Kirjoittanut: Jenny Jeskanen
Vampyyrien luvattu maa, Jack mietti raottaessaan puulaatikkonsa kantta. Hän oli kuullut Suomesta joltain turistilta New Yorkin yössä ja päättänyt postittaa itsensä Korvatunturille. Näin lähellä joulua Korvatunturilla oli pilkkopimeää, vampyyriparatiisi tosiaan!
Kun Jack hyppäsi laatikosta ulos, hänen silmäkulmassaan vilahti jotain punaista. Hän kääntyi nopeasti katsomaan ja näki punaisiin pukeutuneen tontun kaivavan antaumuksella kirjesäkkiä. Jack perääntyi hiljaa puulaatikkonsa taakse piiloon tarkkailemaan tilannetta.
– Klausilla on aina merkillisiä vaatimuksia, tonttu mutisi kirkkaalla äänellä. Hän tonki säkkiä ja vetäisi esiin joulunpunaisen kuoren.
– Hah! tonttu huudahti riemastuneena ja lähti kiitämään poispäin.
Jack oli tyytyväinen. Nyt hän pääsisi poistumaan paikalta kenenkään huomaamatta. Jack hiipi varovaisesti kohti rakennuksen ovea. Hän raotti ovea ja totesi turistin kertomuksen pitävän paikkansa: auringonvaloa ei näkynyt, vain sähkövalo loi varjoja lumiselle pihamaalle.
Jack astui ulos ovesta ja ensimmäisenä havaitsi kylmyyden. Kylmyys ympäröi häntä ja vinkui tuulena hänen korvissaan. Jack huomasi talojen seinustoilla lumikinoksia, jotka olivat häntä melkein leukaan asti. Hän ei ollut koskaan edes nähnyt lunta, saatikka tiennyt, että sitä voisi olla noin paljon.
Ihmisiä, ihmisiä, missä on ihmisiä, Jack mietti tarpoessaan lumihangessa. Hän oli matkannut pitkään puulaatikossaan ja halusi jotain syötävää. Nähdessään punaisiin pukeutuneen tontun mäkättävän aitauksessa oleville poroille käsillään huitoen Jack mietti vain hetken. Hän oli aina pitänyt joulupukin ja tonttujen perinteestä, jo pienenä, vaikka valettahan se kaikki oli. Eihän joulupukki ollut totta. Nyt hän näki edessään vain ja ainoastaan ruokaa.
Nopeasti Jack harppasi tontun luo, kiskaisi tämän mukanaan rakennuksen varjoon ja upotti hampaansa tontun kaulaan. Lämpimän veren täyttäessä hänen suunsa, ruokatorvensa ja mahalaukkunsa hän tunsi itsekin lämpiävänsä. Tontun alkaessa vajota maahan Jack nappasi tämän takin ja lakin itselleen. Hän tarvitsisi valepuvun ja näemmä suomalaiset pukeutuivat mielellään punaisiin vaatteisiin. Ehkä suomalaiset kuvittelivat olevansa lähempänä joulupukkia niin.
Hetkeä myöhemmin Jack tallusteli lumen peittämää polkua pitkin kohti talorykelmää. Tuuli nostatti lunta ilmaan eikä hän nähnyt kunnolla eteensä. Jackin päästyä melkein talojen luokse erään talon ovi rämähti auki ja ulos ryntäsi kolme parrakasta miestä aivan ilkosillaan. Jack pysähtyi hämmentyneenä, kun miehet heittäytyivät lumihankeen makaamaan ja pyörivät lumessa.
Varmaankin tulipalo, Jack mietti ja lipoi huuliaan. Hän saattaisi saada tänään vielä hyvän aterian.
Jack astui askeleen lähemmäs, kun miehet jo nousivat hangesta ja suuntasivat takaisin sisään. Jack yllättyi ja astahti katsomaan talon ikkunasta. Hetken ikkunaa putsattuaan hän näki miesten istuvan ilkosillaan puisilla penkintapaisilla. Hän tunsi sormissaan, että ikkuna oli lämmin.
Kyllä suomalaiset ovat outoja, Jack pudisteli päätään ja päätti lähestyä toista taloa. Jälleen Jack kurkisti varovasti talon ikkunasta sisään. Ikkuna, josta hän tirkisteli, avautui suureen saliin, jossa parisenkymmentä punaisiin pukeutunutta hahmoa istui pöydän ääressä. Hän erotti, miten miehet kalisuttivat puulusikoitaan pöytään. Hänen katsellessaan huoneeseen tuli kaksi muuta punaisiin pukeutunutta, jotka kantoivat suurta pataa. Vaivalloisesti miehet asettivat padan pöydälle ja pöytää rummuttaneet kerääntyivät pulisten padan luokse lusikoimaan sisältöä kippoihinsa. Kaikki järjestys oli kaukana, sillä jokainen tunki padan luokse oman lusikkansa ja kipponsa kanssa.
Jack pudisti päätään. Hänen tietolähteensä oli sanonut suomalaisten jonottavan aina kiltisti, sekä liikenteessä että kaupassa, mutta hänen näkemänsä oli kuin italialaisten vampyyrien hyökkäys katolisen papin kimppuun.
– Mitäs täällä seisoksit, ääni sanoi hänen takaansa, – ruokaa saa sisältä, ei täältä. Tule sisään.
