Tunnustelen veden viileyttä jalallani ja astun lampeen siisuikaislikon vierestä. Ilta on tyyni. Siisuit seisovat ryhdikkäinä, niiden yöksi kiharalle kiertyneet lehdet lerputtavat laiskoina vasten vartta. Kun pulahdan veteen uimaan, viereiset siisuit heilahtavat ja alkavat supista hiljaa. Kevään viileän veden ensi kosketus kirpaisee iholla, mutta totun siihen nopeasti. Yöuinti alastomana on yksityinen nautintoni. Kukaan ei katsele minua. Minun ei tarvitse verhoutua, olla arvokas. Täällä yksin ollessani en ole ylimmäinen, olen tavallinen umini, vapaa ja onnellinen mies.
Amella ja lapset ovat jo pitkään olleet unten mailla. Minä en enää osaa nukahtaa ilman yöuintia. Uin vastarannalle ja jään kalliojyrkänteen alle kellumaan selälleni. Odotan, että suihkulähde päästää kallionkolosta kylmän vesiryöpyn päälleni, annan raikkaan veden huuhtoa kasvoni, sitten avaan suuni ja nielaisen suihkauksen viimeisiä vesipisaroita, Imbahnjan raikkainta juomaa. Kellun ja odotan vielä toisen suihkuryöpyn tuloa. Nautin taivaan kauneudesta. Isokuu on alhaalla, se peilailee itseään leveillen, kullaten lammen pintaa. Ylempänä vasemmalla näkyy yhden pikkukuun kaareva reuna. Taivas on melkein auki. Muutama harsopilvi leijuu alhaalla. Niiden vierestä näen ylös, kauas valotuikkuihin. Kirkkaimmat näkyvät ensin, mutta terästän katsettani ja etsin pienimpiä, kaukaisimpia valoja.
Elämä on hyvää, Sundan-laakso on jälleen meidän, Imbahnja on nyt kokonainen. Minua ja koko perhettäni arvostetaan suuresti. Amella suree sodan uhreja, mutta hän unohtaa surun pian, se muuttuu kunnioitukseksi.
Uusi vesisuihkaus purkautuu kallionkolosta, edellistä villimmin. Vettä roiskuu nenääni ja suuhuni, joudun yskimään, nenää kirvelee. Uin takaisin kotirannalle. Jään seisomaan kainaloihini asti vedessä, hieron päätäni, haluan saada hikeä ja likaa irti. Karkeat hiukseni hylkivät vettä, ne eivät kastu kuten Amellan hiukset. Hänen hiustensa kuivuminen vie neljä tai viisikin tovia. Nousen rantaa kohti, tumman ihoni peittävä märkä nukka kiiltää kuun loisteessa. Rakastan uimista ja juoksemista, ne ovat tehneet reiteni, rintakehäni ja käsivarteni lihakset jänteviksi, olen yhtä vahva kuin sotilaamme. Näkisipä Amella minut nyt tässä komeudessani.
Kirirkut pyrähtävät talon viereisestä jaarospuusta yhtä aikaa lentoon. Onko vuujolauma tullut puun ympärille niitä hätyyttämään? Näen vuujot mielessäni puuta kynsimässä, musta niskaturkki pörrössä, irvistämässä linnuille paljastaen pitkät piikkihampaansa. Kirirkut kiljuvat lujemmin kuin olen koskaan kuullut. Ne lentävät puun oksilta lammen suuntaan. Niiden suuret vaaleanpunaiset siivet läpsyvät, veteen leijuu sulka, hitaasti alas, pyörien kuin Diara tanssipuvussaan pihanurmella. Kirirkujen paksut keltaiset nokat ovat auki, ja pääni yllä niiden kirkuna nousee vihlovan kimakaksi. Linnut jatkavat lentoa ylitseni lammen taakse, kauas. Katson niiden lentoa pitkään ennen kuin käännän jälleen pääni. Nyt näen savua, se tulee talolta. Sitten näen tulen.
Talon ikkunoista kurkottelee ulos lieskoja, tuli nousee ylös seiniä, vapautettuna ja oman vallan ottaneena. Juoksen ylös rinnettä taloa kohti. Nurmi on liukas, työnnän varpaankynteni pitkiksi ja puren kynsillä lujasti maata joka askelella. Voimani ovat valtavat, pinnistän rinteen hetkessä ylös. Sekään ei riitä. Tuli on nopea, raivoisa, se ei ole syttynyt vahingossa. En voi uskoa tätä todeksi. Tiedän kuka on käskenyt vapauttamaan tulen, vaikka en voi uskoa, että hän voi olla niin julma, että kukaan voi olla niin paha. Hänen käskyläisensä ovat tulleet surmaamaan minut, luulevat minun olevan talossa perheeni kanssa nukkumassa. Nyt minun rakkaimpani ovat lieskojen keskellä, mutta minä en.
Tuli on nälästä kiivastunut nielevä peto, piittaamaton, tuhoava kostaja. Tulen valo yön keskellä on syvintä pimeyttä.
– Amella, Diara, Jugan, juoskaa ulos!
Vedän talon oven auki. Diara makaa mahallaan eteisen lattialla savun keskellä, hiukset hajallaan pään ympärillä. Tupa on kokonaan liekeissä. En voi enää mennä etsimään Jugania ja Amellaa. Kaappaan Diaran syliin ja kannan ulos. Ulko–ovella tuli tarttuu vasempaan käteeni, kylkeeni ja Diaran jalkoihin. Kaadun maahan kierimään, sammutan tulen lieskat. Kipu on kova, en voi olla huutamatta. Diara ei huuda, hän on eloton. Minun on herätettävä hänen sydämensä. Avaan Diaran suun ja puhallan lujaa. Sitten aloitan painelun.
Yksi, kaksi, kolme, neljä, painelen Diaran rintaa lujaa. Herää, Diara, herää! Jatkan painamista. Minä olen Diaran sydän. Minä pumppaan häneen uuden elämän, jatkan niin kauan, että hän herää.
***
Olen ajattomuudessa, en tiedä kuinka kauan olen pumpannut Diaran sydäntä. Hoitajan ja sammuttajien vaunut tulevat paikalle. Emeelit vetävät vaunuja, kuulen niiden kavioiden töminän ja röhisevän puuskutuksen. Hoitaja Isadir hyppää suoraan vaunuista viereeni, tarttuu käteeni, vetää minut sivuun. Hän kumartuu Diaran ylle. Istun heidän vierellään lysyssä, huohotan. Minun on luotettava Diara hoitajan käsiin.
Emeelien pitkät vaaleat kärsät kiemurtelevat niiden nuuhkiessa savuista ilmaa. Hännät litistyvät laihojen takajalkojen väliin. Korvat painuvat luimuun. Nyt vasta huomaan valuvani hikeä, se on mustaa noesta. Yskittää, kurkkuni liimautuu kiinni, on vaikea hengittää. Siipirakennuksen kattohirsiä liukuu alas ja jymähtää maahan. Nokisia hirren paloja lentelee ympäriinsä.
Hoitaja Isadir toteaa Diaran kuolleen ja laskee käden olkapäälleni, vavahdan, päästän lohduttoman huudon. Ääni ei ole omani, se on kuin vuujon ulvonta yössä. Emeelit tempoilevat kärryjen edessä rauhattomasti, ne pelkäävät huutoani. Kaviot tömähtelevät maahan, kärryjen aisat kolisevat, ketjut kilisevät.
