Jouni laittoi keittiössä kinkkuleipää, kun hän kuuli ulkoa surkeaa ulinaa. Hän kurkisti ikkunasta rivitalon pihalle. Puut ja pensasaidat erottuivat räntäsateen läpi utuisina läikkinä, mutta muovisen puutarhatuolin alla näkyi selvästi jotakin mustaa. Murheellinen ääntely sai niskavillat kihelmöimään.
Hän unohti leivän täytteineen leikkuulaudalle ja avasi takapihalle vievän oven. Sisään vyöryi lumettoman joulukuun kylmänkalseaa ilmaa ja vettyneen maan tympeää hajua. Hän ei ehtinyt edes kurkistaa ulos, kun hänen jalkojensa lomasta jo livahti sisään piskuinen öljynmusta hahmo.
”Hei! Et sinä noin vain voi syöksyä sisään!”
Jouni käännähti kannoillaan. Otus oli kiivennyt keittiötasolle ja valui nyt vettä voileipätarpeiden päälle. Pienet mustat kädet puristelivat sinappituubia. Pikkuriiviö jähmettyi tullessaan huomatuksi. Se avasi sisältähehkuvan kitansa ja määkäisi närkästyneenä.
Jouni tuijotti otusta hämillään. Pienet tarttumakädet, sorkkajalat, otsassa sarvennysät. Silmäterät olivat hermostuttavat vaakaviirut. Kerttu-mummin kertomukset palasivat mieleen.
Voisiko se olla – kili?
Meillä oli joulukili talossa joka talvi silloin, kun minä olin tyttönen. Melkoisia riiviöitä, semmoiset. Siinä vilinässä riitti ihmeteltävää pienelle lapselle ja kosolti harmaita hiuksia vanhemmille.
Ei hemmetti sentään. Eihän Jouni voinut kiliä ottaa. Rouva Kiiski oli kieltänyt eläimet asunnossaan.
”Parempi että lähdet samaa tietä”, Jouni sanoi otukselle. ”Mene vaikka naapuriin.”
Kili tuijotti Jounia värähtämättä ja puristi tuubista suikeron keltaista sinappia suoraan suuhunsa.
Jouni syöksähti. Kädet kaapaisivat tyhjää ilmaa siinä, missä kili oli vielä hetki sitten istunut. Otus loikkasi ketterästi liesituulettimen reunalle ja siitä kaappien päälle. Jouni sieppasi nurkasta luudan ja yritti huitoa riiviön alas, mutta onnistui vain pölläyttämään ilmoille sakean pölypilven.
Kili mäkätti kiukkuisesti ja loikkasi kattolampun kautta jääkaapin päälle. Se ahtautui työkalupakin ja kodinkansion väliin ja tuijotti Jounia viirusilmillään. Pusersi tuubia kaksin käsin ja imeskeli sinappia kuin tikkukaramellia.
Ovikello pärähti. Kauhu kouraisi Jounin vatsaa. Hän tajusi unohtaneensa jotakin tärkeää, mutta mitä? Mikä päivä tänään oli? Viikonpäivät vilisivät mielessä: pastaperjantai, laatikkolauantai, silakkasunnuntai ja – voi ei. Tänään oli makkaramaanantai, siis…
Hän vilkaisi seinäkalenteria. Maanantain ruudussa luki: vuokranantaja.
Jouni voihkaisi ääneen. Epäonnelle ei näkynyt loppua. Hän ei ollut vieläkään saanut vastausta työhakemuksiinsa, pankkitili kumisi tyhjyyttään, leivänpaahdin oli hajonnut aamulla, sitten tuli kili ja nyt vielä tämäkin.
Ovikello pärähti toistamiseen.
Jouni vilkaisi jääkaapin suuntaan. Kili kurkisti reunalta korvat luimussa, sinappia partahaivenissaan.
”Pysy nyt ainakin piilossa, jooko?” Jouni kuiskasi ja laittoi luudan nurkkaan.
***
Ulko-oven takana seisoi laihanluikku rouva Kiiski, jonka huulet muikistuivat sitruunasuppuun.
”Jo oli aikakin”, hän sanoi ja työntyi kyselemättä sisään. ”Että seisotatkin vanhaa naista koiranilmassa. Mehän sovimme tästä käynnistä, eikö niin?”
”Toki, rouva Kiiski, satuin vain olemaan tuolla keittiön puolella ja tuota… radio oli päällä niin en heti kuullut ovikelloa.” Jouni takelteli sanoissaan, mutta tunsi hienoista ylpeyttä valheestaan. Hän vilkaisi keittiön suuntaan, eikä helpotuksekseen nähnyt vilaustakaan kilistä.
Rouva Kiiski tihrusti häntä kultasankaisten lasiensa läpi sen näköisenä, ettei uskonut sanaakaan. Hän käänsi huomionsa olohuoneen puolelle ja niiskaisi kosteasti. ”Tuossa on parketissa naarmu.”
”Sehän oli täällä jo silloin kun muutin.”
”Niinkö tosiaan? Ettäkö minun asunnossani olisi naarmuinen lattia?”
”No, niin.”
