt nuorison joukosta seuraavat kaksi sakkinsa jatkeeksi ja jakanut varusteetkin ensimmäistä ulkoretkeä varten. Varma oli tarkkaillut ovensuussa kun nuoret taittelivat housujen lahkeet paksujen sukkien sisään ja ompelivat ne paikoilleen. Hupullisissa naamareissaan ja käsineissä jotka ylettyivät olkapäihin asti uudet sakkilaiset sulautuivat saumattomasti vanhan joukon sekaan.
Kaikkea tietysti ei voinut suojella. Kuunnellessaan nuorten vitsailua Varma oli hengittänyt syvään ja miettinyt palkeita rintalastan alla; palkeita jotka pumppaavat ilmaa ja kuluvat raa’aksi mustassa ulkoilmassa. Jokainen sakista ennemmin tai myöhemmin yski verta. Ulkutaudiksi sitä sanottiin.
Tämä ei tietysti tehnyt sakista vähemmän kiinnostavaa nuorisolle; päinvastoin. Kaksi uutta nuorta lähtee sakin matkaan ja takaisin tulee vain yksioikoinen lattialle syljeskelevä joukkio joka kuin yhdestä suusta kieltäytyy osallistumasta ylläpitotehtäviin tai vaatii jo toista annosta ennen kuin monet ovat saaneet suuhunsa edes ensimmäistään.
Paitsi Katias. Katias ei ole sellainen. Katias on lempeä ja kärsivällinen. Katias hoitaa omat ylläpitotehtävänsä ja vielä ylimääräisiäkin jos tekemättömiä riittää.
Varma rypistää kulmiaan. Katias teki liikaa. Yritti olla liikaa. Jokainen sakkilainen seurasi häntä kuin laumakatti, matki jokaista elettäkin. Varma oli siitä joskus Katiakselle sanonutkin: ehdottanut, että hän puhuttelisi joukkoaan ja tekisi selväksi kuinka hauraat olivat ne kannattimet joiden varassa heidän kaikkien elämä oli. Ettei leikinlaskulle ollut sijaa. Että kukaan ei saanut olla korvaamaton niin kuin Katias oli.
Miten he muka selviäisivät ilman Katiasta näyttämässä parhaita keräyspaikkoja tai pyydyspaikkoja joista löytyi tuhdeimmat saaliskatit?
Mutta Katias oli karttanut aihetta. Ei ehkä ollut halunnut riistää viimeisiä huolettomuuden hetkiä pieneltä ryhmältään. Ei vaikka tilanne oli kuinka kestämätön.
Kyllä Varma ymmärtää: samalla lailla hän tuntee omia pienimmäisiään kohtaan. Miksi pelotella ennen kuin pelolle oli aihetta? Miksi kertoa mustasta sateesta, karrelle palaneesta maasta ja notkeista kattiolioista jotka vaanivat saalista autioiden tornitalojen tyhjissä ikkunoissa? Varma tiesi ajatuksen itsekkääksi mutta ei myöskään halunnut olla se joka ensimmäisenä kertoi ne samat tosiasiat jotka Ärö-muori oli hänelle aikoinaan jakanut.
Varman suhde Ärö-muoriin oli sen jälkeen peruuttamattomasti muuttunut. Hän ei ollut voinut ymmärtää kuinka pieneksi hänen maailmansa oli kutistunut noiden yksien sanojen myötä, kuinka vaaralliseksi. Ja että Ärö-muori oli saattanut tehdä hänelle näin! Ennen noita sanoja hän ei ollut sen kummemmin edes ajatellut mitä tekisi seuraavana päivänä, saati seuraavana viikkona tai vuonna. Kunhan oli remunnut muiden lasten kanssa, nauranut, leikkinyt villikattia ymmärtämättä aikuisten kalvenneita kasvoja ja kulmakarvojen väliin pusertuneita juovia.
Nyt hän ymmärsi. Tietysti.