Emeelit seisahtuvat vasta kun huutoni lakkaa. Niiden silmät ovat savusta vetistyneet. Vanhin emeeli yskii. Valkoisen paksun karvan päälle on putoillut nokea ja isot eläimet ovat harmaantuneet hetkessä.
Isadir kertoo nähneensä Obirin sotilaiden piilottelevan puiden takana metsikössä ajaessaan talollemme. Tiesin, että Obir, Gorgonion ylimmäinen on syyllinen. Muistan, kuinka rauhanneuvottelujen päätteeksi hänen silmänsä siristyivät julmasti hänen katsoessaan minuun ja kaulan lihakset jännittyivät. Olin toivonut, että hänen vihansa laantuisi, mutta se oli pitelemätöntä.
Talosta ei ole jäänyt paljoa jäljelle. Kytevät rauniot sammuvat. Sammuttajat ovat pumpanneet rivakasti lammesta vettä. Tuli ei ole tuulettomana iltana lähtenyt leviämään talon ulkopuolelle. Sammuttajien kasvoilla valuu nokinen hiki. He kaivavat taskuista liinoja, pyyhkivät otsiaan, liinat mustuvat.
Isadir kertoo, että Amella ja Jugan ovat palaneet sisälle. Haukon ilmaa, olen tukehtua. Käännän pääni pois. En tahdo nähdä palanutta nahkaa tai luita heistä, jotka olivat vielä äsken koko elämäni. Joku toinen saa nostaa heidät arkkuihin hautausta varten. Ei, haluan, että he pääsevät kaikki samaan arkkuun. Heille pitää tehdä iso arkku, kaikille yhdessä.
Ungrapensaiden kellomaiset valkoiset kukat ovat savusta ja kuumuudesta rutistuneet myttyyn, kuin ivaten minua. Niiden suloinen tuoksu on muuttunut katkuksi. Kasvimaa on tuhkan peitossa. Amella oli estellyt lapsia tallomasta vastanousseita rabuun kellanvihreitä versoja. Versojen kukkien nuput poksahtivat hauskasti, jos niiden päälle tallasi lujaa. Lasten lempileikki.
Ehkä tämä ei ole totta. Maa elpyy, versot nousevat uudelleen. Lapset tulevat jälleen tallomaan niitä, tulevathan. Me rakennamme uuden talon, yhdessä. Kaikki palaa ennalleen. Niin minä tahdon. Meillä on hyvä koti, hyvä elämä. Kaiken on jatkuttava kuten ennen. Minä vaadin niin, minä olen ylimmäinen, minun käskyni on laki. Vaan sitä käskyä minä en voi antaa. Sitä vaatimusta minä en voi esittää.
Miksi minä en ollut siellä? Miksi en ollut auttamassa heitä tai kuolemassa yhdessä heidän kanssaan? Tiedän Diaran huutaneen isää apuun, Diara luotti minuun. Olin luvannut, että suojelen häntä aina. Mutta minä tulin liian myöhään.
Ajuri ja hoitaja auttavat minut kärryyn. Ajuri huutaa ”hop–paa” ja piiskaa emeeleitä vetämään kärryjä kovaa. Emeelit pärskivät. Kaviot iskevät kiviin ja juuriin. Kärryt heittelehtivät villisti. Makaan penkillä, hoitaja tukee minua käsillään, että en putoa. Yskin koko matkan. Pyörryttää, tunnen, että silmäni pyörivät päässä. Hoitaja katsoo minua huolestuneena. Kärryt pysähtyvät. Hoitaja ja ajuri kantavat minut sisälle hoitolaan. Hoitaja Isadir pitelee hartioideni alta ja ajuri selän ja jalkataipeiden alta. He ähkivät. Olen painava mies. ”Voin kävellä”, sanon, ääneni on käheä, he eivät edes kuule. Minut nostetaan sänkyyn. Isadir antaa lusikalla ungra-uutetta. Se maistuu vähemmän kirpeältä kuin yleensä, en juurikaan irvistä. Ungra lievittää kipua. Sielun kipuun se ei auta.
Isadir juottaa minulle vettä. Minun on vaikea juoda. Vesi valuu huulien reunoista yli. Isadir pyyhkii noen koko iholtani märillä pesuliinoilla, useaan kertaan. Puristan silmäni kiinni. Palovammoja kivistää niitä pyyhittäessä. Isadir voitelee palovammat jaarospuun mahlalla ja laittaa kääreen ylävartalooni ja käsivarteen. Hän juottaa siisui-uutetta veteen sekoitettuna ja käskee nukkumaan, käskee kuin lasta. Ei tarvitsisi, en haluakaan muuta. Haluan nukkua ja unohtaa. Tyyny ei ole yhtä pehmeä kuin kotona. Oli. Se tyyny on palanut. Päässä vihlaisee tuska. En halua tietää, paloivatko Amella ja Jugan pää tyynyssä vai ehtivätkö he nousta sängyistä ylös. En voi ajatella heidän kauhuansa. Rakkaimpieni rauhallinen uni vaihtui hetkessä tuskaan ja kuolemaan. He olivat aina niin kauniita nukkuessaan. Gorgonion miehet olivat heittäneet ikkunoista sisälle monta soihtua, koska tuli levisi niin nopeasti. Nyt se on ohi. Se on ohi, he ovat päässeet pois. En onnistu itkemään. Pääni on sumussa. Siisui alkaa vaikuttaa.
***
Herään aamulla tokkuraisena. Liikahdan, käteen ja kylkeen sattuu. En muista, missä olen. Katson huonetta. Keltaiset paksut verhot on vedetty sivuun. Ikkunan takana on jaarospuu, sen karvapintaiset sinivihreät lehdet ovat vielä pienet. Aurinko on tulossa pilven takaa esiin. Kaunis kevätaamu. Kauempana näkyy kaksi lentävää kirirkua. Nyt muistan. Tuska lyö hirveällä voimalla, kuin terävä ligette halkaisisi sydämen. Huudan.
Apuhoitaja tulee paikalle. Hän on pieni siro nainen, liian nuori apuhoitajaksi. Katson häntä kauhu silmissäni, se tarttuu häneen. Hän pelästyy nähdessään minut tällaisena. Minunhan pitäisi olla kaikkien rohkaisija ja suojelija.
– Arvon ylimmäinen, pyydän odottamaan, haen hoitaja Isadirin.
Hoitaja tulee, avaa pullon, kaataa hitaasti valuttaen liuosta isoon lusikkaan, nostaa päätäni, työntää lusikkaa kohti suutani. Huitaisen lusikkaa lujaa. Ungra-uute lentää seinälle. Roiskeet ovat kuivuneen veren värisiä. Karjun kuin teurastettava eläin.
– Ei ungra-uutetta! Se ei auta!
– Ei auta, ei auta, mutta minun on kuitenkin annettava sitä. Sinä olet kuumeinen ja kipuinen.
Alistun. Hoitaja Isadir kaataa lusikkaan uuden annoksen. Avaan suun, nielen ungra-uutteen, yskin. Isadir juottaa minulle heti perään rabuumehua. Juon ahnaasti, en tiennyt olevani näin janoinen. Makea mehu virkistää hiukan. Isadir katsoo alaspäin. Hänellä on asiaa, tuskin minulle mieleistä.
