Suomen toisen sisällissodan loppumisesta oli kulunut kymmenen vuotta. Sota oli päättynyt Valkosaaren taisteluun ja tavaksi oli tullut, että taistelun vuosipäivää juhlittiin joka vuosi näyttävin menoin. Tänä vuonna juhlat järjestettiin merellä.
Tuhansia vieraita oli saapunut kaatuneen pilvenpiirtäjän kokoiselle merisukkulalle, joka oli auringon laskiessa ottanut suunnakseen Helsingin edustalla kelluvat lasiriutat. Juhlavieraat seurustelivat sivistyneen innokkaasti sukkulan avokansilla ja orkestereiden soittama musiikki soi lähes huomaamattomana lämpimässä alkukesän illassa. Aina silloin tällöin sukkulan miehistö lennätti hihkuvia vieraita kimaltelevien riuttojen yllä lennokeillaan. Baaritiskien takana tyylikkäät smokkirobotit vatkasivat juomasekoituksia juhlakansalle.
Aarni Routa nojasi pieneen baaripöytään aluksen pitkän sivun keskivaiheilla, hieman erillään muista juhlijoista, ja nautti juomastaan. Aarni oli jo vanha mies, joten hänellä ei ollut uusimpien muotivirtausten mukaista vihreää pukua vaan perinteinen tumma puku, jonka hän oli huomannut yhä näyttävän tyylikkäältä hänen tukevahkon kroppansa pukimena. Aarnin lempeänpulleat kasvot ja kalju pää kiiltelivät ilmassa leijuvien lamppujen valossa. Keltasankaiset silmälasit olivat niin vanhat, että ne olivat jo tyylikkäästi retroa.
Miehen vieressä, reelinkiä vasten tuetulla jalustallaan seisoi isohkon pöydän kokoinen taideteos, massiiviseen puukehykseen upotettu digitaalinen pinta, joka vielä toistaiseksi väreili mustana ja sammutettuna. Muutamat ohi tanssahtelevat juhlavieraat silmäilivät teosta ja sen vieressä nojailevaa Aarnia uteliaina ja toisilleen kuiskutellen. Aarni oli kuitenkin tottunut katseisiin, joten hän keskittyi vain aistimaan juhlien itsevarman huoletonta tunnelmaa. Harmaata juomaa sisältävä pitkulainen lasi nousi tasaisin väliajoin Aarnin huulille.
”Herra Routa, oletan? Tämä on todellinen ilo!”
Aarni kääntyi kohti häntä puhutellutta henkilöä ja nyökkäsi ystävällisesti. Pieni pyylevä nainen oranssissa jakkupuvussa oli ilmestynyt hänen viereensä ja ojensi nyt kättään silmät raskaan meikin seassa säihkyen. Aarni tarttui käteen ja nainen puristi ja ravisteli sitä innokkaasti.
”Minä olen Johanna, näiden juhlien juontaja. Tulin vain ilmoittamaan, että orkesteri soittaa vielä noin viisi minuuttia ja sen jälkeen on taideteoksenne julkistamisen aika. En millään malttaisi odottaa!”
”Kiitoksia! Ette uskokaan millainen kunnia tämä on minulle ja kaikille heille, joita edustan. Historiallista, sitä tämä totisesti on” Aarni vastasi ja todella tarkoitti sitä, mitä suustaan päästi. Ensimmäistä kertaa yli vuosikymmeneen eteläisen Suomen edustaja oli osa minkäänlaista virallista toimintaa. Olkoonkin, että kyse oli vain yhdestä hallituksen tilaamasta taideteoksesta.
Juontaja nyökkäili kohtelias hymy kasvoillaan, mutta ei jatkanut keskustelua pidempään. Hän vilkaisi rannekelloaan, pyysi anteeksi ja hypähteli muutaman metrin päässä seisoskelevan miesjoukon juttusille. Aarni tuhahti. Ilmeisesti edes juontaja ei nähnyt tarpeelliseksi peittää todellisia tunteitaan. Hän oli Aarniin laskujen mukaan vasta kolmas ihminen, joka oli puhutellut häntä illan aikana. Smokkirobotti oli sentään kohdellut häntä yhtä ystävällisesti kuin baarin muitakin asiakkaita.