”Sitähän minäkin. Melkoisen pölyistä täällä.” Rouva Kiiski kurkisteli katonrajoihin ja sohvan taakse. ”Voisit panostaa siivoamiseen niin pysyvät lattiat ja jalkalistat kunnossa.”
”Tässä on nyt vähän ollut –”
”Melkoinen kolhu tuossa ovessa.” Rouva Kiiski osoitti kylpyhuoneen ovea ja siirtyi saman tien sisään. ”Tuoksahtaa ummehtuneelta. Et kai vain ole säätänyt ilmastointiventtiilejä omin päin?”
”En ole koskenutkaan. Kaikki on samoin kuin silloin kun muutin, ja siitä puheen ollen, lämmitys reistailee edelleen ja ikkunoista vetää. Olen ilmoittanutkin siitä, mutta mitään ei ole korjattu.”
”Älä sinä poika ota tuollaista sävyä minun kanssani, kun niin ystävällisesti annan sinun asua täällä ja huokeastikin vielä.” Rouva Kiisken tuima katse tökki Jounia kuin sukkapuikko.
Keittiöstä kuului särkyvän lasin helähdys.
Jouni valahti kalpeaksi, sydän loikkasi kurkkuun. Se saamarin otus… Hän ehti hetken toivoa, ettei rouva Kiisken kuulo ollut enää entisellään, mutta rouva suuntasi jo keittiötä kohti uutta puhtia askeleissaan.
”Enkös minä ole sanonut, että lemmikit ovat ehdottomasti kiellettyjä.” Rouvan ääni kihisi innosta. Häntä halutti saada kuriton vuokralainen kiinni tuhmuuksista, jotta voisi sättiä hänet maanrakoon.
”Eihän minulla lemmikkejä olekaan. Olen itse asiassa allerginen…” Jounin ääni hiipui kesken valheen, kun rouva Kiiski pysähtyi keittiön ovelle. Pistävä katse käännähti puolelta toiselle, tutki nurkat ja varjot, tarkentui lattialle särkyneeseen juomalasiin.
Jouni kurkisti rouvan ohi keittiöön. Kiliä ei näkynyt. Pihan ovi oli edelleen raollaan. Hän huokaisi helpotuksesta. Se oli siis lähtenyt, juuri ajoissa.
”Ovet ja ikkunat kiinni sateella”, rouva Kiiski sanoi ja marssi sulkemaan oven. ”Eikös sinulle vanhemmat opettaneet miten eletään? Tiskejäkin on vaikka miten ja kuinka.”
Jouni lakaisi lasinsirpaleet kihveliin samalla, kun rouva Kiiski mylläsi laatikoita ja kurkisteli kaappeihin. Kun eläimiä ei löytynyt, rouva laski hanasta vettä ja muikisteli paheksuen, ties mistä syystä, sillä hana toimi juuri niin kuin pitikin.
”Asia on nyt niin”, rouva Kiiski sanoi palatessaan olohuoneeseen. Hän kääntyi kasvotusten Jounin kanssa, risti kuivakat käsivartensa ja tuijotti häntä huulet kurtussa, ”että tämä asunto on minun ja soisin että pitäisit siitä parempaa huolta. Ei kenkiä sisällä, jotta lattiat eivät naarmuunnu. Ei ikkunoita auki sateella, jotta puitteet eivät lahoa. Pyyhi lattiat kerran viikossa ja ehdottomasti ei lemmikkejä –”
Jouni nyökytteli mekaanisesti, mutta sanat menivät ohi korvien, kun hän näki lipevänmustan otuksen vilahtavan rouva Kiisken takana. Pikkukili kipitti kohti eteistä. Sorkkien kopina jäi rouvan saarnan alle.
”Ja ihan sivumennen sanoen, pienenä vinkkinä vain, että kannattaisi siivota nuo vaatteet pois lattialta, jos meinaat kutsua tyttöjä kylään. Voin nimittäin sanoa että –”
Jouni karahti punaiseksi, mutta ei suinkaan rouvan sanojen takia. Eteisessä pikkukili raotti rouvan nahkaveskaa ja alkoi pursottaa sen sisuksiin sinappia.
***
Rouva Kiisken lähdettyä Jouni kurkki eteisen ikkunasta, kunnes tämä kääntyi kadulle ja katosi näkyvistä. Sitten hän pyörähti ympäri ja alkoi koluta eteisen kaappeja ja laatikoita. Kun kiliä ei löytynyt, hän siirtyi olohuoneeseen ja sitten makuuhuoneeseen.
Pikkuriiviö kyyristeli verhotangon päällä. Verhoissa oli oransseja sinappiraitoja. Jounin nähdessään kili viirusti silmänsä ja vispasi töpöhäntäänsä. Lattialle ropisi mustia papanoita.
”Pikku pentele, sinun takiasi minä saan vielä häädön!” Jouni huusi ja kiskaisi verhot tankoineen alas.
Kili määkäisi säikkynä ja yritti loikkia pakoon. Jouni heittäytyi otuksen perään ja sai kiinni toisesta jalasta. Kilin matka tyssäsi, kun se tömähti lattialle rähmälleen. Hetkeäkään epäröimättä kili kiepsahti ympäri ja kävi Jounin kimppuun sinappiset kynnet ojossa.