– Jedor odottaa aulassa. Hän haluaa tavata sinut heti. Hän toivoo lyhyttä neuvonpitoa.
Isadir katsoo vasta nyt silmiini. Nyökkään hänelle. Ymmärrän, että neuvoston puhemiehen täytyy saada tavata minut mahdollisimman pian tapahtuneen jälkeen.
Jedor tulee pitkin vauhdikkain askelin, hänen musta viittansa liehuu, miten likainen se onkaan.
– Hyvä ylimmäinen, suren kanssasi.
Jedor laskee päänsä hetkeksi alas ennen kuin jatkaa.
– Gorgonion ylimmäisen koko perhe on lähtenyt kotoaan piilopaikkaan. Tämä vahvistaa, että Obir on iskun takana. Gorgonion miehet eivät tiedä, että sinä olet elossa. Me aiomme etsiä Obirin piilopaikan. Sitä ennen on jo toimittava. Sotilaat odottavat käskyäsi. Ligetet on teroitettu ja ne vaativat gorgoniolaisten verta. Teimme neuvoston istunnossa suunnitelman. Ehdotamme, että sotilaamme teloittavat ensin kaikki Gorgonion neuvoston miehet. Sitä he eivät osaa odottaa. Sotilaat piiloutuvat heidän talojensa lähelle huomenna varhain aamulla. Kun miehet tulevat ulos, sotilaat iskevät. Kaikki tapetaan aamulla ennen kuin sana ehtii kiiriä, silloin kukaan heistä ei ehdi piiloutua.
Tarkkailen Jedorin kasvoja, yritän ymmärtää hänen sanomaansa, mutta siinä ei ole mielestäni tolkkua. Minun on vaikea puhua, ääneni kähisee.
– Ei, sano armeijan komentajalle, että he valmistautuvat ja pitävät harjoitukset. Palaa huomenna. Voit poistua.
– Mutta Gorgonioa on rangaistava pian. Emme voi viivytellä.
Pinnistän äänijänteeni äärimmilleen.
– Ei vielä. Armeijan tulee pitää harjoitukset. Ei muuta. Voit nyt poistua.
Jedor lähtee. Yöpödällä on melkein tyhjä mehulasi. Tartun siihen, heitän vastapäiseen seinään. En saisi käyttäytyä näin. Apuhoitaja kuulee lasin rikkoutumisen, tulee paikalle, ei katso minuun. Hän hakee harjan ja lakaisee sirut. Häpeän, mutta en kauan. Häpeä hautautuu kivun alle. Raivon alle.
Oikea käteni jännittyy niin kuin ottaisin ligeten käteen, tunnen sen painon. Näen itseni lyömässä Obirin pään ligetellä irti. Pää lentää kauas ja irvistää, yllätetty katse lasittuneena, veri roiskuu ympäriinsä. Isken yhä uudelleen, lujaa, kaikella voimalla, pää lentää uudestaan ja uudestaan. Joka kerralla Obirin irvistys on rumempi, mutta minä en saa rauhaa. En ole koskaan itse tappanut ketään. Olen lähettänyt toiset sotimaan. Raivoni on voimatonta. Lentävä pää ei suo minulle tyydytyksen tunnetta, se vain lisää minun piinaani. En saa koskaan poistettua sitä kauhua, jonka Diara, Jugan ja Amella joutuivat kokemaan. He pääsivät kuollessaan tuskasta pois, minuun se jää koko loppuelämäkseni.
Jedorin ehdotus on mahdoton. En minä kaikkia Gorgonion neuvoston miehiä tahdo tapattaa. On oltava joku raja. Obir on polttokäskyn antanut, neuvosto antaa vain ohjeita. En voi tietää, ketkä ovat puoltaneet Obirin päätöstä. Talon polttaminen koko perheen nukkuessa on oikeuden vastaista. Obir on voinut käskeä sotilaitaan myös neuvoston tietämättä. Vain Gorgonion ylimmäisen täytyy saada rangaistus, ei muiden.
Jos tapan Obirin, se on liian pian ohi, hän ei kärsi tarpeeksi. Voisin tapattaa hänen vaimonsa ja lapsensa ja jättää Obirin eloon, mutta silloinkin hän kärsii liian vähän. Hän ei koskaan voi kärsiä niin paljon kuin minä nyt, hän ei rakasta perhettään niin kuin minä. Hän ottaisi pian uuden vaimon, joka synnyttäisi uudet lapset, tapattaisinko heidätkin?
Ei, en voisi antaa syyttömän perheen tulla tapetuksi Obirin tähden, vaikka hän teki niin minulle. Raivoni on lohdutonta, loputonta, leppymätöntä. Vaikka sytyttäisin tuleen koko Gorgonion, raivoni ja tuskani ei tyyntyisi.
Kipu viiltää lujaa jatkuvan polttelun välissä. Hoitaja Isadir antaa minulle taas illalla ungraa ja siisui-uutetta. Polte vaimenee kirvelyksi. Nukahdan, istun unessa pikkuruisten morgorien valtavassa pesässä, ilman vaatteita. Kuivat lehdet ja heinänkorret lytistyvät alleni ja niiden kiinnikkeenä oleva morgorien tahmea sylki tarttuu takamukseeni. Ärhäkät ötökät juoksevat kahdellatoista taipuisalla jalalla vikkelästi reisiäni ja selkääni pitkin ylös, kutittaen. Yritän sohia niitä irti iholtani, mutta niiden jalat tarttuvat tiukemmin kiinni, pureutuvat lihaan. Morgorit vilistävät ylemmäs, tarttuvat kylkeeni ja käteeni, kaivautuvat ihon sisään, kipu on hirveä. Yritän nousta ylös pesästä, mutta joku painaa minua takaapäin hartioista alas. Herään huutooni.
Olen pimeässä hiljaisessa huoneessa. Olen niin väsynyt, että en tunne enää mitään. Nukahdan jälleen. Unessa pumppaan Diaran sydäntä. Diara avaa silmät, katsoo minua tiukasti. Kipeästi ja syyttäen. Amella tulee vierelleni, sanoo pehmeästi: ”Filion, minä autan Diaraa.” Minä siirryn, annan Amellalle tilaa, hän tietää, mitä Diara tarvitsee. Amella ottaa Diaran syliin, silittää palaneita jalkoja, kantaa pois. Isoveli Jugan on äitinsä vierellä ja viittoilee tietä valkoisille kiviportaille. Diara nostaa päätään Amellan sylissä. Amella ja Jugan kävelevät innokkain askelin, melkein leijuen portaita ja katoavat ylös sumuun. Huudan: ”Odottakaa!” Mutta he eivät odota. Sumupilvi peittää koko taivaan. Yritän kiivetä heidän peräänsä, mutta portaat päättyvät. En näe heitä enää. Minä itken lohduttomasti ja herään uuteen aamuun.
Tältäkö on tuntunut niistä lapsista ja vaimoista, joiden miehet ovat urheasti kaatuneet sodassamme? Olemme osallistuneet heidän suruunsa valjulla kunniataululla, ja salassa he ovat itkeneet ikäväänsä. Juganin paras ystävä Timdil menetti isänsä Sundan-laakson sodassa. Muistan, kuinka Timdil potki Juganin kanssa palloa pihallamme. Hymyilin Timdilille ja sanoin: ”Isäsi kuoli sankarina.” Timdil katsoi maahan ja sanoi vaisusti: ”Kiitos, arvon ylimmäinen.” Myös Jugan katsoi maahan. Ajattelin silloin, että he tekivät niin kunnioituksesta, mutta nyt tiedän, että se oli surua.