Ääni oli naseva ja hivenen näsäviisas. Jack oli hämmästynyt, että hän ymmärsi puheen. Kääntyessään hän näki punapukuisen pienen miehen pitävän hänelle ovea auki. Jack kohautti olkapäitään ja nosti varastamansa takin kaulukset pystympään, kun siirtyi kohti taloa. Pieni punapukuinen kääpiö oli ollut kuin välipala, toki hän voisi lisääkin syödä.
Salissa Jack sai eteensä puukipon ja lusikan. Toiset osoittelivat, että hänen pitäisi itse mennä padasta hakemaan sen sisältöä. Pataan kurkistaessaan Jack totesi sisällön olevan valkoista puuroa. Hän lappoi rauhallisesti pari lusikallista kippoonsa, tuijotti valkoista rakeista mömmöä ja mietti, miltä puuro mahtaisi maistua verellä maustettuna.
– Kuule, Jack sanoi hitaasti lähimmälle tonttuasuiselle. Mies kääntyi katsomaan häntä, ja Jack pamautti puurokipponsa pöydälle, nappasi miehen olasta kiinni ja upotti hampaansa tämän kaulaan. Teko aiheutti välittömän huutomyräkän, mistä välittämättä Jack siirtyi jo seuraavaan tonttuun. Silloin muut nousivat ja lähtivät pakoon pöydästä. Yksi tontuista kompastui tuolinjalkaan ja Jack sai kolmannenkin purtavakseen. Sen jälkeen sali olikin autio ja hiljainen. Jack lähti tyytyväisenä ovea kohti veren valuessa hänen punaiselle takilleen.
Jack palasi nakumiesten talolle ja huomasi talon olevan tyhjä. Hän sai oven helposti auki ja pääsi sisään ilman kutsua, joten hän asettui mukavasti puupenkille nukkumaan. Unensa läpi hän kuuli hälinää ulkoa, mutta kukaan ei tullut nakumiesten taloon häntä häiritsemään. Sääli sinänsä, hän mietti herätessään, koska hän olisi hyvin voinut syödä taas jotain. Hän avasi talon oven ja venytteli makeasti ovenraossa. Ulkona oli hieman vähemmän pimeää kuin viimeksi, mutta ei yhäkään auringonvaloa.
Tämä on kyllä paratiisi, Jack mietti laiskasti katsellessaan ympärilleen. Katto pään päällä ja ruokaa yllin kyllin lähellä. Ajatus ruoasta sai Jackin astumaan ulos talosta ja lähtemään kohti samaa taloa, jonka suuresta salista hän oli viimeksi löytänyt kolme teurastonttua.
Kurkistaessaan ikkunasta Jack näki salissa useita tonttuja sekä isomahaisen joulupukiksi pukeutuneen miehen. Miehen koko sai Jackin suupielet vettymään. Miehessä olisi varmasti paljon enemmän verta kuin tontuiksi pukeutuneissa pienissä rääpäleissä.
Jack astui sisään saliin ja virnisti häijysti. Ensimmäinen hänet huomannut tonttu rääkäisi suureen ääneen ja lähti välittömästi pyrkimään pakoon. Muut tontut seurasivat ensimmäisen perässä mutta joulupukki-valepukki jäi paikoilleen istumaan.
Jack lipoi huuliaan ja lähestyi isokokoista miestä.
‑ Hei vaan, mies nyökkäsi hänelle ja jatkoi rauhallisesti puuronsa syömistä. Jälleen Jack ymmärsi puheen vaivattomasti. Nälissään hän ei kuitenkaan jäänyt pohtimaan asiaa, vaan nyökkäsi miehelle ja siirtyi lähemmäs.
– Valitettavasti en voi antaa sinun jatkaa tekosiasi, mies pahoitteli ja lusikoi puuroa suuhunsa. – Ymmärrät varmasti.
Jack pysähtyi. Valepukki oli varmaankin tyhmä. Eihän mies pystyisi häntä estämään.
Jack kurotti miestä kohti, mutta tämä hävisi kuin savuna ilmaan hänen kätensä edessä. Yhtäkkiä hän tunsi käden olkapäällään, pyörähti ympäri ja tajusi katsovansa suoraan isokokoisen miehen kasvoihin. Miehen nenä oli iso, ja valkoinen parta hypähteli miehen ilmeiden tahdissa.
– Vieraat ovat toki tervetulleita, mutta vampyyrit eivät, mies totesi vakava ilme muuten niin hymyilevillä kasvoillaan.
Jack pyristeli miehen otetta vastaan ja hämmästyi huomatessaan, ettei saanut riuhtaistua olkapäätään miehen otteesta. Yli sadan vampyyrivuotensa aikana hän ei ollut koskaan kohdannut ketään elävää ihmistä, joka olisi ollut häntä voimakkaampi. Jack iski kaikin voimin valepukin isoon mahaan. Hän oletti mahan löllyvän hänen iskustaan, mutta hänen nyrkkinsä osuikin kuin teräsmuuriin. Valepukin ote hänen olkapäästään tiukkeni ja Jackistä tuntui, että hänen olkapäänsä murtuisi kohta.
– Uaag, Jack ehti parahtaa, ennen kuin hän havaitsi miehen kädessä olevan puulusikan. Lusikka kiisi kohti hänen rintaansa ja upposi siihen kuin vaarna.
– Hemmetti, Jack sanoi katsoessaan rinnastaan töröttävää lusikkaa. Valepukki olikin teräspukki. Ilmankos Suomessa ei ollutkaan vampyyrejä – Suomi ei ollut mikään vampyyriparatiisi, vaan punanuttuisen paholaisen pesä. Jackin silmissä musteni.