Jouni sai otteen kilin niskavilloista ja hypähti jaloilleen. Otus oli piskuinen, eikä painanut juuri mitään. Kili mäkätti ja potki kiukkuisesti, mutta Jouni piteli sitä kaukana kasvoistaan ja marssi keittiöön. Hän viskasi kilin takapihalle ja pamautti oven kiinni. Sitten hän napsautti vedenkeittimen päälle ja jatkoi voileivän tekemistä.
Kili oli valunut sadevettä leikkuulaudalle, ja leipä oli vettynyttä. Sinappia ei tietenkään enää ollut, ja margariini oli loppunut viikko sitten. Työttömyystuki tulisi vasta ensi viikolla, siihen saakka pitäisi sinnitellä sillä, mitä kaapista löytyi. Jouni laittoi voileivän päälle ohuen ohuen kinkkusiivun ja nuutuneen salaatinlehden. Leipä maistui märältä pahvilta, mutta hän huuhtoi sen kurkustaan sokeroidulla teellä ja tunsi olonsa kohenevan.
Tiskatessaan teekuppia ja lautasta Jouni sattui katsomaan pihalle. Puutarhatuolin alla kyhjötti musta läntti. Kili piti suutaan auki ja lämmitti käsiään kitansa hehkussa. Lämpö höyrystyi pilviksi ilmaan, mutta ei suojannut kiliä tuolin alle roiskuvalta räntäsateelta.
Jounin vatsassa muljahti. Hän rojahti olohuoneen sohvalle katsomaan luontodokumenttia, mutta telmivien leijonanpentujen seuraaminen teki olon vain keljummaksi.
Lopulta hänen oli pakko nousta. Jalat veivät takapihan ovelle.
Pieni järjen ääni varoitti Jounia huonosta ideasta. Rouva Kiiski häätäisi hänet varmasti, jos saisi tietää, ja mitä hän sitten tekisi, varattomana ja työttömänä. Mutta silti… mitä Kerttu-mummi olikaan sanonut?
Eihän se ollut talo eikä mikään, missä ei joulukiliä ollut. Kili toi onnea ja takasi lämpimän uunin seuraavaksi vuodeksi.
Pikkuriiviö hytisi kylmissään tuolin alla. Kidan hehku alkoi hiipua.
Jouni avasi oven. Kilin korvat värähtivät, katse kääntyi häntä kohti. Nenänpää nyki.
”No, tule nyt sitten”, Jouni sanoi ja viittasi sisälle.
Kili ei hievahtanutkaan.
Hetken odoteltuaan Jouni laittoi läpsykkäät jalkaan ja astui ulos. Räntäsade sai hampaat kalisemaan, ja syyllisyys vihloi vatsanpohjalla. Hän siirsi puutarhatuolin sivuun ja tarttui kiliä kainaloista. Se kohosi velttona, jalat hassusti harittaen.
Jouni kantoi kilin sisään ja laski sen olohuoneen villalankamatolle. Otus nuuskutti hetken ympäriinsä ennen kuin livahti piiloon. Jouni puhalteli sormiinsa ja hieroi käsiään housuihin. Jos pikainen pistäytyminen ulkosalla sai hänet kohmettumaan niin pahasti, miltä kilistä mahtoi tuntua? Asiaa ei auttanut lainkaan, että sisällä oli lähes yhtä kylmä. Huomautus viallisista lämpöpattereista tuskin auttaisi avaamaan rouva Kiisken kukkaroa. Onneksi asunnossa sentään oli takka.
Jouni kasasi klapeja tulipesään ja sytytti tulen. Hän päätti antaa kilille aikaa totutella uuteen ympäristöön ja jatkoi dokumentin katselemista villahuopaan kietoutuneena. Jossakin vaiheessa hän torkahti, ja kun hän iltamyöhään taas havahtui, oli takkatuli jo hiipunut. Hiilloksen keskellä hän näki kilin nukkumassa pienelle kerälle käpertyneenä. Silmät olivat ummistuneet viiruiksi, suu oli rennosti raollaan, ja kita hehkui taas kirkkaana. Kili puristi punahehkuista kekälettä rintaansa vasten ja tuhisi unissaan.
Eihän hän voisi kiliä pitää… mutta eihän sitä voisi heitteillekään jättää.
Jouni muisti kuulleensa, varmaankin Luontoillan jouluspesiaalissa, että joulukutut tapasivat jättää kilinsä taloihin kasvamaan, mutta kaupungistumisen ja takallisten talojen vähenemisen myötä joulupirut olivat muuttuneet uhanalaisiksi. Se että kili oli jätetty hänen pihalleen, tuntui melkein jonkinlaiselta kunnialta. Kuin hänet olisi valittu.
Sitä paitsi Kerttu-mummi oli sanonut, että kilit toivat onnea taloon, ja onnea hän totta vie tarvitsi.
Eihän siinä sitten muuta voinut. Kili oli tullut jäädäkseen.