Aarni tiesi edustavansa ihmisryhmää, jota suurin osa juhlavieraista halveksi lähes avoimesti. Hän tiesi myös, että hallitus oli hyvin tietoisesti vältellyt riskejä palkatessaan juuri hänet tekemään Valkosaaren taistelun vuosipäivää juhlistavan taideteoksen. Vaikka Aarni oli tunnetusti ollut Etelän kannattaja, ei hän taiteilijana silti ollut koskaan ollut vaarallinen. Päinvastoin, hän oli tunnettu teoksistaan, jotka käsittelivät klassisia aiheita miellyttävän ympäripyöreästi ja kansantajuisesti. Kulttuuripiireissä Aarni Roudan nimi olikin synonyymi ummehtuneelle perinnetietoisuudelle.
Aarnia hänen maineensa ei ollut häirinnyt. Hän oli oppinut elämänsä aikana miten oli toimittava, jos oli mieltynyt ostamaan kaupasta vähänkään parempia juustoja. Hän nautti taiteensa tekemisestä ja oli ajan mittaan huomannut, että mitä perinteisempiä ja tavanomaisempia teoksia hän teki, sitä innokkaammin kulttuuriväki kantoi niitä koteihinsa ja kutsui häntä prameisiin juhliinsa.
Mutta kun Aarni oli valittu vuoden valtiontaiteilijaksi, oli yleinen iva saanut synkeämmän sävyn. Aarnia syytettiin nyt sisällön puutteen lisäksi myös periaatteidensa ja perinteidensä myymisestä. Viimeinen pisara oli ollut taidelehti Merkuriuksen pilapiirros, jossa presidentti vaimoineen oli tehnyt Aarnille asioita, joita hän mieluummin oli ajattelematta. Joten tällä kertaa Aarni Routa oli päättänyt ottaa riskin. Hän oli päättänyt näyttää, että hänelläkin oli sanottavaa. Jälkiseurauksia Aarni ei pelännyt, hänen vankka maineensa ja korkea ikänsä suojelisivat häntä kyllä. Aarni halusi näyttää, että vaikka kansakunta oli jakaantunut kahtia, hän taiteilijana pystyisi tekemään oman osansa sen yhdistämisessä.
Juontaja oli lopettanut jutustelunsa ja oli nyt palaamassa Aarniin luokse. Viime metreillä hän otti muutaman tanssiaskeleen ja pyöräytti itsensä sulavasti Aarniin viereen.
”Herra Routa, oletteko valmis?” nainen kysyi hymyillen. Aarnin nyökätessä juontaja napsautti sormiaan orkesteria kohtia.
Orkesteri lopetti soittamisen tyylikkäällä rumpufillillä. Muutaman sekunnin kuluttua leijuvat lamput Aarnin ja hänen taideteoksensa ympärillä syttyivät hieman kirkkaampaan loistoon muiden himmentyessä. Aarni taideteoksineen oli nyt huomion keskipisteenä. Juontaja nyökkäsi Aarnille vielä kerran rohkaisevasti ja nosti sitten mikrofonin teatraalisesti huulilleen. Äänentoisto humahti päälle.
”Rakkaat juhlavieraat! On tullut juhlien kenties odotetuimman juhlanumeron aika. Vieressäni tässä kannella seisoo Aarni Routa, vuoden valtiontaiteilija, jonka Valkosaaren taistelun inspiroima taideteos esitellään aivan näillä minuuteilla. Käykää toki lähemmäs lavaa, hyvät ystävät…” Ja niin edelleen. Aarni katseli, miten sinne tänne sukkulan kantta sijoitetut näyttöruudut täyttyivät juontajan vahvasti meikatuista kasvoista. Ääni toistui näkymättömistä kaiuttimista kirkkaana ja kovana. Kaulaansa kurottamalla hän näki, että sama esitys toistui myös alemmilla kansilla. Yleisö nauroi ulvoen jollekin juontajan laukomalle törkeydelle.
”… ja teoksen paljastamisen jälkeen on vuorossa pieni haastattelu. Mutta nyt, antakaamme puheenvuoro herra Roudalle. Kuinka valloittavaa!” Mikrofoni siirtyi raikuvien aplodien saattelemana Aarnille, joka teki parhaan hovikumarruksensa kohti ympärilleen kerääntynyttä yleisöä. Aarni arveli juhlijoiden taputtavan enemmän juontajalle kuin hänelle. Buuauksia ei kuulunut, tai ainakaan Aarni ei niitä rekisteröinyt.