Muistan, kuinka ennen sotaa Jugan sanoi minulle: ”Isä, on hyvä, että sinä olet ylimmäinen. Sinun ei tarvitse mennä sotimaan, etkä sinä kuole”. Kielsin häntä puhumasta niin. Yritin opettaa Juganille ligeten käyttöä, mutta hän oli silloin tahdoton, melkein vetelä, vaikka oli muuten vahva poika ja nopealiikkeinen. Jugan rakasti tanssimista, hänen gabaumhyppynsä olivat korkeammat kuin muiden hänen ikäistensä poikien. Juganin kädet nousivat sähäkästi ylös ja hän ponnisti lujaa, oikea jalka suoristui korkealle ja samalla vasen jalka teki ilmassa nopean, rajun potkuliikkeen. Ilmassa Juganin ilme oli määrätietoinen ja täynnä riemua.
Amella oli rukoilija. Hän käveli Sun-vuoren rinteelle rukousmajalle aina, kun Imbahnjan rukoilijat kokoontuivat siellä. Minä olen käynyt salaa rukousmajalla yksin. En koskaan silloin, kun rukoilijat ovat kokoontuneet. Rukousmajalle vie polku ungrapensaiden välistä ja se jatkuu heinikon viertä pitkin. Heinikon keskellä kasvaa ulduuyrttiä, jonka viuhkamaiset lehdet nousevat heinien yläpuolelle. Loppumatka kulkee kivikkoisen nurmen poikki. Kivet ovat Imbahnjan kauneimmat. Ne ovat mustia, sileitä, ja niissä on kirkkaanvalkoisia kidekuvioita, jotka auringon yllyttämänä häikäisevät ohikulkijoita. Rukousmaja on pieni ja matala, mutta valoisa. Ikkuna–aukot ovat suuret. Olen istunut rukousmajassa hiljaa, olen tuntenut, että taivaan ylimmäinen näkee minut. Se on pelästyttänyt minut.
Amellalle kerroin uskovani, että taivaan ylimmäinen on luonut maailmamme ja meidät ja ehkä ohjaakin maailmaa, mutta en silti ymmärtänyt, mikä hyöty rukoilemisesta oli. Amella vastasi, että kun rukoilemme, silloin taivaan ylimmäinen ohjaa myös meitä. Rukous on kaipuun ja rakkauden tunnustus. Amella kertoi rukoilijoiden tuntevan sydämessään, että rauha on taivaan ylimmäisen tahto, ja että jokainen umini on arvokas.
Sodan aikana rukoilijat kokoontuivat joka päivä. Mutta Amella ei enää puhunut siitä. Amella oli sodan aikaan hiljainen, astelikin varpaillaan, kuin aave, ja istui aina kumarassa. Amella itki jokaisen miehemme kuolemaa, vetäytyi makuuhuoneeseen, veti oven kiinni.
Voitonjuhlapäivänä Amella tunsi olonsa huonovointiseksi ja halusi jäädä kotiin nukkumaan. Minä humalluin juhlissa ungrajuomasta ja söin pudjanlihaa niin paljon, että housut puristivat vatsaa, mutta se ei haitannut, se oli ihana täyteyden tunne. Tunsin itseni voimakkaammaksi ja suuremmaksi kuin koskaan. Pääni ylettyi melkein kattohirsiin. Imbahnjalaiset kumarsivat minulle syvään, kaikki rakastivat minua. Ei, nyt muistan, tunsin itseni yksinäisemmäksi kuin koskaan, koska Amella ei ollut vierelläni.
Ajatukseni ovat kuin tuulessa lenteleviä hiekan muruja. En tiennyt, miten paljon niitä voi olla, ne ovat irrallisia, silti minusta ja minussa yhtä. Diaran syntymäpäiväjuhlat, tumbukakkusia mutustelevat lapset, Diaran nauru, Amellan nauru. Suudelma jaarospuun alla, nyt en voi enää koskaan tuntea Amellan pehmeitä huulia. Näen mielessäni Amellan lämpimän kellertävät silmät, onnellisen katseen, tummanruskean ihon läpikuultavan nukan alla, pehmeät huulet. Amellan mustissa hiuksissa oli häivähdys violetin sävyä. Rakastin niiden tuoksua.
Vielä eilen katsoin aitauksen vierellä, kun Diara ratsasti pudjalla ja vilkutti. Se oli hänen viimeinen vilkutuksensa minulle. Voisivatpa tapahtumat vaihtaa paikkoja kuten ajatukset. Ensin olisi kauhea tuliyö, sen jälkeen Jugan tanssisi jälleen, Diara söisi tumbukakkusia ja nauraisi, minä suutelisin Amellaa, Diara ratsastaisi pudjalla, Jugan täyttäisi kahdeksan vuotta ja saisi luvatun oman emeelin.
Isadir käy voitelemassa haavani ja pyyhkii hikeä iholtani. Hän auttaa minua virtsaamaan maljaan. Juon itse rabuumehua. Edellistä vanhempi miespuolinen apuhoitaja tuo minulle tessiipuuroa. En häpeä hänen edessään avuttomuuttani niin kuin nuoren naisen edessä. Hän saa syötettyä minulle kolme lusikallista puuroa. Minulla on huono olo, en voi syödä enempää.
Ikkunanäkymä on ainoa viihdykkeeni. Kirirku lentää oksalle, oksa taipuu sen painosta. Toinen kirirku, kolmas ja neljäs. Ylemmillä oksilla on pikkulintuja. Kaksi vihreää, keltainen ja ruskeanmusta. Keltainen on tiitsir. Se kääntelee päätään puolelta toiselle, tarkkailee ympäristöä. Tiitsirit ovat Imbahnjan kesyimpiä lintuja. Muita pikkulintuja en tunnista. Amella tunsi kaikki linnut.
Jedor tulee jälleen rikkomaan rauhani. Hänen ilmeensä on määrätietoinen.
– Hyvä ylimmäinen, etsimme yhä Obiria. Odotan nyt käskyäsi, että voimme surmata ensin Gorgonion neuvoston miehet.
– Ei. En anna sitä käskyä. Jos tapamme neuvoston miehet, menemme paljon yli tasoituksen.
– Meidän täytyy tehdä se siksi, että Obir piilottelee. Vaikutamme heikoilta, jos emme iske heti.
En halua kuunnella Jedoria. Kerron hänelle ajatukseni.
– En voi ymmärtää, että Amella, Diara ja Jugan kuolivat tuskaisesti aivan turhaan. Gorgonion miehet eivät olisi koskaan tulleet polttamaan taloani, jos en olisi päättänyt vallata Sundan-laaksoa.
– Se on totta, että perheesi kuoli turhaan ja syyttä. Mutta tiedät, että Sundan-laakson sota oli oikeutettu ja tärkeä. Sundan-laakso kuuluu meille, gorgoniolaiset riistivät aikoinaan laakson meiltä.
– Sundan-laakso kuului heille yhtä paljon kuin meille. Gorgoniolaiset olivat asuneet siellä jo kauan. Monta perhettä joutui muuttamaan ja molempien kansojen miehiä kuoli.