***
Jos asunnossa olisi saanut pitää lemmikkejä, Jouni olisi mielellään ottanut kissan. Kotiin palatessa olisi ollut mukavaa löytää puriseva karvapallo ovelta vastassa. Tassuillaan leipova miuku pitäisi seuraa pimeinä iltoina, kun hän loikoisi sohvalla katsomassa televisiota. Ensi alkuun hän erehtyi kuvittelemaan, että kili olisi melkein kuin kissa. Olihan se karvainen ja jotakuinkin kissan kokoinen ja silläkin oli kiiluvat silmät. Hän ei olisi voinut olla enemmän väärässä.
Hän alkoi aavistella pahaa heti seuraavana aamuna löytäessään nokisia sorkanjälkiä pitkin poikin asuntoa. Yön aikana kili oli raapinut jääkaapin kyljen naarmuille kurkotellessaan ovenkahvaa kohti sekä käynyt tarpeillaan astiakaapissa. Pahinta kuitenkin oli se, kun Jouni sänkyä pedatessaan huomasi, että Kerttu-mummin virkkaaman päiväpeiton kulma oli järsitty risaksi pienillä, terävillä hampailla.
Hän tarttui puhelimeensa ja oli jo etsimässä lähimmän villieläinhoitolan numeroa, kun hän huomasi kilin istumassa keittiön ikkunalla. Pikkuriiviö tuijotti pihapuussa sirputtavia punatulkkuja ja vispasi häntäänsä viattoman näköisenä, kuin ei olisi koskaan harkinnutkaan kolttosia.
Jouni laittoi puhelimensa pois. Ei hän voinut niin helpolla luovuttaa. Siinä täytyi olla jokin syy, miksi kili oli jätetty juuri hänen pihalleen.
Seuraavan viikon aikana hän ehti kyseenalaistaa päätöksensä moneen otteeseen. Ensimmäiseksi silloin, kun hän oppi, että kili oli pirteimmillään pimeän aikaan. Otus nukkui mielellään takassa, mutta aina toisinaan se hiipi makuuhuoneen puolelle ja säikäytti hänet hereille loikkaamalla sänkyyn. Sitä huvitti poukkoilla joustinpatjalla ketterillä sorkkajaloillaan. Kun Jouni hyppäsi pystyyn ja yritti kaapata kilin kiinni, se singahti mäkättäen tiehensä.
Ei kili siksi paennut, että sitä olisi pelottanut. Sillä oli hauskaa. Jouni tiesi sen tuijottaessaan hattuhyllyllä irvistelevää riiviötä kolmelta aamuyöstä. Kilin nenänpää nyki ja silmissä tuikki ilkikurinen kipinä.
Makuuhuoneen oven sulkemisesta ei ollut siitäkään apua, sillä silloin kili alkoi keskiyön paikkeilla pukkailla karmeja sarvennysillään. Kun Jouni vihdoin suostui avaamaan, kili ponkaisi kynnykseltä sänkyyn ja loikki lakanat sotkuun hiilentahraisilla sorkillaan, kunnes hän lähti jälleen ajojahtiin. Kissasta ei varmasti olisi ollut niin paljon riesaa, Jouni mietti aamulla uittaessaan teepussiaan silmät vielä unesta rähmässä. Kili raapi hänen housunlahjettaan terävillä kynsillään ja piti märisevää ääntä, joka ei lakkaisi ennen kuin se saisi sinappia.
Sinappi, sekin murheenkryyni.
Jouni oli etsinyt netistä niin paljon tietoa joulupiruista, että tunsi vanhat kansantarinat jo takaperin ulkoa, mutta yhdelläkään sivulla ei kerrottu niiden ruokavaliosta. Hänen oli vaikea kuvitella, että joulukutun utareista tihkuisi sinappia, mutta kili ei suostunut syömään mitään muuta. Mitä väkevämpää, sen parempi, eikä laatukaan saanut olla mitä sattuu.
Rahaa säästääkseen hän yritti eräänä päivänä tarjota kilille kaupan halvinta sinappia, mutta kili ei suostunut edes haistamaan sitä. Puoleenpäivään mennessä riiviö oli nälkäkiukuissaan ehtinyt jo järsiä sohvan selkämystä, jalkalamppua ja kynnysmattoa. Kun kili lopulta alkoi nakertaa television kulmaa, Jounin oli pakko luovuttaa ja kiirehtiä lähikauppaan.
Kassamyyjä katsoi kummeksuen, kun hän lastasi hihnalle kymmenen tuubia väkevintä löytämäänsä sinappia. Jouni mumisi jotakin isosta kinkusta ja kiirehti nolostuneena kotimatkalle. Kun kili myöhemmin käpertyi takanreunukselle tuubia imeskelemään, hän ehti jo kuvitella saaneensa hairahduksensa anteeksi. Seuraavana aamuna hän kuitenkin kompastui parhaisiin nahkakenkiinsä, jotka lojuivat keskellä olohuoneen lattiaa. Kili oli närsinyt toisesta kengästä kärjen ja täyttänyt sisuksen papanoillaan.