”Hyvät naiset ja herrat. En ole suurien puheiden ystävä. En osaa niitä pitää, enkä varsinkaan kuunnella. Ja tiedän, että moni olisi halunnut nähdä paikallani tänään jonkun muun, mutta haluan silti, tai juuri siitä syystä, kiittää Suomen kulttuuripäättäjiä tästä kunniasta – ja rohkeudestakin.”
Aarni piti pienen taidepaussin odottaen aplodeja, mutta niitä ei kuulunut. Aika oli tullut.
”Mutta, mitäs minä tässä lässytän, vanha mies. Taide puhukoon puolestani ja muusat olkoot kiitetyt! Saanen esitellä teille siis uusimman teokseni… Kepeävirran tuhkaa!”
Aarni napautti puukehystä ja teos leimahti eloon. Samalla hetkellä sukkulan komentosillalta ammutut ilotulitusraketit räjähtivät lasivuonojen yllä. Orkesteri soitti pienen fanfaarin ja liukui sitten saumattomasti takaisin tyylikkään jazzinsa pariin. Yleisö taputti, mutta Aarni näki, että kädet liikkuivat vain velvollisuudesta. Ilotulitusrakettien kipinäsuihkujen valaisemat kasvot näyttivät epäileviltä ja hämmentyneiltä, osa suorastaan vihaisilta. Hurraa-huutoja ei kuulunut. Aarni huomasin juontajan tuijottavan teosta perin juurin järkyttyneen oloisena, hillityn eleganssinsa kadottaneena.
Aarni käänty katsomaan teostaan ja tunsi suurta ylpeyttä. Teos kuvasi Valkosaaren tasankoja, joiden yllä täpötäysi Etelän evakuointialus Kepeävirta oli vuosia sitten tuhottu. Ydinkärkien stratosfääriin lennättämää tuhkaa ja roskaa oli satanut maahan viikkojen ajan. Etualalle Aarni oli sota-arkistoista löytämistään materiaalista mallintanut Pohjois-Suomen puolella taistelleita lapsisotilaita, jotka rakensivat pakolaisten ja evakuointialuksen tuhkasta kömpelöä lumiukkoa. Teos sai palan Aarnin kurkkuun joka kerta kun hän sen näki. Tätä oli taide, tätä varten se oli olemassa. Sillä sekunnilla Aarni päätti, että ei enää koskaan varoisi taiteensa sisältöä. Hänet muistettaisiin taiteilijana, joka yhdisti kansan, Etelän ja Pohjoisen, taas yhdeksi Suomeksi.
”Senkin näätä!” nuoren naisen ääni huusi yleisön seasta.
Aarni kääntyi takaisin kohti yleisöä ja näki miten Lorita Kaskiluoto, eräs sisällissodan traagisen nuorista veteraaneista tunkeutui mutisevan yleisön läpi kohti häntä. Loritan takana seurasi jääkaapin kokoinen kadetti, joka ei näyttänyt yhtään Loritaa iloisemmalta.
Aarniin kasvoilla ollut ylpeä hymy häilyi, mutta ei kadonnut. Hän tunsi Loritan vain maineeltaan, mutta tiesi tämän olevan kivenkova nationalisti ja väkivaltaa kaihtamattoman valtiojärjestyksen äänekäs kannattaja. Hän oli tänäkin iltana sonnustautunut iltapuvun sijasta sotaisaan maaupseerin seremoniapukuun. Ruskeat lyhyet hiukset oli survottu koruttomasti juhlabaretin alle.
Lorita tönäisi viimeiset vieraat edestään ja asettui Aarnin eteen tuijottaen tätä tiukasti silmiin. Aarni näki ja haistoi naisen olevan umpihumalassa. ”Miksi sinä piirtelet tällaista luikuria?
Aarni aloitti horjumattomalla äänellään vastauksen, jonka oli harjoitellut monia kertoja ennen juhlia. ”Neiti Kaskiluoto, taiteilijan ominaisuudessa olen kuvannut suurten voittojen vähemmän tunnettuja puolia. Halusin tällä viestittää, hieman provosoiden toki, että vaikka rakas valtiomme on kirjannut lakeihinsa kauniita ajatuksia ihmisarvon loukkaamattomuudesta, ovat ne kuitenkin vain hauraita sanoja, jotka unohdetaan heti ensimmäisen kriisin koittaessa.”