– Arvon ylimmäinen, on häpeällistä että puhut noin. Sundan-laakson valloitus oli suuri voitto Imbahnjalle. Sinä olet suurin ylimmäinen, joka Imbahnjalla on koskaan ollut. Sinut on valittu ylimmäiseksi, koska olet rohkea, uljas ja tahdot kansasi parasta. Taistelussa kuoli monta urheaa sotilastamme, et saa häpäistä heidän muistoaan puheillasi. He taistelivat tuottaen kunniaa Imbahnjalle. Meidän on tehtävä vastaisku heidän kunniansa muistoksi.
– Jos emme olisi hyökänneet Sundan-laaksoon, sotilaamme olisivat yhä perheidensä keskuudessa.
– Meidän täytyi hyökätä. Sundan-laakso oli ensin meidän. Olimme odottaneet jo liian kauan oikeaa aikaa, sataviisikymmentä vuotta olimme olleet siihen liian heikkoja, kunnes sinut valittiin Imbahnjan ylimmäiseksi.
– Minut vain valittiin oikeaan aikaan. Näin, että sotilaat olivat kehittyneet taitaviksi ja tiesin, mihin he pystyvät.
– Niin, sinä sen näit. Ja sinä valoit sotilaisiin toivoa, paloa ja urheutta. Gorgonio on suurempi kansa, mutta sinä näytit, että me olemme vahvempia. Sinä toteutit sen, josta esi-isämme kirjoittivat Jadinjaan, heidän suuren unelmansa, että lopulta kansamme rohkeus toisi voiton ja maamme tulisi olemaan jälleen kokonainen.
Huitaisen kädelläni. Haluan, että Jedor lopettaa, mutta käteni liike on niin veltto, että Jedor ei huomaa. Hän jatkaa puhuen yhä painokkaammin, niin kuin näkisi, että minua pitää puolustaa omilta syytöksiltäni.
– Suuren vääryyden sodassa kuolleiden esi-isiemme veri ja pakkosiirtoon määrättyjen perheiden kyyneleet vaativat meitä lunastamaan laaksomme takaisin. Emmekä olisi voineet viivytellä enää pitkään. Tarvitsemme Sundan-laakson maaperän gunamia. Gunamivaramme eivät olisi enää kauan riittäneet tessiipeltojemme kasvatukseen.
Olen hiljaa. Pidän silmäni kiinni. Jedor puhuu totta, mutta hän aiheuttaa puheillaan minussa yhä suurempaa levottomuutta. Kipu ja tokkuraisuus ovat tehneet minusta heikon. Jedor ei saa nähdä sitä. Kokoan itseni.
– Aivan. Jatkakaa Obirin etsimistä. Armeijan tulee jatkaa harjoituksia. Tule huomenna uudestaan.
Jedor kumartaa hitaasti. Näen, että hänellä olisi ollut vielä sanottavaa. En tahdo hänen puhuvan enää sanaakaan. Käännän pääni pois.
Jedorin lähdettyä nukun. Välillä apuhoitajamies tulee juottamaan minulle rabuumehua ja syöttää lusikalla tessiipuuroa. Se maistuu minulle hyvin. Puuroa valuu pitkin leukaani kuin vauvalla. Katselen jaarospuuta, jonka hennoimpia oksia tuuli kieputtaa. Nukun lisää.
Unessa olen Sundan-laaksossa. On aivan hiljaista, vaikka on päivä. Missä kaikki uminit ovat? Kävelen tessiipellon reunaa taloja kohti. Tuuli kulkee pellon yli pyörteenä, tessiin varret kumartelevat tuulelle ja kuiskivat peloissaan. Varret vieressäni syttyvät palamaan. Repäisen äkkiä viitan yltäni ja heitän sen varsien päälle, sammutan tulen. Tuuli lennättää kipinöitä, toiselle puolelleni syttyy uusi tuli ja toinen kauemmas eteeni, paloja syttyy lisää ja lisää. Juoksen kuin emeeli, minun täytyy sammuttaa kaikki palot.
Apuhoitaja tulee juottamaan ja syöttämään minua jälleen. Nukahtelen, heräilen välillä sameasti, en jaksa pitää silmiä auki, palaan yhä uudelleen sammutustöihin pellolle. Illalla uikutan hiljaa kipuani. Hoitaja Isadir käy katsomassa minua, antaa taas ungra-uutetta kipuihin ja siisui-uutetta, että nukkuisin rauhallisen ja pitkän yön.
***
Olen nukkunut syvää unta. On jo aamu. Jedor tulee jälleen. On kuin hän olisi vasta aivan äsken käynyt täällä. Niin, se oli eilen iltapäivällä. Jedorilla on kukkia sylissä ja iso säkki kädessä.
– Kansa on kerännyt sinulle puutarhoistaan kaikki nämä kukat ja he ovat leiponeet muhkeita tumbukakkusia enemmän kuin jaksat syödä. Obirin piilopaikka on nyt tiedossa. Iskun aika on tänä iltana pimeän tultua. Kaikki kannustavat sinua ja sinä tulet saamaan oikeutetun tasoituksen tänään. Lapset ovat tehneet sinulle piirustuksia ja kirjoittaneet runoja, kuuntele: Viisain ja urhein, sankarini suurin..
– Ei, lopeta! Lue minulle runo lapselta, jonka isän uhrasimme Sundanin sotaretkellä.
– Niin, tuota, katsotaanpa.
– Aivan, sellaista runoa ei ole. Sinä et ymmärrä. Siitä oli kauan, kun Sundan-laakso oli meidän. Me teimme gorgoniolaisten perheille saman, jonka he tekivät meille sataviisikymmentä vuotta sitten. Laaksossa asui myös imbahnjalaisia. Niitä, jotka olivat perustaneet perheitä gorgoniolaisten kanssa. Heidänkin piti lähteä kodeistaan. Heidänkin perheidensä isiä kuoli.
– He olivat pettureita. Ei ole sallittua ottaa puolisoa toisesta kansasta.
– Gorgoniolaiset ovat umineja kuten mekin.
– Niin, mutta he ovat eri rotua. Heidän ominaisuutensa ja perinteensä ovat toiset. Eri rotuja ei pidä sekoittaa. Menetämme Imbahnjan kansan uljasta perimää, kun kansamme sekaantuu vieraaseen. Meillä on yhteistyökykyä, voimaa, notkeutta ja meillä on tanssin lahja. Gorgoniolaiset ovat itsekeskeisiä, kömpelöitä paksukaisia.
– Sekapariskuntia on ollut aina. Et voi tietää, vaikka sinussakin virtaisi Gorgonion verta. Monet kansalaisistamme sallisivat avio–oikeudet kansojen välillä. Ihmbahnjan ja Gorgonion toisinajattelijat vastustavat myös kiistojen ratkaisemista sotimalla.
– Sillä ei ole merkitystä, toisinajattelijat ovat pieni ryhmä.
– Emme voi tietää kuinka paljon toisinajattelijoita on. Me emme ole koskaan selvittäneet asiaa.
Jedor rapsuttelee ohimoaan, hän selvästi miettii hetken ennen kuin vastaa.