Kalliiden kenkien menetys kirpaisi, mutta Jouni ei osannut olla vihainen. Omaa syytähän se oli. Täytyihän kilin saada syödäkseen. Ja kyllä hän jotenkin saisi rahansa riittämään myös laadukkaaseen sinappiin. Hän voisi itse vaihtaa huokeampaan teelaatuun ja käydä ostoksilla halpamarketissa, vaikka sinne olikin pidempi matka kuin lähikauppaan.
Ehkäpä sinappi siis ei ollut pikkukilille aivan luonnonmukaista ruokaa, mutta Jouni ei keksinyt vaihtoehtoja. Kerttu-mummin tarinoista ei niistäkään ollut apua. Tontuille oli kaiketi jätetty ovenpieleen puuroa, joten kokeilun vuoksi Jouni tarjosi kilille uunissa haudutettua riisipuuroa kanelin ja sokerin kera. Kili nuuskaisi lautasta kerran ennen kuin käänsi selkänsä ja vipatti häntäänsä tyyliin, jonka Jouni tunnisti jo hyvin. Hän hieraisi väsyneenä silmiään, kun kili ryöpsäytti papanansa puuron sekaan ja kuopaisi vielä pari kertaa päälle.
Joulukuun puoliväli koitti mustana ja lumettomana. Taivas kietoutui villavaan pilvikerrokseen, jonka takaa auringosta ei näkynyt sädettäkään. Jouluvalot syttyivät kaupungin pihoilla ja parvekkeilla. Talonmies kantoi rivitalon edustalle joulukuusen, jonka valojen tuike ylsi olohuoneen ikkunoista sisään.
Jouni jatkoi työhakemusten lähettämistä, mutta ei saanut vastausta. Hän sai päivät kulumaan kuvaamalla kilin edesottamuksia puhelimellaan: kili nukkuu, kili syö, kili väijyy kirjahyllyn päällä, työntää päänsä saappaaseen ja jää jumiin, sotkeutuu johtoihin ja tuijottaa kameraan syyttävästi. Salaa hän haaveili tekevänsä kilistä videon, joka saavuttaisi netissä suursuosion ja tekisi hänestä hetkessä miljonäärin, mutta ei hän sellaisia kuvitelmia tosissaan elätellyt. Hän ei voisi ottaa sitä riskiä, että poliisi ilmestyisi ovelle kyselemään miksi hän piti uhanalaista otusta hoivissaan.
Jouluviikolla Jouni piipahti kaupungin keskustassa ostamassa pieniä lahjoja ystävilleen ja siskolleen. Joulun hän oli päättänyt viettää kotona kilin kanssa, mutta välipäivinä hän vierailisi tuttujensa ja perheen luona. Tarjouksesta lähti mukaan pari pakettia kuusenkoristeita, ja tavaratalon herkkuosastolta hän löysi joululahjan myös kilille.
Kotimatkalla hän osti lähitorilta elämänsä ensimmäisen joulukuusen ja raahasi sen kainalossaan kotiin. Kili oli ovella vastassa. Se mutusteli kiihkeästi hikistä villasukkaa, jonka oli pihistänyt viikko sitten Jounin vettyneestä saappaasta, ja johon se oli selittämättömästi kiintynyt. Sukka unohtui kuitenkin sillä hetkellä, kun Jouni alkoi availla rapisevia koristepaketteja. Kili varasti kimaltelevan kuusenpallon ja kantoi sen takkatuleen. Pallo poksahti ja suli olemattomiin. Jäljelle jäi vain pöllähdys kärventyneen muovin lemua, jonka jäljiltä palohälytin ei suostunut vaikenemaan ennen kuin Jouni irrotti pariston.
Hetken pettymyksen jälkeen kili innostui mylläämään koristeköynnösten seassa, kunnes sai itsensä niin pahaan solmuun, että Jounin täytyi leikata köynnökset poikki. Kuusen ylle päätyi lopulta kimaltavaa silppua, mutta valojen ja pallojen ripustamisen jälkeen lopputulos näytti yllättävän hyvältä.
Illalla kili ihmetteli kuusen palloista heijastuvaa kuvajaistaan. Se peruutti, otti vauhtia ja pukkasi palloa sarvillaan. Pallo singahti irti ja kimposi seinästä lattialle. Jouni heräsi nokosiltaan sydän hurjana ja hyppäsi pystyyn. Koristepallo vierähti jalan alle ja rusahti murskaksi. Hän karjaisi kivusta ja tarrautui varpaisiinsa. Kili kyyristyi säikkynä ja pinkaisi tiehensä sorkat kopisten.
Jounin nyppiessä muovinsirpaleita jalkapohjastaan, hänen katseensa sattui keittiön hyllyllä nököttävään purkkiin, kilille ostamaansa joululahjaan. Hän huokaisi raskaasti.
Eihän sitä pikkuriiviötä voinut kuin rakastaa.
Kili oli säikähtänyt niin pahasti, ettei uskaltanut tulla esiin silloinkaan, kun Jouni raotti jääkaapin ovea ja rapisteli sinappituubeja. Ehkä se pelkäsi saavansa taas luudasta. Koluttuaan kaikki asuntonsa nurkat, Jouni löysi kilin vihdoin lymyämästä sänkynsä alta. Vain kellanhohtoiset silmät erottuivat pimeydestä. Jouni kiskoi otuksen niskavilloista pidellen esiin. Se roikkui hänen otteessaan velttona ja lerputti surkeana alahuultaan.