Aarni oli varsin tyytyväinen vastaukseensa. Silmäkulmastaan hän huomasi, että kansilla olleet ruudut olivat sammuneet ja valaistus palannut normaaliksi. Eikö haastattelun pitäisi alkaa juuri näillä hetkillä? Aarni rypisti kulmiaan ja palautti sitten huomionsa takaisin edessään huojuvaan Loritaan.
”Tuo ei ole totta!” Lorita huusi viittoillen kohti teosta. ”Voin kertoa, että ei ole! Minä olin paikalla. Kepeävirta räjähti moottorivikaan.”
Aarni huomasi, että kaunopuheisuus ei ollut voittanut Loritaa hänen puolelleen. Hän päätti yrittää vielä kerran. Sen jälkeen hän poistuisi paikalta, etsisi lähimmän baaritiskin ja tilaisi smokkirobotilta ison makean järviveden. Sitä näillä mulkuilla ainakin nykyään riitti. Tuli haastattelua tai ei.
”Neiti Kaskiluoto, tuhannet kansainväliset lähteet vahvistavat tapahtuman todeksi. Eikä sillä ole teoksen kannalta edes väliä, mitä Kepeävirralle tapahtui tai ei tapahtunut. Tämä teos ei ota kantaa siihen. Viesti on se, että sodassa vain yksilöt häviävät todella, riippumatta siitä millä puolella he taistelevat ja mitä totuuksia uskovat. Mutta tästä hetkestä alkaa jälleenrakennus, kansamme jälleenrakennus! Totuus vapauttaa ja —”
”Kepeävirta on Etelän propagandaa! Minä olin paikalla.” Lorita huojahti Aarnia kohti ja tökkäsi tätä sormellaan jonnekin vatsan tienoille. Aarni alkoi hermostua toden teolla. Eihän tämä nainen edes halunnut ymmärtää häntä. ”Se oli moottorivika!”
”Se ei ole… Kuuntelitteko minua lainkaan, neiti Kaskiluoto? Katsokaa teostani, se ei valehtele! Se ei valehtele, vaikka valtiomme tekisikin niin! ”
Lorita liikkui nopeasti. Naisen lanteilla vielä puoli sekuntia sitten roikkunut seremoniamiekka osui äänekkäästi läiskähtäen Aarnia kasvoihin. Hänen silmälasinsa kilahtivat särkyneinä kannelle. Aarni perääntyi muutamia askeleita nostaen käden poskelleen, järkyttyneenä ja perinpohjaisesti loukattuna. Hän aukoi suutaan yrittäen keksiä jotain järkevää sanottavaa, mutta ainoat sanat, jotka pääsivät lopulta ulos hänen suustaan eivät kantaneet kovinkaan syvällistä viestiä. ”Tuo… sattui!”
Lorita harppasi hänen eteensä ja ennen kuin Aarni ehti reagoida muuten kuin silmiään räpäyttämällä, nappasi Lorita häntä nivusista kiinni ja puristi hänen kiveksensä tiukasti nyrkkinsä sisään puvun kankaan läpi. Aarni tuijotti naista kauhistuneena ähkäisten, samalla kun Lorita asetti seremoniamiekkansa Aarnin kaulalle. Aarniin ei uskaltanut liikahtaakaan, vaikka tiesikin, että miekka ei ollut aito. Loritan katse kertoi, että juuri nyt hän saisi Aarnin hengiltä kyllä puumiekallakin.
”Sammuta tuo!” Lorita sihahti olkansa yli ja hänen seurassaan ollut kadetti asteli teoksen luo päätään pyöritellen ja napsautti sen pimeäksi. Lorita kiersi Aarnin kiveksiä vielä kerran kivuliaasti, irroitti sitten otteensa ja sysäsi Aarniin kauemmas itsestään.
”Likainen etelän vesikirppu” Lorita mumisi kääntyessään pois. Kadetti katsoi Aarnia ja kohautti olkiaan hieman anteeksipyytävän oloisesti ja seurasi sitten Loritaa.
Aarni piteli jomottavaa jalkoväliään kaksinkerroin käpertyneenä ja tuijotti lattiaa. Hän ei kuullut mitään, ei huomannut ympärillään seisovia ihmisiä. Kipu ja häpeä polttivat hänen kasvojaan, Lorita oli miekallaan iskenyt mojovan ruhjeen Aarnin vasempaan poskeen.