Varma hämmentää velliä, siistii pöytätasot. Hän on oppinut jo kauan sitten kuinka vähäkin sotkuisuus kutistaa jo valmiiksi pienen elintilan mitättömäksi. Pian ei nähnytkään muuta kuin roskaa ja tahroja ja likaisia keittovälineitä. Oli parempi siivota tekemisen jäljet saman tien niin säilyi paremmin kuvitelma siitä että mikä tahansa oli mahdollista. Että tänäänkin sai aloittaa kaiken alusta, kuin puhtaalta pöydältä.
Katiaksen hiukset olivat nyt lakanneet kasvamasta. Vain muutama kymmenpäivä sitten Varma oli raaputtanut loputkin haivenet huolellisesti pois veitsenlappeella. Ilman hiuksia Katiaksen pää oli pyöreä ja täydellinen. “Et voi jättää minua”, Varma oli halunnut sanoa.
Sen sijaan Varma oli suudellut kuperaa takaraivoa ja kääntynyt pois ettei Katias näkisi kyyneleitä.
Taustalla kuuluu vielä pienten iloinen ulina ja leikkisät äänet.
Ollapa vielä lapsi, Varma ajattelee kaihoisana. Leikkitilan ajoista Varma ei muista muuta kuin epämääräisen mutta kaikkivoivan rauhan tunteen ja turvallisen olon. Sen, kun hellan lämmön äärellä oli häärännyt Ärö-muori eikä Varma itse. Aika, jolloin Varman ei ollut vielä tarvinnut tietää sen enempää siitä mitä sakki puuhasi kun lähti painavien teräsovien suojasta.
Katias oli myös ollut siellä. Kun Ärö-muori oli suuttunut Varmalle milloin mistäkin syystä Katias oli lohduttanut, ottanut syliinsä ja kertonut ettei syy ollut Varman. Ärö-muoria sattui ja kun ihmistä sattui se hyökkäsi. Se oli vähän niin kuin katti sillä tavalla; ei siitä pitänyt välittää.
Nyt Katiaksen silmien väliin on ilmestynyt tummanpunaista ihottumaa, rupia jotka näyttävät kipeiltä. Katias yskii ja väistää Varman kysymykset kun hän haluaa tietää montako aamua vielä herää hänen viereltään ja voi tarjota kulhollisen velliä päivän päätteeksi.
Katias ei halua puhua asiasta sen enempää.
Olisipa vain tiennyt kuinka painavaksi taakaksi tietämättömyys kasvoi kun se sai paisua hiljaa itsekseen, Varma oli ajatellut mutta ei ollut sanoittanut ajatusta ääneksi asti.
Ontto kumahdus kaikuu läpi asumuksen. Varma pysähtyy hetkeksi ja kiirehtii sitten käytävälle. On aivan liian aikaista sakin tulla takaisin. Vastahan ne lähtivät!
Ovella odottaa kaaos. Sakkia valuu sisälle yhtä toisen jälkeen ja kaikki ovat mustan, haisevan liejun peitossa. Ummehtunut, lämmin ilma seuraa joukkiota sisälle asti. Varma etsii katseellaan Katiaksen tuttua hahmoa mutta kaikki ovat tunnistamattomia.
“Äkkiä!” Varma kääntyy Katiaksen ääntä kohti. Tämä on joukon hännillä. Katias kannattelee veltoksi mennyttä sakkilaista ja auttaa tämän makuulleen maahan, sitten hän riuhtaisee naamarin kasvoiltaan.
Varma kiirehtii Katiaksen luo välittämättä kehen törmää ja ketä tönii. Joku alkaa kirkua. Varman kurkkuun on noussut niin iso pala ettei huutaminen ole mahdollista.
Hän tippuu polvilleen Katiaksen viereen mutta kun hän yrittää koskettaa Katiasta tämä väistää. Vasta sitten Varma huomaa että musta neste jota valuu Katiaksen hartioilta sihisee kun se osuu lattialaudoille.
Varma katsoo Katiasta kauhuissaan. Tämän kasvoissa on jo syvälle syöpyneitä juovia kohdissa joissa naamari on kulunut. Matomainen verivana luikertelee nenästä.
“Katos romahti ja sadesammio kaatui meidän päälle”, Katias sanoo ja luhistuu sitten maahan.