”Ei se mitään. Vahinkoja sattuu.” Jouni rapsutti kilin partaa, ja nosti otuksen varovasti takkaan.
Kili pukkasi hänen kättään sarvenaluillaan ja käpertyi hiilloksen keskelle nukkumaan.
***
Jouluaattona kili herätti Jounin kirmaamalla ympäri asuntoa sorkat parkettia nakuttaen. Hän kiskoi viltin harteilleen ja könysi keittiöön laittamaan teetä. Kili hyppäsi pöydälle katselemaan ikkunasta ulos. Harmaalta taivaalta leijaili höytyväisiä lumihiutaleita, jotka olivat jo ehtineet peittää maan valkoisella. Lämpömittari näytti neljää pakkasastetta.
Tämä lumi saattaa vielä jäädä, Jouni tuumasi teetä siemaillessaan. Se kelpasi hänelle. Alkutalven ankea pimeys vaihtuisi vihdoin valoisammaksi. Samalla tulisi toki myös vilakampaa. Hän kokeili huvikseen lämpöpatteria, vaikka tiesi koskemattakin, että se olisi kylmä. Rouva Kiiskeä ei juuri vuokralaisen asumismukavuus kiinnostanut.
Kilin häntä ja korvat värähtelivät sen tuijottaessa ulos. Nenänpää painoi ikkunaa vasten. Kuin se ei olisi koskaan ennen nähnyt lunta, Jouni mietti, ja ehkä se oli totta. Eihän hän tiennyt kilin ikää.
Myöhemmin, kun päivä oli pimentynyt talven varhaiseen iltahämärään, Jouni avasi pihan oven ja päästi kilin tutkimaan lunta. Naapureiden pihat jäivät pensasaitojen taakse, eivätkä ohikulkijatkaan hämärässä erottaisi kiliä kissasta, jos sattuisivat katsomaan.
Kili kykki kynnyksellä ja ojentautui kokeilemaan lunta sormillaan. Kylmyyden tuntiessaan se pärskähti ja säntäsi häntä pyörien olohuoneeseen. Sorkat lipsahtelivat parketilla niin hullunkurisesti, että Jounia nauratti. Kili oli kuitenkin utelias, ja pian se palasi ovensuuhun. Se astui varoen ulos, ojentaen ensin yhden jalan, sitten toisen. Se kuulosteli lumen kahinaa sorkkiensa alla ja haistoi ilmaa. Rikinkatkuinen hengitys huurtui kimaltaviksi kiteiksi partakarvoihin.
Hetken kili vapisi nenän nipukasta hännänpäähän saakka kuin olisi pelännyt ulkomaailmaa, ja sitten se äkkiä singahti menemään kuin vieterilelu. Se kirmasi ympäri pihapuun, poukkoili metrin korkeuteen silkasta hyppimisen riemusta, piehtaroi lumessa ja mäkätti innoissaan, kunnes ei jaksanut enää muuta kuin läähättää. Se pyllähti maahan ja jäi tuijottamaan pihan taka-aidan ylitse etäisyyteen. Korvat kääntyilivät kuin tutkalautaset, silmäterät laajenivat suuriksi.
Jouni katseli mustaa taivasta ja ajotien takana nököttävää kerrostaloa, mutta ei nähnyt mitään erikoista, ei kuullutkaan. Hän houkutteli kilin sisälle sinappituubia heristelemällä.
Illalla hän lämmitti itselleen lanttu- ja perunalaatikkoa ja leikkasi kylkeen reilun viipaleen kinkkua. Hän korkkasi uuden sinappituubin ja pursotti siitä kerrankin omalle lautaselleen. Kili oli syönyt omasta tuubistaan vasta puolet, mutta siitä huolimatta se ilmestyi mäkättämään hänen jalkoihinsa.
”Sinulla on kuule oma sinappi, tämä on minun”, Jouni sanoi ja lykkäsi putkilon jääkaappiin. Hän rojahti sohvalle syömään juuri kun Arktista elämää -dokumentti oli alkamassa, mutta niin syömisestä kuin katselemisestakaan ei tullut mitään, kun kili tuijotti häntä kostein silmin keittiön nurkalta. Se päästeli kurkustaan surkeaa yninää.
No hittoako tuosta, olihan nyt sentään joulu, ja jääkaapissa oli enemmän sinappia kuin ruokaa. Jouni könysi pystyyn ja antoi kilille juuri avaamansa tuubin. Hetken päästä, ehdittyään jo syventyä jääkarhujen pesänrakennukseen, hän kuuli takaansa rapinaa.
Kili ilmestyi makuuhuoneesta ja kiipesi päättäväisesti takkaan. Sillä oli käsissään kaksi sinappituubia, joita se puristeli suuhunsa vuoron perään. Kun se huomasi Jounin katsovan, se jähmettyi aivan kuin olisi jäänyt kiinni pahanteosta. Haarainen kieli jäi pilkistämään suusta.