– Gorgoniolaiset ovat ylpeää kansaa ja he toivovat vielä jonain päivänä voivansa vallata Sundan-laakson jälleen itselleen. He ovat toki mukavuudenhaluisia, laiskoja melkeinpä, eivät kurinalaisia kuten me imbahnjalaiset, mutta heitä on enemmän. Nyt heistä ei ollut muuhun kuin perheesi polttamiseen. He pystyivät vain häpeälliseen oikeudenvastaiseen kostoon. Se oli heiltä typerä teko. Oikeudenvastaiseen hyökkäykseen me voimme vastata samoin. Voimme nyt paitsi surmata heidän ylimmäisensä ja kaikki neuvoston miehet, voimme myös vallata Dan-vuoren takana olevan vehreän Dangan-laakson. Me olemme paljon vahvempia.
– Dangan-laakso on kautta historian kuulunut Gorgoniolle. Me emme valtaa mitään mikä ei meille kuulu.
– Aivan, mutta sielläkin asuu imbahnjalaisia, jotka ovat pariutuneet gorgoniolaisten kanssa. Se voisi oikeastaan kuulua meille.
– Sinähän kutsuit gorgoniolaisiin sekaantuneita kansalaisiamme pettureiksi. Et pidä heitä enää ominamme. Miksi haluaisit meidän valtaavan maata heidän vuokseen?
– Minä ajattelen sitä, mitä me voimme saavuttaa. Me olemme nyt voittamattomia. Me tulemme tarvitsemaan tulevaisuudessa myös Dangan-laakson maaperän minamia edistämään ungrapensaiden kasvua. Muuten olemme Gorgonion kauppamiesten armoilla.
– Jadinjassa sanotaan, että Imbahnjan kansa on voittoisa, vaan tärkeintä on rauha ja sopu. Jälkimmäinen lause jätetään juhlapuheissa sanomatta.
– Se on kaunis lause, mutta se ei koske muita kansoja. Se tarkoittaa sovinnollisuutta, joka meillä on Imbahnjan kansan keskuudessa. Olemme tosin oppineet pitämään sitä jo itsestäänselvyytenä. Olemme saaneet nauttia koko sinun hallintokautesi ajan niin suurta harmoniaa. Kiitos yhteishengestä, jonka olet meihin valanut. Puheesi ovat olleet kaikkia kansalaisia arvostavia ja kannustavia.
– Jadinjan kirjoitukset rauhasta voivat koskea myös muita kansoja, jos niin haluamme ja päätämme. Vaimo sanoi aina, että gorgoniolaisilla on myös hienoja ominaisuuksia. Heissä on paljon lukijoita ja oppineita. Vaimon mielestä me voisimme oppia myös heidän ajatuksistaan. Hän oli lukenut heidän…
– Ei, älä sano heidän kirjansa nimeä ääneen. Sinä häpäiset Jadinjan, jos mainitsetkaan toisen kansan kirjan nimen. Miten annoit vaimosi edes lukea gorgoniolaisten kirjaa?
– Vaimo sanoi, että heillä oli useitakin kirjoja. Ja monia kirjoittajia.
– Siksi he ovatkin huonoja sotataidoissa. Ovat vain istuneet ja laiskotelleet.
– Vaimo sai puutarhan kukoistamaan vähemmällä vaivalla, kun hän luki heidän oppejaan. Hän ehti leikkiä lasten kanssa. Ja välillä vain nauttia auringon lämmöstä ja puutarhan kauneudesta. Mikä minä olin vaimoani rajoittamaan. Hän oli vapaa umini kuten minäkin. Naiset ovat usein viisaita. Me emme kuuntele heitä. Olemme tyytyväisiä, kun he kasvattavat lapset, hoitavat kodin ja puutarhan, auttavat tessiipeltojen sadonkorjuussa ja valmistavat ruoan pöytään. Vaimo varoitti minua valloittamasta Sundan-laaksoa sotien.
– Sinun pääsi on pehmennyt. Ehkä ungra-uutteesta. Et saa ajatella noin. Meidän on iskettävä pian.
Jedor katsoo minua uhmakkaasti. Lujitan ääneni.
– Muista, että se olin minä, joka menetin perheeni. Minä olen ylimmäinen, päätösvalta on minulla. Vastaisku tehdään vasta, kun minä ilmoitan niin. Ehkä minä haluan itse viiltää Obirin kurkun auki ja nähdä hänen armoa anelevan katseensa ennen kuin ligette lävistää ihon. Tai ehkä minä haluan silloin laskea ligeten alas, kääntyä ja jättää hänet häpeämään.
En saa sanoihini painoa, ajatukseni katkeilevat ja vaihtuvat. Jedor katsoo minua halveksien. Miten hän kehtaa näyttää tuollaisen ilmeen, hänen pitäisi kunnioittaa minua. Vai enkö ole enää hänen kunnioituksensa arvoinen? En enää tiedä miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Jedor nostaa päänsä pystyyn.
– Ei ole hyvä sinun itse lähteä Obiria vastaan. Sinun sotilaasi tekevät tehokkaan iskun. On oltava määrätietoinen. Tasoitus on koko Imbahnjan. Joka hyökkää Imbahnjan ylimmäistä vastaan, hyökkää Imbahnjaa vastaan. Näin lukee Jadinjassa. Tiedän kyllä, että minun on saatava sinulta käsky. Niin kauan kuin sinä olet kelpoinen ylimmäiseksi, minun on odotettava sanaasi. Minulla on oikeus antaa käskyjä omalla päätökselläni vain jos sinä…
Jedorin puhe katkeaa. Käännän pääni suoraan Jedoriin päin, että näen hänen kasvonsa kunnolla, kun hän jatkaa puhettaan.
– …et ole kelpoinen. Jos kenties olet sairauden uuvuttama etkä voi kantaa ylimmäisen vastuuta.
Näen Jedorin silmissä poltteen, jota ei ollut aiemmin. Se on sammutettava.
– Minä olen kelpoinen. Sitä ei pidä epäillä.
Yritän puhua vahvasti, mutta ääneni särisee. Joudun kamppailemaan Jedorin voimaa vastaan. Minun täytyy saada hänet hillittyä.
– Annan käskyni huomenna, ja Obirin luokse hyökätään huomisiltana. Kokoontukaa tänään ja tehkää suunnitelma. Tule luokseni aamulla, käymme suunnitelman yhdessä läpi ja sitten saat minulta käskyn.
Jedor ei näytä vakuuttuneelta, hän vaistoaa, että yritän vain pitkittää tappokäskyn antamista. Mikä minua pidättelee? Miksi en tahdo heidän surmaavan Obiria, perheeni murhaajaa? Jedor ei voi tehdä muuta kuin kumartaa ja poistua. Hän kääntyy, suoristaa selkänsä, heilauttaa viittaansa räväkästi ja kävelee huoneesta kenkiään tavallista lujempaa tömistäen.
Nuori apuhoitaja hakee kukille maljakoita ja ison vadin tumbukakkusille. Pyydän häntä syömään kakkusia niin monta kuin vain maistuu. Minä en koske niihin.
Illalla puhun hoitaja Isadirille.
– Jedor on piinannut minua puheillaan. En ole voinut ajatella rauhassa. Käy viemässä neuvoston kokoukseen jokaiseen mehulasiin kuusinkertainen annos siisui-uutetta. Neuvoston miesten on nukuttava kolme päivänkiertoa. Sano, että annat heille ulduuyrttiä mehuun virkisteeksi, että he jaksavat neuvotella pidempään.