Aarni taisteli urhoollisesti, mutta kyyneleet tulivat lopulta väkisin.
Silloin Aarni teki päätöksensä. Hän oli sentään Aarni Routa, vuoden valtiontaitelija ja Etelä-Suomen edustaja, eikä hän hyväksyisi tällaista kohtelua. Hän suoristi itsensä, niiskaisi ja pyyhki kasvonsa puvuntakkinsa hihaan. Päättäväisenä hän käveli teoksensa luo ja kytki virran takaisin. Samalla kun tuhkainen tasankomaisema valaisi uudestaan sukkulan kannen, hän kääntyi kohti Loritaa, josta näkyi enää juhlavieraiden sekaan katoava selkä.
”Anteeksi nyt, neiti Kaskiluoto, mutta te ette tajua taiteesta vitun ikeniä! Ettekä kyllä isänmaallisuudestakaan!” Aarni huusi. Sanojaan tehostaakseen hän sylkäisi maahan kohti Loritaa, mutta sylki jäi roikkumaan voimattomana hänen leualleen.
Samassa Aarni tuli tietoiseksi teoksensa ympärille kerääntyneestä pienestä miesjoukosta. Tuimat kasvot katselivat häntä joka suunnasta, suurin osa tunnettuja patriootteja tai katupartioiden johtohahmoja. Aarni vilkaisi ympärilleen tukea etsien, mutta juontaja oli onnistunut jo katoamaan paikalta ja jos jossain lähistöllä oli järjestyksenvalvojia, he olivat päättäneet olla sekaantumatta. Loritakin oli kadonnut väkijoukkoon.
Jostain Aarnia piirittävästä väkijoukosta lensi kieppuen leijuva lamppu, joka osui taideteoksen puukehykseen. Digitaalisen pinnan vasen yläkulma jäi särisemään rumasti. Himmentynyt valopallo yritti vielä nousta maasta, mutta muutamia kertoja kannella pyörähdettyään se päästi viimeisen surahduksensa ja sammui.
”Vedetään se kölin ali!” ääni väkijoukosta huusi.
”Onko missään köyttä?”
”Tietääkö joku, mikä on köli?”
Aarnin käsi hakeutui teoksen katkaisijalle. Hän sammuttaisi teoksen ja pyytäisi anteeksi. Pysyttelisi poissa näkyvistä rantautumiseen asti. Kommentoisi medialle menneensä liian pitkälle. Tekisi uuden teoksen. Ehkä muotokuvan. Tai kukka-asetelman. Hän tiesi, että häntä piirittävät miehet eivät pelleilleet.
Likainen etelän vesikirppu.
Se oli kuitenkin liikaa. Se oli epäreilua. Kaikki tämä. Eikä mikään siitä ollut edes totta! Aarni katsoi häntä lähestyvää väkijoukkoa, jonka kasvot hehkuivat kalpeina hänen teoksensa luomassa harmaassa valossa. Aarni laski kätensä katkaisijalta, otti yhden nopean hyppyaskeleen lähestyvää väkijoukkoa kohti ja heilutti käsiään villisti huutaen ja kiroillen. Joukkio pysähtyi yllättyneenä. Joku naurahti epäuskoisena.
Nuo muutamat sekunnit hyväkseen käyttäen Aarni Routa kääntyi kannoillaan, juoksi kohti Kepeävirran tuhkaa ja työnsi sen aluksen laidan yli. Taakseen katsomatta Aarni kiipesi reelingille, sulki silmänsä ja hyppäsi aalloilla loistavan taideteoksensa perään. Takaisin pintaan päästyään hän kampesi itsensä teoksensa päälle, yrittäen samalla suojata päätään kannelta viskotuilta coctail-laseilta ja erilaisilta eksoottisilta hedelmiltä.
Kepeävirran Tuhkaa räpsyi hetken aalloilla ja sitten sammui. Sammuneen teoksen päällä entinen valtiontaiteilija Aarni Routa kauhoi vettä käsillään ja yritti ohjata epäonnista lauttaansa kohti Helsingin suunnalla loistavia valoja. Aarnin kasvoille oli ilmaantunut leveä hymy — hän tiesi jo, mitä aihetta hänen seuraava teoksensa käsittelisi.