Jouni ei voinut kuin nauraa. Unettomat yöt ja lakanoiden välissä pyörivät papanat unohtuivat aina, kun hän vain katsoikin kiliä. Kyllähän siitä riesaa riitti, mutta joulukuu olisi käynyt kovin yksinäiseksi ilman kilin seuraa. Hän tarjosi sille konvehtia, mutta se ei vaivautunut edes haistamaan. Ei ihmekään. Kukapa suklaamarmeladista pitäisi.
Hän retkahti takaisin sohvannurkkaan ja syventyi jälleen dokumenttiin. Äkki maa vavahti. Ei televisiossa, vaan Jounin alla. Taulut rasahtivat seinää vasten, vessan ovi narahti ammolleen. Toinen tärähdys sai keittiön astiat helähtämään. Kolmas ravisteli pölyt kattolampun päältä.
Jouni hypähti säikkynä pystyyn ja horjahti. Vavahdukset jatkuivat ja voimistuivat kerta kerralta, kunnes ne yhtäkkiä lakkasivat. Äkillinen hiljaisuus tuntui märältä viltiltä talon päällä. Mitä ihmettä? Eivät tärähdykset sentään räjähdykseltä kuulostaneet, mutta maanjäristykseltä ehkä. Kyllähän sellaisia sattui joskus tässäkin maailmankolkassa.
Hän tassutteli jalat hyytelönä keittiöön katsomaan, oliko ulkona tapahtunut jotakin. Ikkunoiden takana oli pilkkopimeää. Ei näkynyt edes katuvaloja. Hän sammutti lampun ja painautui siristellen lasia vasten.
Pimeydessä avautui jättimäinen, hehkuva silmä. Vaakasuora mustuainen kaventui viiruksi, kun katse kohdistui Jouniin.
Jouni huudahti ja perääntyi. Selkä tömähti keittiön seinää vasten. Ovensuusta kuuluva mäkätys sai hänet säpsähtämään. Kili tuijotti ikkunaa korvat vipattaen ja kipitti sitten lähemmäs. Se kiipesi hänen lahjettaan pitkin selän kautta harteille, takertui hänen hiuksiinsa ja jähmettyi tuijottamaan ovea.
Ulkona suuri musta sormi kokeili ovenkahvaa. Ovi narahti auki. Sisään vyöryi märän villan ja myskin eläimellistä hajua, joka sai Jounin värisemään.
Kilin ote hänen hiuksistaan kiristyi. Se jännittyi koko kehollaan aistimaan ulkomaailman.
Joulupukki kumartui kurkistamaan ovesta. Pihan takana hehkuvat katuvalot piirsivät esiin sen ääriviivat: pitkänomaisen pään, vahvan kyömyselän ja korkealle kaartuvat sarvet. Karvaiselle otsalle oli kasaantunut hahtuvaista lunta, sieraimista puhkui rikinkatkuista höyryä.
Jouni tunsi kilin otteen heltiävän. Se loikkasi hänen harteiltaan maahan ja kipitti kynnykselle. Pukki ojensi viemärikannen kokoisen kätensä, ja kili kiipesi karvaiselle kouralle.
Pukki kohotti käden korvalliselleen ja kuunteli, kun kili mäkätti kiihtyneesti. Kun kili vihdoin vaikeni, kumpikin jähmettyi tuijottamaan Jounia. Pukki murahti äänellä, joka kumisutti lattiaa jalkojen alla. Käsi alkoi kohota, vieden pikkukilin mennessään, ja silloin Jouni tajusi mitä oli tekeillä.
”Odota!” hän huudahti. Hän säntäsi keittiöön ja kolusi esiin joululahjan, jonka oli ostanut kilille. Hänen oli ollut tarkoitus kääriä se lahjapaperiin ja laittaa kuusen alle, mutta jotenkin se oli päivän tuoksinassa unohtunut. Hetken mielijohteesta hän käväisi myös olohuoneessa hakemassa toisen lahjan.
Joulupukki odotti hievahtamatta. Jouni asteli sitä kohti hytisevin jaloin. Villarasvan pistävä haju lähetti kylmiä väreitä niskaan. Hän ojensi lahjojaan ylemmäs. Kili kurkotti häntä kohti ja tarttui yhdellä kädellä Dijon-sinappipurkkiin, toisella vanhaan villasukkaan. Se kiersi kannen auki näppärin sormin, ja kun sinapin haju lehahti ilmoille, sen ylähuuli rullautui villisti. Kili lipaisi sinappia haaraisella kielellään ja aivasti. Sieraimista pöllähti kipinöitä.
Kili sulki purkin ja mäkätti tyytyväisenä. Se alkoi mutustaa villasukan rispaantunutta kärkeä.
Jounia suretti, mutta hän pakottautui hymyilemään. Olisihan hänen pitänyt tietää, ettei kili voisi jäädä. Sen koti oli erämaassa revontulien alla, ei täällä, laitakaupungin keinovalojen loisteessa.