– Ei, se ei ole hyvä ajatus. Mitä heidän perheensä ajattelevat, kun he eivät tule yöksi kotiin? Ja mitä armeijan komentaja tekee, kun Jedor ei tule antamaan ohjeita hänelle?
– Ilmoita neuvoston perheille ja armeijan komentajalle, että neuvoston istunto vie kolme päivänkiertoa, kunnes suunnitelma on perin pohjin harkittu ja punnittu. Sano, että neuvoston jäsenet lepäävät tyynyillä kokouksen lomassa, he eivät voi tulla kotiin edes öiksi.
– Mutta hyvä ylimmäinen, onko se viisasta? Jedor yrittää vain neuvoa sinua. Hän ei tarkoita pahaa.
– Uskotko sinä, että minä olen kelpoinen ylimmäiseksi?
– Kyllä.
– Tiedän, mitä Jedorilla on mielessä. Hän aikoo todistaa neuvostolle, että minä en ole kelpoinen ja vaatia itselleen käskyvallan. Minä tarvitsen aikaa. Tarvitsen kolme päivänkiertoa. Sen aikaa neuvoston on nukuttava. Jedor on sekoittanut mietteitäni. Ja tämä kipukin.
– Tarvitsetko lisää ungra-uutetta?
– Ei, en tarvitse.
Isadir katsoo minuun viisailla silmillään.
– Minä kutsun Ninjun soittamaan ulaiaa.
– Kiitos. Se on hyvä ajatus. Mutta vain vähäksi aikaa. Sitten tarvitsen hiljaisuutta.
Isadir on vakava. Hän madaltaa äänensä.
– Minä teen niin kuin pyysit. Luotan sinuun.
Nyökkään hänelle kiitollisena.
Ninju soittaa. Hän puhaltelee ulaiaa herkästi. Hänen soittonsa on yhtä aikaa hellää ja kipeää. Se raapii minusta jotain irti. Kyyneleitäni valuu tyynylle. En jaksa ojentaa kättä yöpöydälle, ottaa liinaa, pyyhkiä. Ninju ei katso minuun. Hän on vanha, viisas nainen. Hänellä on omat kipunsa, joita hän siirtää musiikkiin, ja hän antaa minulla olla omani. Hän hoitaa niitä soitollaan hiljaa.
Minkä takia minun rakkaideni elämä vietiin? Tapahtui hirveä vääryys. Miksi taivaan ylimmäinen salli niin julman asian tapahtua? Miksi minä annoin sen tapahtua, miksi herätin Obirin kostohalun? Minua vaivaa joku ajatus. Jokin Amellan kertoma. En muista milloin hän sen kertoi, enkä muista mikä se ajatus oli. Muistan, että Amella sanoi ajatuksen olevan tärkeä. Minä koin, että se oli merkillinen ja hämmentävä.
Ninjun lähdettyä torkahtelen ja heräilen vuorotellen. Pian on jo ilta. Hoitaja Isadir tuo mehua, jossa on siisui-uutetta. Pääsen pitkään yöuneen. Kurkotan unessa nuuhkimaan ungrapensaan kukkien tuoksua. Pensaan keskellä on valtava birriirien pesä, sohaisen pesää jalallani, kun astun lähemmäs pensasta. Pesän aukosta mönkii ulos ainakin kaksikymmentä birriiriä, kaikki täysikasvuisia, peukalonpäätäni suurempia. Niiden mustista selistä kohoavat läpinäkyvät siivet välkähtävät valossa. Birriirit hyökkäävät joukolla puolustamaan pesäänsä, lentävät syöksyen minua kohti, piiskaavat terävillä siivillään haavoja käteeni, kylkeeni, sitten sydämeen, se sattuu viiltävästi, luulen kuolevani. Kivun tunne lakkaa pian ja koko kehoni tuntuu puutuneelta. Amella tulee vierelleni, silittää sydäntäni. Tunnen veren alkavan jälleen virrata kehossani. Kipu pysyy poissa. ”Nyt on parempi”, sanon Amellalle. ” Haluan jäädä tähän vierellesi.” Amella pyörittää päätään, katsoo minua hellästi ja samalla herään.
Amella, Jugan ja Diara eivät ole pelkästään poissa. Sydämessäni he ovat tallessa aivan kuten ennen. En anna sen onnen, jota tunsin, milloinkaan haalistua. Vain tuskan.
Huoneeni verhot on jo avattu. Aamu on kirkas. Jaarospuun lehtikarvoihin on tarttunut pisaroita. Yöllä on satanut. Kunnon sadetta oli kauan kaivattukin. Puu näyttää vihreämmältä ja virkeämmältä. Kirirkut lentävät korkealle ja tekevät syöksyjä alas, nappaavat ilmasta hyönteisiä. Niiden kirkuminen on iloista.
Vanhempi apuhoitaja tuo minulle tessiipuuroa. Pyydän saada syödä puuron itse. Käteni tärisee, mutta saan puuroa silti paljon puuroa suuhuni. Pyydän apuhoitajaa tuomaan mehuuni ulduuyrttiä, että mieleni virkistyisi.
Iltapäivällä pilvet kokoontuvat pulleiksi kummuiksi. Aurinko vetää pehmeän pilven peitoksi päiväunilleen. Puun oksille lentää taas pikkulintuja. Yksi kesy ja utelias tiitsir lentää ikkunalle, kurkistaa ikkunaluukusta sisälle, näkee minut. Se lentää sänkyni ylle keikailemaan minulle. Tiitsir lentää paikallaan, pörhistelee keltaisia höyheniään ja avaa pyrstösulat viuhkaksi, kääntelee sulkia, ne näkyvät vuorotellen keltaisina ja kirkkaanvihreinä. Lintu anelee esityksellään minulta tessiinjyviä. Eipä minulla ole jyviä. Lintu lentää luukusta takaisin ulos.
Ikkunanäkymä riittää minulle, ja mieleni ikkunat. Aikani ei käy pitkäksi. Teen työtä maatessani hiljaa.
Jos Obir surmataan, hänen vaimonsa ja tytär jäävät yksin. Obirin tytär on samanikäinen kuin Diara. Näen mielessäni Obirin pienen tyttären itkemässä isänsä ikävää.
Naapurin Timdilin äiti jäi yksin kahden pojan kanssa, kun perheen isä kuoli sodassa. Hänelle jäi kova vastuu eikä hänelle löydy uutta miestä, koska miehiä on kuollut sodassa niin paljon. Poikienkin pitää uurastaa enemmän kuin lasten kuuluisi. Kunpa lasten ja naisten ei tarvitsisi surra.
Hoitaja Isadir tulee tarkistamaan palovammani ja laittaa uuden kerroksen jaaroksen mahlaa.
– Nämähän paranevat hyvin. Et näytä enää kovin kuumeiseltakaan.
Nielen ungra-uutteen tottuneesti ja kiltisti.
Valvon myöhään. Pyydän, että apuhoitaja ei vedä verhoja kiinni. Pilvet ovat kaikonneet ja haluan katsella taivaan valoja. Ovatko pienimmät valotuikut toisia aurinkoja, niin kuin tiedemiehemme arvelevat? He sanovat valojen olevan niin kaukana, että matkaa ei voi mitata. Miten voin silti nähdä ne? Viimeksi kun katselin taivasta, en vielä tiennyt, että perheeni oli lähdössä luotani pois, kaukaisten aurinkojen tuolle puolen.