Kirkuna jatkuu. Ääni on kovempi, tulee lähempää. Varma tajuaa että se tulee hänen kurkustaan.
Varma yrittää kiskoa saastuneita vaatekappaleita Katiaksen yltä mutta vetoketjut ovat sulaneet kiinni ja vaatteet ovat muovautuneet yhdeksi painavaksi, polttavaksi massaksi joka ei hievahdakaan.
Musta happo polttelee kämmeniä. Varma ei halua katsoa niitä.
“Varma”, Katias kuiskaa mutta kääntyy sitten pois. Varma yrittää tarttua hartiaan mutta Katias nytkähtää kauemmas niin ettei hän yletä.
Sitten Katias yskii. Lattiaan ilmestyy rakeinen punainen pilvi.
“Et jätä.” Varma ei tiedä puhuiko sanat ääneen vai olivatko ne vain ajatus. Hän hapuaa Katiasta syliinsä. Tämä tuntuu jo nyt pienemmältä, vähemmältä. Aivan kuin osa Katiasta olisi jo sulanut pois.
“Sanoin ettet jätä!” Varma puree hammasta. Hän hivuttaa käsivarren Katiaksen polvien alta ja toisen kainalon liepeiltä. Varma jännittää jalkojen lihakset. Ponnistautuu seisaalleen.
Polte tuntuu jo paljaissa käsivarsissa. Jos Varma odottaa liian kauan hän ei pysty enää kannattelemaan Katiasta.
Hän hoippuu hetken. Hakee tasapainoa. Kipu saa pään pyörälle.
Katiaksen pää retkahtaa ja lattiaan lorahtaa pieni lammikko mustanpuhuvaa verta.
Nyt on kiire. Katias on jo menossa. Varma ottaa yhden askeleen, toisenkin.
Yksin Katias ei mene minnekään. Varma ei salli sitä.
“Varma!”
Varma pysähtyy hetkeksi. Ääni on kirkas. Yksi pienistä. Mutta nyt ei ollut aikaa kertoa mitä tapahtui, minne Varma on matkalla. Ei ollut aikaa toistaa elämän tosiasioita.
Silti ja kaikesta huolimatta Varma tuntee hymynkareen huulillaan. Rakkaus. Se on tosiasia.
Hän jatkaa hidasta kulkuaan itkevien ohi. Kukaan ei ole tajunnut sulkea ulko-ovea. Kukaan ei kiinnitä heihin huomiota. On kuin olisi olemassa maailma jossa ei ollut muita kuin Varma ja Katias. Ja se maailma, Varma tietää, ei pääty koskaan. Ei edes tähän.
Varma seisoo ovenraossa. Ulkona sataa suuria pisaroita. Vesi on tummaa ja nostattaa höyryä maanpinnasta. Varma yskii. Jo nyt on hankala hengittää. Kuinka Katias on sietänyt tuota ilmaa vuodesta toiseen? Ilman naamaria tässä ei mene kauan.
Varma tiukentaa otettaan Katiaksesta. On tuntevinaan tämän käden niskallaan. “Aina yhdessä”, Katias lupasi kun Varma itki maailmaa jota ei ollut koskaan edes nähnyt. Vuosia sitten. Aikakausia sitten.
“Nyt mennään”, Varma kuiskaa Katiakselle. Hän ei tiedä kuuleeko Katias enää mitään mutta sitten Katias sanoo jotain.
Varma kumartuu lähemmäs.
“Yhdessä.”
Varma astuu avoimen taivaan alle.
Heidi Marjamäki on kotoisin Vaasasta, mutta opiskeli Skotlannissa ja työskenteli Oxfordissa ja Lontoossa ennen Berliiniin muuttamista. Hän kirjoittaa enimmäkseen englanniksi.
Marjamäki voitti The Ghost Story Supernatural Fiction Awardin syksyllä 2022, ja työstää tällä hetkellä kauhuromaania.
Lisätietoja julkaistuista tarinoista löytyy osoitteesta https://www.heidiwritesthings.com/