Pukki kohotti käden hartialleen, ja kili kuopi tiensä sen paksujen selkävillojen sekaan. Pian suortuvien lomasta erottui enää kaksi hehkuvaa kekälesilmää. Ja äkkiä näkyviin pilkahti toinenkin silmäpari, sitten kolmas, neljäs ja yhä enemmän, kunnes pukin selkä oli täynnään kipinöitä, jotka tuikkivat näkyviin ja pois kuin kaukaiset tähdet.
Silti Jounista tuntui kuin hän olisi vielä tunnistanut oman kilinsä silmät muiden joukosta. Ei hän ollut unohtanut sinappitahroja matoillaan, järsittyä päiväpeittoa, takasta levinnyttä tuhkaa tai siellä täällä pyöriviä papanoita, mutta hän tiesi, että tulisi vielä kaipaamaan kilin unista tuhinaa tulipesässä, vaativaa mäkätystä jääkaapin auetessa, jopa rikinlöyhkäisiä tuhnuja.
Joulupukki suoristautui koko pituuteensa. Sen pää yksi katonharjaan saakka, sarvien kärjet haroivat taivasta, parta liehui viirinä tuiskuisessa tuulessa. Se avasi punahehkuisen kitansa ja päästi ilmoille pitkän, kumisevan määkäisyn, joka sai ikkunalasit helisemään ja maan vapisemaan.
Yhdellä verkkaisella, valtavalla harppauksella pukki astui piha-aidan ja ajotien yli. Toisella askeleella se ylitti puhelinlangat ja tien takana seisovan kerrostalon. Maa vavahteli mahtavien sorkkien alla, kun joulupukki taivalsi hiljalleen kaupungin yli yöhön.
Jouni katseli, kunnes ei enää nähnyt pienten silmien välkettä, eikä sitten enää pukkiakaan. Hän pyyhkäisi silmäkulmaansa ja palasi hytisten sisälle. Laittoi lohdukseen teetä ja rojahti sohvalle katselemaan takkaa. Tulipesässä hehkui hiillos, mutta kili oli poissa.
***
Jouni vietti joulupäivän torkkuen ja television kohinaa kuunnellen. Ei tehnyt mieli teetä, eikä jouluherkkujakaan. Kinkku muistutti liiaksi kilistä, eikä hän kestänyt nähdä jääkaapin avaamattomia sinappituubeja. Ilman kiliä asunto tuntui entistäkin kylmemmältä. Veto kävi korviin, eikä villahuopakaan pitänyt häntä lämpimänä. Hän nousi sohvannurkasta vain lisätäkseen takkaan puita.
Ensimmäisenä arkipäivänä pyhien jälkeen hänen puhelimensa soi. Hän oli vähällä jättää vastaamatta ennen kuin huomasi rouva Kiisken nimen näytöllä. Hän oli hytistellyt viluissaan koko yön, ja nyt tuntui siltä, että hän voisi sanoa eukolle suorat sanat. Mutta hän ehti tuskin tervehtiä, kun rouva Kiiski jo ilmoitti ajatelleensa asioita ja päättäneensä korjauttaa asunnon lämpöpatterit.
Jouni raotti silmiään, kuuliko hän oikein?
Samaan syssyyn voisi myös tiivistää asunnon ikkunat, niin että olisi talvella mukavampi olla, rouva Kiiski lisäsi. Olihan Jouni sentään ollut uskollinen vuokralainen jo kymmenen vuotta ja maksanut vuokransa aina ajallaan.
Puhelun päätyttyä Jounin oli vaikea uskoa kuulemaansa. Hän torkahti hetkeksi ja herätessään mietti, oliko uneksinut koko keskustelun. Ei hän vieläkään jaksanut nousta sohvalta, mutta kun patterinkorjaajat kahden päivän päästä saapuivat, hänen oli vihdoin pakko. Paikalla piipahti myös rouva Kiiski, joka toi mukanaan itseleivotun taatelikakun sekä pullollisen glögiä hyvän joulun toivotuksena.
Korjausten jälkeen, kun Jouni vielä totutteli kotinsa uudenlaiseen lämpöön, hän sai kutsun työhaastatteluun. Hän tuli hyvin juttuun haastattelijan kanssa, joka totesi hänen työkokemuksensa ja taitojensa olevan juuri sitä, mitä yritykseen etsittiin. Kotimatkalla Jouni pysähtyi kioskille ostamaan raaputusarvan ja voitti viisikymmentä euroa. Eihän se päävoitto ollut, mutta hän ei ollut koskaan aiemmin voittanut kahta euroa enempää.
Kerttu-mummi taisi olla oikeassa. Joulukili tosiaan toi onnea taloon.
Seuraavana talvena, kun joulukuu jälleen koitti, Jouni vilkuili tiuhaan takapihalle siltä varalta, että joulukuttu kävisi jättämässä senvuotisen kilinsä hoitoon. Salaa hän kuitenkin toivoi, että tapaisi pihalta oman kilinsä. Sinappipurkki oli jo valmiina odottamassa.
Maiju Ihalainen asuu Tampereella ja kirjoittaa kummia tarinoita, joista löytyy valoa, varjoja sekä ihmeen tuntua.