Yksi seitsemästä pikkukuusta on nyt korkealla, täytenä ja kirkkaana. Jadinjassa on tarina, jonka mukaan kuuveljekset kilpailivat jatkuvasti äitikuun huomiosta ja riitaantuivat lopulta niin, että äiti paimensi ne kiertämään maata eri puolille. Rukoilijoiden mukaan taivaan ylimmäinen asetti pikkukuut ympäriinsä, että kaikkialle riittäisi yön valoa, Imbahnjalle, Gorgoniolle ja meren taakse, kaukaisiin valtakuntiin.
Seuraavana yönä unessa Amella ja lapset leikkivät nurmella. Diara tanssii pyörien ja hyppien. Jugan on tehnyt sinisestä peitostaan suuren leijan, jota hän lennättää, se nousee lopulta niin korkealle, että se ei enää erotu sinistä taivasta vasten. Haluan heidän luokseen. Juoksen kompuroiden heidän peräänsä, mutta he etääntyvät yhä kauemmas. Minä kaadun ja käännyn voipuneena maahan makaamaan selälleni, oikea jalka koukussa. Herään maaten juuri samassa asennossa.
Taivaan ylimmäinen, katso tänne, kuule minua hiljaa. Jos vain saan vielä nähdä rakkaimpani, häpeälliset sotamme ovat sen rinnalla turhaa mielettömyyttä. Olemme siirtäneet viivan paikkaa maassa tänne ja tuonne. Nuoria miehiä on kaatunut kesken parhaan elämän. Perheitä on jäänyt isättömiksi. En voi enää omalle perheelleni tuottaa häpeää. Tappaminen ei mieltäni rauhoita. En tahdo enää kenenkään kokevan tuskaa, jota minä koen. Haluan kohdata Amellan, Juganin ja Diaran uudelleen muuttuneena, hyvän tahdon uminina ja rauhan luojana.
Ennen Sundan-sotaa Amella kertoi minulle, että rukoilijat anovat taivaan ylimmäiseltä rauhaa, joka pysyy. Amella sanoi, että taivaan ylimmäinen kuulee oikeat sydämen rukoukset.
Eräänä iltana Amella tuli rukousmajalta vakavana ja kertoi, että rukoilijoiden sydämiin oli laskeutunut ajatus, joka hänen täytyi kertoa minulle. Silloin hän kertoi sen tärkeän ajatuksen, jota olen yrittänyt etsiä mielestäni. Mikä se ajatus oli, miksi minä en muista?
Jaksan nousta, kävelen varovasti, pääsen itse käymälään. Tunnen itseni vahvemmaksi. Pesen itseni pesurievulla. Syön ison annoksen puuroa. Vatsani kestää jo pudjan maitoakin. Se maistuu makeammalta kuin muistinkaan. Jälkiruoaksi otan tumbukakkusen.
Kipuni ovat hellittäneet. Suru on syvä, mutta mieleni on kirkas. Tunnen yhä vahvemmin, miksi minut on valittu kansani ylimmäiseksi. Minulla on puhumisen taito, minua kuunnellaan. Jedorkin tulee jälleen kunnioittamaan minua, kun hän näkee minut voimissani. Minun puheistani tullaan kirjoittamaan Jadinjaan uusia rivejä.
***
Viimeisenä yönä seison unessa Sundan-laakson yllä Sun-vuorella. Kirirkut lentävät ylitseni ja jatkavat kaartaen laakson yli. Takaani tulee lisää kirirkuja, valtava parvi. Unessa kirirkujen siivet läpsyvät aivan hiljaa. Kirirkut ääntelevät heleästi kuin ulaian kielet, ja äänistä syntyy melodia. Linnut lentävät Dan-vuorelle, Gorgonion puolelle, sitten kaartavat jälleen takaisin laakson yli Sun-vuorta kohti. Nyt molempien vuorten takaa tulee lisää kirirkuja, ne muodostavat suuren ympyrän ja jatkavat lentäen suurta kiertorataa. Kirirkut heilauttavat siipiä vuorotellen melodian tahtiin ja jatkavat liitäen ympäri, ympäri.
Takaani juoksee suuri perhe ylös vuorta ihaillen kirirkuja. Lapset osoittavat taivaalle, isommat lapset yrittävät laskea lintuja. Isä huutaa: ”Niitä on satoja, ei vaan tuhansia, ei niitä voi laskea”. Ympyrä taivaalla on vaaleanpunainen, kirirkuja on niin valtavasti.
Perheen takaa juoksee ylös lisää lapsia, naisia ja miehiä. Uminit juoksevat vuorelle kevyesti ja jatkavat melkein liukuen alas laaksoon. Kivinen, jyrkkä polku on muuttunut kuin virraksi, joka kuljettaa umineja soljuvasti. Vanhuksetkin pääsevät helposti ylös ja alas. Ja nyt toiselta puolelta Dan-vuoren yli juoksee lapsia, lasten perässä äitejä ja isiä, nuoria ja vanhoja, gorgoniolaisia. Ei, kaikki ovat umineja.
En enää tiedä ketkä tulivat Imbahnjan ja ketkä Gorgonion puolelta, en näe heissä eroa. Molemmilta vuorilta juostaan alas Sundan-laaksoon, umineja tulee jatkuvana virtana. Sotilaat heittävät kypärät ja suojakilvet maahan, riisuvat ligettevyöt. Molempien kansojen uminit juoksevat halaamaan toisiaan, lapset hyppelevät. Minä itken ilosta, en ole koskaan ennen ymmärtänyt miten ilosta voi itkeä niin kuin Imbahnjan naiset itkevät.
***
Aamulla puen heti herättyäni päivävaatteet ylle. Seison ja katson ikkunasta maailmaani. Näen Amellan edessäni niin kuin se olisi ollut vasta eilen, näen vakavan katseen, katseessa on voimaa ja toivoa. Amella kertoo minulle sen, mitä rukoilijoiden sydämiin oli laskettu: ”Kun yksi uhraa oman oikeutensa, kaikki kuulevat häntä.”
Obir teki hirveän teon ja Imbahnjan oikeuden mukaan saan vastata hänelle samoin. Mutta vaikka olen ylimmäinen, en ole korkein. Imbahnjan oikeus ei ole korkeimman oikeutta.
Odotan neuvostoa paikalle pian. Näen mielessäni Jedorin ratsastavan edellä puhkuen raivoa, hakaten kantapäillään emeeliä kovaan juoksuun. Hän tulee vaatimaan selitystä nukuttamiselle. Koko neuvoston on kuultava se minun suustani ja nähtävä, että olen kelpoinen ylimmäiseksi. Kerron heille rauhansopimuksesta, jota tarjoamme Gorgonion neuvostolle. Uskon, että mieheni tulevat pysymään takanani. Sopimus on kaikkien uminien etu, imbahnjalaisten ja gorgoniolaisten. Gorgonion neuvoston on syrjäytettävä Obir ja valittava tilalle rauhantahtoinen mies. Sundan-laakso on oleva meidän ja heidän, ja Dangan-laakson minami on yhteistä.
Hoitaja Isadir tulee kertomaan, että neuvoston miehet ovat heränneet ja odottavat aulassa. Käännyn Isadiriin päin.
– Pyydä neuvosto paikalle. Olen valmis.